Sasha Skotšilenko joutui vankilaan viiden paperipalan vuoksi – Hänen tekonsa muistuttaa tavallisten saksalaisten kamppailua Hitleriä vastaan

The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä. Juttu on alun perin julkaistu elokuussa 2024.

Hiljattain Venäjän kanssa tehdyssä vankienvaihdossa vapautettujen 16 vangin joukossa oli lähes tuntematon taiteilija ja muusikko nimeltä Sasha Skotšilenko. Hän istui seitsemän vuoden vankeustuomiota nerokkaan sissitaidetempauksen vuoksi.

Maaliskuussa 2022, kuukausi sen jälkeen, kun Vladimir Putinin hyökkäys Ukrainaan oli alkanut, Skotšilenko asteli pietarilaiseen ruokakauppaan ja vaihtoi viisi hintalappua sodanvastaisiin kannanottoihin.

Ostoksia tekevä asiakas saattoi löytää lapusta kaalinpään tai toimistotarvikkeiden hinnan sijaan toisenlaisen näkökulman sotaan, näkökulman, josta vain harvat venäläiset olivat kuulleet:

”Venäjän armeija pommitti Mariupolissa taidekoulua, johon oli hakeutunut suojaan 400 ihmistä”, luki yhdessä hintalapussa. ”Isoisoisäni ei taistellut neljä vuotta toisessa maailmansodassa sen vuoksi, että Venäjästä tulisi fasistinen valtio, joka hyökkää Ukrainaan”, luki toisessa. Kolmannessa oli teksti: ”Lopettakaa sota! Kolmen ensimmäisen päivän aikana 4 300 venäläissotilasta sai surmansa. Miksi televisiossa ei kerrota tästä mitään?"

Putin oli juuri hakenut pikavauhtia parlamentin hyväksynnän uudelle lakipykälälle, artiklalle 207.3, jonka mukaan ”väärien tietojen levittäminen Venäjän asevoimista” on rikos. Lain mukaan edes Venäjän massiivista tunkeutumista Ukrainaan ei saanut kutsua ”sodaksi”, vaan siitä tuli käyttää ainoastaan nimitystä ”sotilaallinen erikoisoperaatio”.

Skotšilenko pidätettiin huhtikuussa 2022 ruokakauppatempauksensa vuoksi ja häntä pidettiin tutkintavankeudessa 20 kuukauden ajan. Tuona aikana hän ei saanut hoitoa sydänvikaansa ja häneltä evättiin myös keliakian vaatima erityisruokavalio. Viime marraskuussa hänet tuomittiin lopulta pitkään vankeustuomioon artiklan 207.3 nojalla.

Amnesty Internationalin mukaan siinä vaiheessa, kun Skotšilenko vietiin vankilaan viime syksynä, yli 700 ihmistä oli jo saanut Venäjällä syytteen sodanvastaisesta toiminnasta, ja näistä yli 250 syytettä nostettiin artiklan 207.3 nojalla.

Seisoessaan lasikopissa, jossa syytettyjä on tapana pitää venäläisissä oikeussaleissa, yllään solmuvärjätty, sydänkuvioinen paita, Skotšilenko yritti hymyillä sanoessaan, ettei hän voinut uskoa, että kaikki tämä johtui viidestä paperinpalasta:

”Kuinka heikko usko syyttäjällä onkaan yhteiskuntaamme, jos hän arvelee, että koko valtio ja yhteinen turvallisuus voivat romahtaa näiden pienten lappusten takia? Mitä vahinkoa minä muka sain aikaan? Kuka kärsi tekoni takia?”

Viime viikon uutisotsikoissa esillä oli etenkin Evan Gershkovich, Wall Street Journalin toimittaja, joka tuomittiin tekaistujen vakoilusyytteiden nojalla, jotta Putinilla olisi paremmat asemat neuvotella yksi salamurhaajistaan vapaaksi saksalaisesta vankilasta.

Mutta erityisesti Sasha Skotšilenkon tarina havainnollistaa dramaattisesti sitä, miltä venäläisten arkitodellisuus tällä hetkellä näyttää. Ajattele, millainen hallinto pitää viittä pientä paperinpalaa uhkana, ja saat jonkinlaisen käsityksen siitä, miten tukahduttava ilmapiiri Venäjällä vallitsee. Ihmiset vaarantavat vapautensa (ja toisinaan myös henkensä) tuodakseen tiettyjä totuuksia julki, vaikka vain kuiskaten.

