Albania on seikkailijan kohde Euroopassa – vaella vuorilla, ihmettele kommunistista arkkitehtuuria ja sukella maan kiehtovaan historiaan

Kun olemme ajaneet kreikan puolelta maanrajan yli, jonkin matkaa huristeltuamme kulku­koirien lauma tukkii tien automme edessä. Sitten joukko hajaantuu, ja koirat lähtevät jolkottamaan rinnallamme.

Muutama otus saattelee meitä aina ­Vivarin kanavalle asti ja asettuu siellä makoilemaan tottuneesti pienen, kivisen pömpelin eteen. Tervetuloa Albaniaan!

Pömpelin seinään on maalattu kaksoiskotka. Sama kuvio koristaa maan punamustaa lippua.

”Me albanialaiset olemme kotkanpoikia”, kertoo kanavalautan tekniikkaa huoltava Ervis Mahmut.

Vaijerin kitinän säestämä lauttamatka Butrintin historiallisen kaupungin raunioille kestää muutaman minuutin. Suurin osa matkailijoista saapuu tähän Balkanin maiden kenties merkittävimpään arkeologiseen kohteeseen busseilla lähiseudulta, ranta­kaupunki Sarandën suunnasta.

Pääsymaksu Butrintiin on 700 lekiä tai 6 euroa, lipunmyyjä selittää. Teemme samaa valintaa valuuttojen välillä vielä usein matkan aikana. Maa on siirtymässä yhteisvaluuttaan, mutta maksut kerätään jo nyt mieluusti euroina.

Butrintin rauniokaupunki on Balkanin alueen merkittävimpiä arkeologisia kohteita.

Vaikka albania irtautui sosialismista vuonna 1992 ja sen talous on kasvanut, se on edelleen köyhä valtio.

Albanian historia taas on pitkä ja polveileva, ja Butrintissa kaivaudutaan syvälle menneeseen. Vuonna 228 eaa. kaupungista tuli Rooman suojelualue ja seuraavalla vuosisadalla osa Makedoniaa. Vuonna 44 eaa. Julius Caesar teki paikasta roomalaisen siirtokunnan, ja alueelle rakennettiin muun muassa akvedukti ja kylpylä.

Iltapäivän kosteassa kuumuudessa muutama tunti vierähtää Butrintin raunioita katsellessa kuin huomaamatta.

Aasi ei ole aivan harvinainen vastaantulija Albanian kylissä.

Albanian mahtaviin vuoristomaisemiin ja viehättäviin pikkukyliin pääsee parhaiten tutustumaan autoillen. Pitkän eristyksen ajan kokenut kansakunta suhtautuu matkailijoihin myönteisen uteliaasti ja tarjoaa apua aina kun sitä tarvitaan.

Matkailuauton voi halutessaan parkkeerata melkein mihin tahansa notkelmaan yöksi. Leirintäalueita ja bensa-asemia löytyy reittien varsilta tasaisin väliajoin.

Aurinko on jo laskemassa, kun lähdemme Butrintista läheiseen Ksamilin kaupunkiin ja etsiydymme leirintä­alueelle keskustan tuntumaan. Paikan omistaja Alexandër Cerro rientää toivottamaan uudet vieraansa tervetulleiksi.

”Vai suomalaisia. Mannerheim oli taitava sotapäällikkö”, hän toteaa.

Keskustelu laajenee nopeasti kuin pikakurssiksi Albanian historiaan ja maan sisäisiin jännitteisiin.

”Valtasin tämän maatilkun sosialismin aikana. Rakensin talon ja perustin leirintäalueen. Tiesin, että matkailualalla on maassa tulevaisuutta”, selittää fysiikan opettajanakin toimiva Cerro.

Suurin osa alueella asuntoautoineen yöpyvistä vieraista osoittautuu saksalaisiksi, ja moni heistä kehuu Albaniaa matka­kohteena.

”Tämä on fantastinen maa matkailuautoilijoille. Edullinen, kaunis ja ystävällinen”, sanoo Mala Piorun.

Piorunin kolmehenkinen perhe on lähtenyt reissuunsa Leipzigista jo kolme kuukautta sitten. Pitkän matkan ovat tehneet mahdolliseksi etätyöt ja vanhempainvapaa, jota voi Saksassa pitää siihen asti, kun lapsi täyttää kolme vuotta.

