Apu

Älä leiki ruoalla

Älä leiki ruoalla

Olin lapsena luonnostani vegaani, vaikkei koko sanaa ollut mediassa vielä lanseerattu.
Teksti Ulla-Maija Paavilainen
Mainos

Kyllä Afrikan lapsille maistuisi, heitti äiti minulle klassikon, kun alle kouluikäisenä kronklasin lihakeittolautasen äärellä.

Nykyiset ruokapiiriläiset ja luomuintoilijat huohottaisivat epäuskoisina, jos näkisivät lapsuuskotini kellarikomeron sisällön: kullankeltainen parin kilon voiharkko, jalkapalloilijan reiden paksuinen pullaletti, lantut suuria kuin kahvakuulat. Kerma oli niin tönkköä, että kannun saattoi kääntää ylösalaisin, eikä pisaraakaan valunut ulos.

Minä kinusin kaupan leipää. Lähinnä siksi, että sen ympärille käärittiin valkoista makulatuuripaperia, johon oli hyvä kirjoittaa tai piirtää.

Olin lapsena luonnostani vegaani, vaikkei koko sanaa ollut mediassa vielä lanseerattu. Jouluporsaan teurastamisen todistaminen varmaan edisti asiaa. Opiskeluaikoina soluasunnon minikeittiössä valmistin kuitenkin sulholle naudankieltä ja verilettuja – pitihän mahdollista perheenemännän roolia varten harjoitella. Välillä kävin paastokursseilla, idätin vehnän-oraita ja leivoin ruisleipää juureen. Jauhot olin tietysti jauhanut itse jyvistä kahvimyllyllä. Silti minusta ei tullut tämän parempaa tai terveempää ihmistä.

Nykyisin turvaudun tarvittaessa surutta äitien laittamaan ruokaan, siihen, jota myydään valmiiksi laatikoituna, enkä vaivaa mieltäni e-koodistolla.

Kylliksi ruoalla pelleilleenä minua ärsyttää nykyinen ruoalla leikkiminen.

Jonkin amerikkalaisen tutkimuksen mukaan (ja nehän ovat tunnetusti aina luotettavia) naisilla on parempi maku- ja hajuaisti kuin miehillä. Alamäki alkoi, kun joku sai päähänsä, että maailman parhaat kokit ovat miehiä. Sen jälkeen mies toisensa jälkeen alkoi kuvitella kuuluvansa samaan joukkoon. Itse asiassa lauseen pitäisi kuulua: maailman suurimmat ruokahifistelijät ovat miehiä.

Milloin nainen ehtisi pröystäillä omatekoisella kateenkorvamakkaralla tai karamellisoidulla karitsanpotkalla? Jälkeläisensä syntymästä saakka ruokkineille naisille ruoka on itsestäänselvyys. Useimmiten se on asia, joka on saatava pöytään työpäivän jälkeen ja äkkiä. Harvemmin se on potkaa tai katkaa.

Samaan hifistelyyn kuuluu kauppaketjujen tarjonnan kritiikki, ikään kuin salet, siwat, alepat, koot ja lidlit eivät kykenisi tyydyttämään energian, makunystyröiden, vitamiinien ja nautinnon tarpeita. Ei ole kovin kauan siitä, kun tahinit, chilikastikkeet, kookoskermat ja rucolansiemenet joutui kuljettamaan mukanaan matkalaukussa ulkomailta. Nyt niitä voi ostaa jokaisesta kyläkaupasta.

Kitinä siitä, ettei pyyntituoretta kalaa ole saatavilla marketista joka päivä, herättää kysymyksen, miksi kalaa ylipäätään pitäisi syödä päivittäin. Ravintosuositusten mukaan pari kertaa viikossa on riittävästi, etenkin, kun ympäristömyrkkyjen jäämistä ei ole tarkkaa tietoa.

Eräänkin herkkukaupan tiskillä samat haukifileet näyttivät lotkuvan kolme päivää. Ne eivät juuri silloin sattuneet kelpaamaan hifistelijöille, jotka säästävät rahaa päästäkseen aterioimaan Barcelonaan Adriàn veljesten huippuravintoloihin.

Maukas ruoka on kiinni kokista, ei ketjujen valikoimista.

Ja vaikka kuinka tavoittelisi lapsuuden makumuistoja, niitä ei voi saavuttaa. Tuskin ruohokaan maistuu lehmän suussa samalta, eikä yksikään lehmä uskalla enää lypsää seitsenprosenttista maitoa. Possu ei karkaa telkiensä takaa downshiftaamaan.

Agraariyhteiskunnassa esivanhempiemme päivä kului maatöissä ruoan saannin turvaamiseen. Onko mikään muuttunut? Oma aikamme hurahtaa kellon ympäri maisemakonttorien karsinoissa. Meillä on totisesti paljon lautasella. Vapaa kana on pelkkä illuusio.

Julkaistu: 8.3.2012