Skotšilenkon uhmakas teko toi mieleeni loistavan romaanin nimeltä Yksin Berliinissä, joka kertoo saksalaisten vastarinnasta natseja vastaan. Vuonna 1947 julkaistu kirja oli Hans Falladan viimeinen teos. Salanimen takana on Rudolf Ditzen, suosittu saksalaiskirjailija (joka tunnetaan parhaiten romaanistaan Mikä nyt eteen, Pinneberg?). Hän vietti natsien valtakauden oman osallisuutensa herättämän itseinhon vallassa, mitä hän turrutti voimakkaalla morfiiniriippuvuudella ja mielisairaalajaksoilla.

Sodan jälkeen eräs tuttava luovutti Falladalle Gestapon asiakirjat koskien erästä työväenluokkaista berliiniläispariskuntaa, Otto ja Elise Hampelia. Kahden vuoden ajan, toisen maailmansodan riehuessa kiivaimmillaan, pariskunta levitti salaa ympäri Berliiniä postikortteja, joihin oli kirjoitettu sodanvastaisia kannanottoja Hitleristä. Kun he jäivät kiinni vuoden 1942 lopulla, heidät tuomittiin teloitettaviksi giljotiinilla.

Fallada kirjoitti kuumeisesti 24 päivän ajan ja muokkasi tarinan 500-sivuiseksi fiktiiviseksi romaaniksi. Hampelien pariskunnasta tuli Otto ja Anna Quangel, jotka aloittavat oman kapinallisen postikorttikampanjansa sen jälkeen, kun heidän poikansa, rintamalla oleva sotilas, surmataan.

Käsin kirjoitetut viestit, joita he levittävät toimistorakennusten portaikkoihin ympäri Berliiniä, muistuttavat hätkähdyttävällä tavalla Skotšilenkon hintalappuja: ”Äiti! Führer on murhannut poikani. Äiti! Führer murhaa sinunkin poikasi, eikä hän lopeta ennen kuin on tuonut surua jokaiseen kotiin maailmassa.”

Anna Quangelin mielestä postikortit kuulostavat mitättömän pieneltä eleeltä, kun hänen miehensä ehdottaa niitä – ne edustavat ”epämääräistä ja alhaista sodankäynnin muotoa” – eivätkä ne ole mitään hänen suunnattoman surunsa ja vihansa rinnalla. Hän haluaa tappaa Hitlerin. Mutta Otto vakuuttaa, ettei hanke suinkaan ole merkityksetön. ”Onpa se sitten suuri tai pieni, Anna, jos he saavat vihiä siitä, maksamme siitä hengellämme”, hän sanoo.

Niinpä pariskunta alkaa haaveilla siitä, kuinka he voivat synnyttää ketjureaktion, koska heidän postikorttinsa viittaavat todellisuuteen, jota kukaan muu ei uskalla mainita. ”Ehkä on jo olemassa monia ihmisiä, jotka ajattelevat näin”, Otto pohtii. ”Miehiä on varmasti kaatunut tuhansittain. Ehkä meidän kaltaisiamme kirjoittajia on jo olemassa. Mutta sillä ei ole väliä, Anna! Mitä me siitä välitämme? Meidän on tehtävä tämä!”

Fallada muokkaa Quangelien tarinasta trillerimäisen kertomuksen, jossa seurataan tapausta tutkivaa poliisia korttien määrän lisääntyessä: Otolla ja Annalla on tapana kirjoittaa niitä aina sunnuntaisin keittiönpöydän ääressä.

Pariskunnan etsintä tarjoaa inhimillisen näkökulman Berliiniin natsivallan aikana: yleistä ilmapiiriä leimaa pelko ja epäluulo, mutta samalla tuntuu järjettömältä, että niin paljon resursseja käytetään kynällä aseistautuneen keski-ikäisen pariskunnan jäljittämiseen.

Quangelien tarinan päätös on samankaltainen kuin tosielämän Hampelien: kiinnijääminen, oikeudenkäynti ja hirvittävä teloitus. Romaanin vuonna 2009 julkaistun englanninkielisen käännöksen (kääntäjänä Michael Hofmann) liitteessä on kuvia Hampelien postikorteista.

