Äitiys pelasti minut pahimmalta kusipäisyydeltä
Äitiys opetti minulle, miten hienoa on tarvita toista ihmistä, kirjoittaa Maaret Launis.
Ennen kuin minusta tuli äiti, minulla oli elämässäni vähintään kaksi perustavanlaatuista harhaluuloa.
Ensimmäinen oli pyrkimys elää elämänsä riippumattomana ja tarvitsematta muita ihmisiä. Ajattelin, että ihminen voi rakastaa toisia, mutta aikuinen ihminen ei tarvitse ketään. Toinen virheeni oli luulla, että mitä enemmän ihmisellä on vapautta, sitä onnellisempi hän on. Molemmat harhaluulot äitiys on osoittanut kertaheitolla vääriksi. Loput harhaluuloistani kerron, kun olen tullut niistä tietoiseksi.
Ennen äidiksi tulemista elin jonkinasteisen hybriksen aikaa. Opin tämän kreikankielisen sanan asuessani Kreikassa kaksikymppisyyteni viimeisinä hetkinä. Alunperin hybris tarkoitti oman statuksen nostamista vastustajan ruumista häpäisemällä. Nykykielessä ihmisen sanotaan olevan hybriksessä silloin, kun häneen on iskenyt itseriittoinen vauhtisokeus. Tunne, jonka henkilö voi kokea Slush-keynotensa jälkeen napsiessaan enkelisjoittajien käyntikortteja matkalla taksiin.
Hybriksen vastavoima on kreikkalaisen mytologian mukaan Nemesis, koston jumalatar, joka rankaisee antiikin ruumiinhäpäisijöitä ja nykymaailman itseriittoisia elostelijoita.
Ei ole sattumaa, että Nemesis on nainen. Meillä naisilla on ollut vuosituhansien ajan vakaa pyrkimys heittää kapuloita miesten hybriksen voimalla rullaaviin rattaisiin. Eikä ole sattumaa, että parikymppisyyteni viimeisenä vuonna huomasin odottavani lasta. Hybrikselle oli saatava loppu! Koston jumalatar tuli elämääni äitiyden muodossa ja sanoi: No niin räkänokka, nyt pidät tosta vauvasta huolta. Ja voit sanoa omalle elämällesi hyvästit.
”Jotta ihminen voi tulla riippumattomaksi, täytyy ensin saada olla kauan aikaa riippuvainen.”
Äitiys saa aikaan vaikka mitä. Se tuhoaa naiselta koko joukon tärkeitä asioita vähintään hetkellisesti. Urakehityksen, palkkakehityksen. Keskittymiskyvyn, oman ajan. Kaverisuhteet, jopa ystävyyssuhteet. Parisuhteen. Rinnat, vatsan, reidet, vulvan, you name it.
Ja silti Nemesis tiesi mitä teki: äitiys on nimittäin tuonut elämääni rajat, jotain mitä minulla ei nuorena aikuisena ollut. Ennen kaikkea se on asettanut rajat ajalle. Kun ihminen on elänyt ensimmäisen puolikkaansa vakuuttuneena omasta erityisyydestään ja samalla ihmetellyt, miksi ei silti saa mitään aikaan, äitiys on kääntänyt asetelman päälaelleen. On järkeiltävä, miten käyttää oman aikansa, miten käyttää täydet viisitoista minuuttia omaa aikaa. Nyt toteutat itseäsi ja äkkiä, saatana! Ja minä olen toteuttanut. Olen alkanut harrastaa urakalla liikuntaa, kirjoittaa kolumneja ja suunnitella elämääni seuraavaa ateria-aikaa pidemmälle. Vapauden menettäminen on tehnyt palveluksen maksa-arvoilleni, mutta yllättäen myös luovuudelleni.
Eniten äitiys on joka tapauksessa opettanut minulle siitä, miten hienoa on todella tarvita toista. Jotta ihminen voi tulla riippumattomaksi, täytyy ensin saada olla kauan aikaa riippuvainen. Muut nisäkäslapset ponnahtavat jaloilleen pian syntymänsä jälkeen, mutta ihmisen poikanen roikkuu äitinsä nisässä suurin piirtein vuoden, eikä pärjää suurten aivojensa kanssa itsenäisesti senkään jälkeen. Eikä riippuvuus muista katoa vielä aikuisenakaan, ei ainakaan jos haluaa saada ja antaa huolenpitoa ihmissuhteissaan.
Viimeisinä hetkinään ihminen luultavasti toivoo, että elämä olisi tuntunut, että edes jokin olisi pistänyt polvilleen. Nöyryyttä voi toki oppia myös tulematta äidiksi. Mutta äitiys on siihen verrattoman tehokas keino, jota lämpimästi suosittelen kaikille jyrän alle jäämisestä kiinnostuneille.
”Kaikkeen hybrikseen edes äitiyden voimat eivät pysty.”
Oma äitini kuoli hetkellä, jolloin olin itse juuri tullut äidiksi. Äitini ollessa tuskaisena ja kovissa kivuissa saattohoitovaiheessa kävin läpi mielessä eri vaihtoehtoja lievittää hänen oloaan. Ajattelin, että hän on luultavasti äiti myös viimeisillä hetkillään, mahdollisesti jopa erityisen paljon. Mietin, onko niin, että äitini ei ole valmis päästämään irti äitiydestään, vaikka keho on jo sanonut itsensä irti.
Tilanne petasi painavien asioiden lausumista, ja sanoin äidille suurin piirtein näin: ”Mä en tiedä ajatteletko, että sä et voi mennä meidän takia. Mutta me kyllä pärjätään. Sä saat mennä, ja meillä on täällä kaikki hyvin.”
Äiti ei reagoinut mainittavasti, mutta luultavasti kuuli sanani. Joitakin päiviä myöhemmin hän sitten meni, mikä oli sekä hänelle että perheellemme suuri ja surkea helpotus.
Kolumnisti luulee aika paljon omista voimistaan, taitaa olla grandioottinen kusipää, saatat ajatella. Kenties, mutta kaikkeen hybrikseen eivät edes äitiyden voimat pysty.