”Leiriydymme seuraavaksi Bunecin rannalle. Tulkaa tekin sinne. Matkaa on vain nelisenkymmentä kilometriä”, ehdottaa perheen isä Jens ja juoksee tyttärensä Lyran perään.

Camping-alueen isännän Alexandërin vaimo Julinda tarjoaa vielä jääkaakaot, ennen kuin heitämme hyvästit.

Maisema ajoreitillämme muuttuu vähä vähältä ylväämmäksi. Siellä täällä nousee stalinistisesta ajasta muistuttavia, 1960-80-luvuilla rakennettuja sotilasbunkkereita, joita on sosialismin päätyttyä maalattu iloisin värein.

Vuoret ympärillä nousevat jyrkkinä, tummina ja puuttomina, tien vierustalla kasvaa oliivipuita. Toisinaan näemme jyrkänteillä laiduntavia vuohia ja lehmiä, jotka tuntuvat säilyttävän tasapainonsa kuin sisäisen vatupassin avulla.

Reitin varrelle osuu Sarandën rantalomakohde, jonne tehdään matkoja Suomestakin. Kaupungissa kohoaa vieri vieressä vanhasta rakennusperinteestä erottuvia uusia kerros­taloja. Sarandë on rantabulevardeineen matkailijoiden suosiossa senkin takia, että täältä pääsee kätevästi lautalla Kreikkaan, läheiselle Korfun saarelle.

Jatkamme autoilua kohti Albanian kauneimmaksi nähtävyydeksi ylistettyä, Siniseksi silmäksi kutsuttua luonnon­ihmettä. Täkäläisittäin nimi kuuluu Syri i Kaltër.

Suojelukohteeksi nimetty luonnonpuisto on kuin toisesta todellisuudesta. Tammien ja viikunapuiden täyttämä viidakko­mainen metsä on täynnä monenmoisten lintujen viserrystä ja sammakkojen kurnutusta.

Lyhyehkön, loivasti nousevan kävelytien päässä virtaa kirkas, makeavetinen lähde. Sen syvin kohta muistuttaa pupillia ja luo turkoosin eri sävyissä läikehtivän veden kanssa tosiaan vaikutelman sinisestä silmästä. On vaikea uskoa, että kyseessä on täysin luonnollinen ilmiö.

Lähteessä saa myös uida. Vesi on vain kuusiasteista, tuntuu kuin pulahtaisi jääkuutioiden kylmentämään drinkkilasiin.

Syri i Kaltër eli Sininen silmä on kirkasvetinen lähde. Se on ympäröivine luonnonpuistoineen mukava retkikohde.

Vuoriston poikki puikkelehtiva tie jyrkkenee kilometri kilometriltä. Vuosimallin 1978 Mersumme moottori on nousuissa kovilla, ja laskuissa sitä on syytä käyttää myös jarruttamiseen. Hurjastelijoita emme Albanian teillä kohtaa, mutta siellä täällä silmään osuu auto-onnettomuuksissa kuolleiden muistomerkkejä.

Poikkeamme rantareitiltä sisämaahan ja Gjirokastëriin vievälle reitille. Unescon maailmanperintökohteeksi valittu kaupunki sijaitsee Länsi-Albanian alangon ja sisämaan ylängön välissä, 300 metrin korkeudella merenpinnasta.

Gjirokastërin alakaupunki tuottaa kävijälle ensin pettymyksen. Keskustaa reunustavat rinteet on rakennettu tiuhaan, osa kerrostaloista vaikuttaa tyhjiltä. Pääkadun varren kuppilat tarjoavat lähinnä pikaruokaa.

Mutta esiliinaan sonnustautunut ravintoloitsija Altin Haruni tervehtii meitä lämpimästi ja kehuu, että yläkaupun­gin ravintolat ostavat hänen lammastaan. Tarjous alkaa kuulostaa vastustamattomalta: tässä paikassa lounastetaan.

