Vuoden kiihtyneintä koulutuskeskustelua on käyty Yhdysvalloissa. Yhteen ovat törmänneet akateeminen vapaus, kampuspolitiikka ja opiskelijoiden halu suojautua loukkaavilta ajatuksilta ja sanoilta.

Keväällä neljä Columbian yliopiston naisopiskelijaa kirjoitti opiskelijalehteen kirjallisuusopintojen vaaroista. Ovidiuksen Muodonmuutoksien Persefonen ja Dafnen myytit olivat laukaisseet seksuaalista väkivaltaa kokeneessa opiskelijassa trauman. Kirjoittajat totesivat patriarkaalisen länsimaisen kirjallisuushistorian marginalisoivan muita identiteettejä ja ehdottivat tuskallisten aiheiden – seksismin, rasismin, sorron – käsittelyyn traumavaroituksia.

Kommenttitulva vaihteli pilkallisesta ymmärtävään. Columbia poisti Ovidiuksen opintovaatimuksista muttei ottanut käyttöön traumavaroituksia.

Mick Hume kirjoittaa tuoreessa Trigger Warning -pamfletissa angloamerikkalaisista yliopistoista leviävästä loukkaamattomuuden kulttuurista. Liberaali oikeaoppisuus voi dogmiksi jäykistyessään sokaista sananvapauden kaventumiselle ja johtaa itsesensuuriin ja epämiellyttävien ajatusten välttämiseen julkisessa keskustelussa ja taiteessa.

Kun ihminen tarttuu kynään, totuuden ja kauneuden kylkeen saattaa ilmestyä rujoja inhimillisiä kasvannaisia nopeammin kuin villisika aivastaa: kiimaa, väkivaltaa, naisvihaa, miesvihaa ja koko häpeäspektrin kirjolta historian kaunoja.

Omankin murokulhonkokoisen tajuntani lävistää päivittäin viisisataa arveluttavaa ajatuskulkua: murhanhimon välähdyksiä, seksistisiä fantasioita, etnisiä ennakkoluuloja ja poliittista vihaa. Tietoisuuden hyveellisten ja valistuneiden rakenteiden juurella mekastaa berserkkialtis apina, jolle en myöntäisi edes pienoistrukin ajolupaa, kynän käyttöoikeuden kylläkin.

Onko primitiiviselle puolellemme taidetta turvallisempaa käsittelytapaa? Pidän vaatimuksia traumavaroituksista pelonlietsontana ja semanttisena yliherkkyytenä, joka näkee epäkorrektissa taiteessa jotain säädyllisen elämänkulun kannalta vaarallista.

Muutinkin mieleni. Traumavaroitukset on otettava käyttöön kaikkialla

Vilkaisin toisen kirjoitustyön takia Amazonin myydyimmän eroottisen kirjallisuuden listaa. Ykkösenä olleen E. L. Jamesin Grey-piiskariiauksen jälkeen kärjen nimikkeet olivat naishistorian kauhugalleriasta: Serving Him. Property of the Bad Boy. A Dark Bad Boy. Arrogant Bastard. Cocky Bastard. Forced Submission 1 & 2. Teokset ovat naisten tai naisnimimerkkien kirjoittamia ja ostajat – vain oletus, myönnän – kai pääosin naisia.

Jos Ovidiuksen herooiset myytit voivat muuttaa luokkahuoneen turvattomaksi, mitä tämä naisfantasioiden tulva tekee ympäröivälle, ennestään levottomalle yhteiskunnalle?

Me valkoiset länsimaiset heteromiehet olemme sataviisikymmentä vuotta – haparoiden, myönnän – opetelleet eroon historiallisesta etuoikeudestamme väkivaltaan ja seksirikoksiin. Monet meistä ovat muuntuneet vilpittömiksi mieshegemonian kyseenalaistajiksi ja sensitiivisiksi yrttiharrastajiksi. Tiedän joidenkin kotimaisten mieskollegoideni nykyään välttävän kirjoittamista seksistä, jotta eivät näkökulmallaan loukkaisi naislukijoita ja kuulisi syyttelyä naisvihasta.

Muoti-ilmiöksi nousseen naisviihteen brutaali mieskuva marginalisoi identiteettejämme tasa-arvon pallopoikina ja empaattisina kähäräpersiljan kasvattajina. Mutta jos monet naiset haluavat kirjoittaa ja lukea kuvitelmia, joissa mies on A Dark Bad Boy, olkoon niin. Toivottavasti he saavat tehdä sen häpeämättä. Eikä miesten kuvitelmien kai tarvitse olla sen hyveellisempiä? ■

Riku Korhonen on turkulainen kirjailija, joka yrittää olla pelkäämättä sisäistä apinaansa.