Viestit on tekstattu kömpelöllä, kulmikkaalla käsialalla (jotta sitä ei voisi tunnistaa) ja ne ovat täynnä kielioppi- ja kirjoitusvirheitä. Kortit näyttävät pieniltä ja säälittäviltä, kuin protestilta, jonka muurahainen voisi esittää sen päälle tallaavan saappaan varjossa.

Mutta ne ovat myös vastarinnan luomuksia, jotka muistuttavat meitä siitä, että jopa kaikkein pahimman sorron alla on aina olemassa ihmisiä, joiden toimintaa ohjailevat erilaiset arvot, eivätkä he pysty valehtelemaan asioista, joiden he tietävät olevan totta.

Skotšilenko tuo samanlaista toivoa Venäjälle, jopa näinä synkkinä aikoina. Putin on yrittänyt salata Ukrainan sotaa koskevia tietoja, ja Skotšilenko keksi muita keinoja kertoa ihmisille sodan todellisesta hinnasta. Tuomion julistamisen yhteydessä hän piti oikeussalissa puheen, jossa hän kertoi pasifismin motivoivan häntä ja puhui elämän pyhyydestä, kauneudesta ja lyhyydestä. Lopuksi hän osoitti sanansa suoraan valtionsyyttäjälle:

En syytä teitä. Pelkäätte työnne puolesta, sitä, onko edessänne vakaa tulevaisuus, jotta voitte elättää perheenne, antaa heille ruokaa ja katon pään päälle, antaa nykyisille tai tuleville lapsillenne hyvät lähtökohdat elämään. Mutta mitä aiotte kertoa heille? Kerrotteko heille siitä, kuinka lähetitte sairaan naisen vankilaan viiden pienen paperinpalan takia? Ei, kerrotte heille varmasti aivan muista jutuista.

Ehkä vakuutatte itsellenne, että teitte vain työtänne … Vaikka olen telkien takana, olen vapaampi kuin te. Voin tehdä omat päätökseni ja ilmaista ajatukseni ääneen. Voin jättää työni, jos minut yritetään pakottaa tekemään jotain, mitä en halua tehdä. Minulla ei ole vihollisia. En pelkää köyhyyttä enkä edes kodittomuutta.

En pelkää sitä, etten saa loistokasta uraa, enkä sitä, että näytän hassulta, haavoittuvalta tai omituiselta. En pelkää olla erilainen kuin muut. Ehkä juuri siksi tämä valtio pelkää minua ja muita kaltaisiani niin paljon ja sulkee minut häkkiin kuin jonkin vaarallisen eläimen.

Onneksi Skotšilenko vapautui häkistään viime viikolla. Hän suuntasi ensin Turkkiin ja sitten Saksaan, missä hän tapasi jälleen tyttöystävänsä ja äitinsä.

Toivon, että hänen tarinansa tulee yhtä tunnetuksi kuin toimittaja Gershkovichin. ”Jokainen tuomio on viesti, eräänlainen viesti yhteiskunnalle”, Skotšilenko totesi tuomarille ennen kuin tämä passitti hänet vankilaan.

Vainotun Skotšilenkon tarina on vahva esimerkki yksilön rohkeudesta, mutta sen lisäksi se paljastaa jotain tärkeää Putinista. Se ei kerro siitä, kuinka vahva ja vaikutusvaltainen hän on murskatessaan pienimmänkin vastarinnan, vaan paljastaa, kuinka heikolla ja epävarmalla pohjalla hänen totalitarisminsa pohjimmiltaan seisoo.

Skotšilenkon kaltainen taiteilija ja pasifisti herättää Putinissa pelkoa, mikä sai hänet tuomitsemaan tämän seitsemäksi vuodeksi vankeuteen pienimuotoisen toisinajattelun vuoksi. Tämä paljastaa Putinin olevan syvästi huolissaan siitä, mitä tapahtuisi, jos venäläiset saisivat tietää niille viidelle paperinpalalle kirjoitetun totuuden.

Kuiskaus vaiennetaan vain sen vuoksi, että sen pelätään muuttuvan ennen pitkää huudoksi.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.