Mukulakivinen reitti ylös vanhaankaupunkiin paljastaa, miksi Gjirokastër on kelpuutettu maailmanperintö­luetteloon. Miljöö on omintakeinen ja inspiroinut asukkaitakin monin tavoin. Kaupungista muodostui 1800-luvulla Albanian vapautusliikkeen keskus. Se on tunnettu myös lukuisista taiteilijoistaan. Kirjailijoista nimekkäin lienee Ismail Kadaré, jonka koti Fato Berberi -kadulla toimii museona.

Mainitsemisen arvoista on sekin, että Albanian diktaattori Enver Hoxha syntyi vuonna 1908 Gjirokastërissa. Maan synkkä kommunistinen historia henkilöityy paljolti häneen. Hoxhan aikana kommunismia vastustaneita ihmisiä suljettiin vankiloihin ja eristettiin. Hän toimi maan itsevaltaisena johtajana toisen maailmansodan lopusta kuolemaansa, vuoteen 1985 saakka.

Gjirokastërin vanhankaupungin ostoskadut henkivät basaarimaista tunnelmaa. Trendibaarit vuorottelevat perinteisiä albanialaisia käsitöitä myyvien puotien ja antiikki­liikkeiden kanssa. Sotamuseoista kiinnostunut voi jatkaa kipuamista ylös keskiaikaiselle linnakkeelle. Sen juurella vanha, mustapukuinen nainen myy tuoreita yrttinippuja, vuoristoteetä. Pitäähän yksi raikkaalta tuoksuva nippu ostaa. Sitä on nautittu täällä eri vaivoihin tuhansien vuosien aikana.

Gjirokastërin kaupunki on tunnettu 1800-luvun osmani­arkkitehtuuristaan.

Gjirokastërin jälkeen palaamme rantareitille, joka jatkuu kapeana ja jylhänä. Oikealla kohoava jyrkkä vuoristo ja vasemmalla puolella pauhaava Adrianmeri saavat meidät huokailemaan ääneen ihastuksesta.

Muutaman kilometrin päässä Lukovën kylästä käännymme hiekkatielle, joka johtaa saksalaisten ystäviemme suosittelemalle Bunecin rannalle. Paikka osoittautuu etsimisen arvoiseksi. Ainakin näin alkukesällä ranta on vielä hiljainen ja tarjoaa suojaisia, elokuvallisen kauniita poukamia.

Illastamme rantataverna Nikolaosissa. Paikan omistaja-­kokki Kaosi Alket grillaa tuoretta meribassia ja suosittelee sen kylkeen maalaissalaattia. Aterian päätteeksi hän liittyy seuraamme, kertoo seikkailuistaan eri puolilla Eurooppaa ja nauttii tilkan paikallista hedelmäviinaa, rakia.

”Olen muslimi, mutta bektashi”, hän selittää.

Bektashiksi kutsuttu islamin suuntaus on osa suufilaista mystikkoliikettä, jossa sallitaan alkoholinkäyttö.

Bunecin seudun auringonlasku maalaa pastellinsävyillä katsojan mielenmaisemankin. Saksalaiset matka­tuttumme ovat saaneet autolleen paraatipaikan ja aikovat jäädä tänne määrittelemättömän pitkäksi ajaksi. Mekin viihtyisimme Bunecissa pidempään, mutta kahden paratiisirannalla vietetyn yön jälkeen on hyvä lähteä kohti uusia suuntia.

Albania on saksalaisten reissaajien suosiossa. Piorunin perhe tapasi ystäviään Bunecin rannalla.

Albanian ilmasto tarjoaa loistavat olosuhteet mehiläisten tarhaukselle, ja paikallisen hunajan puhtaus on laajalti tunnustettua. Rannikkotien varrella seisoskeleekin tasaisin väliajoin hunajanmyyjiä. Tarjonnasta erottuu vanhasta autosta rakennettu koju, jossa istuskelee karhumainen herra ilman paitaa.

Spartak Thanasin tarjoama valikoima sisältää hunajan lisäksi hunajasta valmistettuja terveystuotteita sekä oman tilan punaviiniä ja rakia. Puhelimen käännösohjelman avulla kommunikointi ja pieni hinnoista tinkiminenkin sujuu.

