Jos rakkaus puuttuu, alkaa viha tarttua ja levitä – Aleksanteri Kovalaisen romaani on ääriliikkeiden vaihtoehtoinen lähihistoria
Aleksanteri Kovalaisen Kansallinen hätätila -romaanin levottomuus ja hajanaisuus tuntuu nykyajan kuvalta, kirjoittaa Juha Itkonen.
Syytös toistuu säännöllisesti: suomalainen kirjallisuus ei käsittele riittävästi ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Suomalaisena kirjailijana selkäydinreaktioni tähän kyllästyttävään vaatimukseen on torjunta. Kirjallisuus ei ole journalismia. Sen ei kuulukaan olla kiinni tässä hetkessä, yrittäessään sellaista se on yleensä väistämättä myöhässä. Sitä paitsi kirjallisuuden pitäisi olla tympeän ja viimeistään tällä Trumpin toisella kaudella täysin käsistä räjähtäneen kulttuurisodan ulkopuolella, vapaan ajattelun linnake kahtia jakautuvassa maailmassa. En pidä siitä, että sille sanellaan aiheita.
Samaan aikaan on aivan perusteltua miettiä, miten esimerkiksi äärioikeiston nousun kaltainen globaali megatrendi näkyy kotimaisessa kirjallisuudessa. Äärioikeistoa itseäänhän kirjat tuntuvat kiinnostavan siinä määrin, että yleisissä kirjastoissa pitäisi järjestää oikein lukupiirejä. Mutta miten tästä kaikesta sitten kirjoittaa? Mitä sellaista on tavoitettavissa kirjallisuuden keinoin, mitä muuten ei voida kertoa?
”Kovalaisen vaihtoehtoisessa historiassa vuoden 2015 pakolaiskriisi ei ainoastaan radikalisoi suomalaisia kansallismielisiä vaan päättyy tuhoisaan pommi-iskuun uudenvuodenaattona Oulun torilla.”
Tamperelainen Aleksanteri Kovalainen on ottanut haasteen vastaan. Vuonna 2018 Kovalainen julkaisi romaanin Kansallinen herätys, jota nimiölehdellä kuvaillaan dokumentaariseksi fantasiaksi. Loppusyksystä 2024 ilmestynyt Kansallinen hätätila on fantasian jatko-osa.
Kovalainen on perehtynyt aihepiiriin myös tutkijana. Hän on Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian dosentti ja julkaissut viime vuosina useita artikkeleita äärioikeistosta. Romaaneissaan Kovalainen herkuttelee kuitenkin fiktion kirjoittajan vapauksilla. Arkistolähteitä on käytetty, mukana on todellisia tapahtumia ja jopa ihmisiä osin oikeilla nimillään, mutta kirjapari kertoo omaa vaihtoehtoista lähihistoriaansa.
Merkittävä vieraannutusefekti syntyy siitä, että tässä todellisuudessa internetiä ei ole. Radiopersoona Zebedeah Kiukkonen, Kansan kita -liikkeen äänitorvi, kiihottaa kansaa ääniaalloilla lain rajamailla tasapainoillen.
Kovalaisen vaihtoehtoisessa historiassa vuoden 2015 pakolaiskriisi (kyllä, siitä on todellakin jo kymmenen vuotta) ei ainoastaan radikalisoi suomalaisia kansallismielisiä vaan päättyy tuhoisaan pommi-iskuun uudenvuodenaattona Oulun torilla. Äärioikeisto näyttää saavan vahvistuksen synkälle profetialleen: näin käy, kun pohjoiseen kristilliseen lintukotoomme päästetään islaminuskoisia radikaaleja.
Kansallinen hätätila jatkaa tarinaa tästä pisteestä. Käy ilmi, että totuus ei välttämättä ole näin yksinkertainen. Osa suomalaisista syyttää väkivallasta äärioikeistoa itseään. Yliopistotutkija Aleksi Karkonen ryhtyy selvittelemään Oulun terrori-iskun ja aiemmin syksyllä vastaanottokeskuksiin tehtyjen hyökkäysten välisiä yhteyksiä ja päätyy epäselvään ja vaaralliseen tilanteeseen, jossa elämäänsä väsynyt humanisti joutuu kahnauksiin myös väkivaltaisen äärivasemmiston kanssa.
”Jos tai kun ilmassa on jatkuvasti enemmän vihaa ja väkivallan ja jopa sodan uhkaa, sen on tultava meistä.”
Siis kaksi ääripäätä ja tolkun ihminen siinä välissä? Ei varmaan aivan näin, on edelleen selvää, kummalla puolella rintamaa Kovalainen seisoo, mutta Kansallinen hätätila pohdiskelee väkivallan mekanismeja, vihaa ja aggressiota ensimmäistä romaania laajemmin ja moniulotteisemmin.
Kirjallisesti kirja on kunnianhimoinen, mahdollisesti jopa vähän liian. Jälkisanoissa tekijä kertoo tavoitteenaan olleen kirjoittaa romaani ”ääripäiden logiikalla” – yhdistää juonivetoinen rikoskirjallisuusgenre ja rajoja tuntematon kielivetoinen kirjoittaminen. Eripariset ainekset eivät sula aivan saumattomasti yhteen. Tyylirekisterien ja kerrontatapojen vaihtelu tekee kyydistä epätasaista.
Toisaalta eihän kirjallisuuden tarvitsekaan olla tasaista ja turvallista. Se voi tai sen ehkä jopa kuuluu sopivasti häiritä, herättää myös uusia ajatuksia, ja tässä Kansallinen hätätila omalla kohdallani onnistuu. Tavallaan pidän kirjan hajanaisuudesta ja levottomuudesta, sekin tuntuu nykyajan kuvalta. Kansallinen hätätila, ei ainoastaan yhteiskunnan vaan yksilöiden tasolla.
Päähenkilö Karkonen, tulkintani mukaan fiktiivinen versio kirjailijasta itsestään, on nimittäin itsekin elämässään umpikujassa, ahdistunut ja vihainen. Avioliitto on selvitystilassa, tutkija vetäytynyt yksinäisyyteensä. Vaimo ja tytär käyvät välillä kylässä, ja vaikka rakkautta on yhä jäljellä, sen tiellä on molemminpuolinen kauna ja katkeruus.
Kaikki on aggressiota, Aleksi ajattelee riidellessään Maijansa kanssa. ”Roskakorin kaapin voi avata toisen edestä aggressiivisesti tai sitten ei, postilaatikosta haetun lehden voi heittää toiselle aggressiivisesti tai sitten ei.”
Tässä ollaan kiinnostavassa maastossa, A-studion ja ajankohtaisreportaasien ulottumattomissa – jossain ihmisyyden syvässä ja selittämättömässä ytimessä, jota kaunokirjallisuuden keinoin voi yrittää tutkiskella. Sillä yhteiskuntahan olemme me. Se koostuu yksilöistä. Jos tai kun ilmassa on jatkuvasti enemmän vihaa ja väkivallan ja jopa sodan uhkaa, sen on tultava meistä. Viha tarttuu, siirtelemme sitä edestakaisin ja vahvistamme sitä toisissamme, mutta missä on sen juuri? Mitä vihaiselta ihmiseltä puuttuu? Mahdollisesti, jopa todennäköisesti rakkaus.