Pohjoista kohden matkatessa maisemat vaihtuvat syvänvihreiksi. Llogaran kansallispuiston kohdalla tie sukeltaa havumetsään. Ilma muuttuu raikkaaksi ja täyttyy lintujen sirkutuksesta. Keraunianvuorten ympäröimällä, moni­muotoisesta ekosysteemistään tunnetulla alueella voisi viettää aktiiviloman. Patikoimiseen on eri mittaisia reittejä, ja reippaimmat nousevat jyrkkärinteisen Çikavuoren huipulle.

Llogaran luonnonpuistoalue sijaitsee Ceraunian vuoristossa.

Llogaran jälkeen tie laskee tasaisesti alemmas. Illan pimetessä osumme Radhimën kylään ja Vloran leirintäalueelle, jossa auton saa lähelle hiekkarantaa.

Seuraavana päivänä rullaamme nopeasti läpi Vlorën satama­kaupungin, sillä tähtäämme illaksi Beratiin, yhteen Albanian neljästä maailmanperintökohteesta. Saavumme perille sopivasti kuullaksemme moskeijan ­iltarukouskutsun, joka kajahtaa kaupunkia halkovan Osumjoen ääreltä.

Aamupäivällä päätämme könytä kaupungin siluettia dominoivalle Tomorrin vuorelle jalan, vaikka huipulle pääsisi kätevästi myös bussilla tai taksilla.

Aurinko porottaa armottomasti. Onneksi reitille osuu pieni puoti. Hikiset olemuksemme saavat varjossa istuskelevat paikalliset huvittuneiksi, mutta he tarjoavat ystävällisesti kylmää vettä. Nestetankkauksen jälkeen jaksaa taas kivuta.

Parinsadan metrin korkeudella levittäytyy Beratin keski­aikainen linnoitus Kalaja. Sen parhaiten säilyneissä osissa asuu yhä perheitä sekä toimii ravintoloita ja kahviloita. Täällä voi myös tutustua ikonitaiteeseen Onufri-museossa, joka sijaitsee 1700-luvulla rakennetussa Pyhän Marian kirkossa.

Tomorrin näköalatasanteelta avautuu koko Beratin kaupungin hyvin säilynyt, osmanien aikainen arkkitehtuuri kaikessa komeudessaan.

Matkailija saa Albaniassa herkutella muun muassa mutkattomilla kalaruuilla.

Beratin jälkeen ajotie muuttuu tasaiseksi. Olemme yhdessä hujauksessa maan pääkaupungissa Tiranassa. Sitä pidettiin kommunismin aikana harmaana ja latteana paikkana, mutta Tiranasta on sittemmin kasvanut värikäs keskus.

Sen keskustassa sijaitsevat museot, puistot ja historialliset rakennukset ansaitsevat muutaman päivän. Kannattaa käydä myös esimerkiksi Bajram Curri Boulevardilla katselemassa sateenkaaren väreillä koristeltua betoniarkkitehtuuria.

Lyhyen ajomatkan päässä Tiranasta löytyy pitkästä rannastaan tunnettu kaupunki Durrës. Sen nähtävyyksiin kuuluvat roomalainen amfiteatteri ja arkeologinen museo.

Perinteisissä albanialaisissa häissä soitto soi ja laulu raikaa.

Kun olemme lähdössä Tiranasta, saamme paikalliselta mieheltä vielä vinkin. Shkodran alueella on Etelä-Euroopan suurin järvi, ja sen seudulla viihtyvät harvinaiset lintulajit.

Lähestymme Shkodraa, kun äkkiä näemme tien varrella tapahtuman. Paikallisia ihmisiä kansallisasuissa. Kurvaamme täytekakkua muistuttavan hotellin pihaan. Riehakas musiikki kantautuu ulos asti. Olemme onnistuneet bongaamaan perinteiset täkäläiset häät.

Albanialaiset ovat matkallamme osoittautuneet lämminhenkisiksi, ja niin kysäisemme, voimmeko kurkistaa sisään.

”Tänne vaan. Mahdutte hyvin”, juhlapukuinen nuori pariskunta kehottaa meitä salin ovella.

Piipahdus iloisesti tanssivan hääseurueen joukkoon onkin juuri sopiva päätös matkalle.