Apu

Aino Seppo: Tyttären sairastuminen opetti armollisuutta


Sonja-tyttärensä vakavan sairastumisen myötä Aino Seppo oppi, ettei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen.
Kuvat Milka Alanen

Sonja Salmisen, Aino Sepon ja Esko Salmisen tyttären, päänsärkyjen aiheuttajaksi selvisi joulun 2014 alla kananmunan kokoinen aivokasvain keskellä aivoja. Huippukirurgi Juha Hernesniemi leikkasi onnistuneesti, kasvain oli hyvälaatuinen, mutta niin pahassa paikassa ja suuri, että aivolisäke kolhiutui, silmähermot vaurioituivat ja hormonikorvaushoidon pakko selvisi heti.

Ainon muistissa ensimmäiset päivät olivat täynnä kohinaa, tärinää, hätää, toivoa ja epätoivoa, pelkoa, odottelua ja samalla kiitollisuutta siitä, miten hyvin julkinen terveydenhoito vakavan paikan tullen toimii.

Perhe, Sonjan äiti ja isä, vanhemmat sisaruspuolet Kristo Salminen, Kreeta Salminen ja Saara Pajala päivystivät vuoteen vierellä. Välittämisen ja rakkauden aalto hyökyi joka puolelta. Viestejä, tekoja, rukouksia. Pakanatkin pistivät kädet ristiin. Aino jatkaa, että niin, hindutkin rukoilivat, kun lähipiiriin kuuluu heistä yksi.

– Aluksi ajateltiin, että ollaan asiasta hiljaa, joulunaikaan se oli helpompaakin. Sukulaisille ja Sonjan kummitädeille pistin viestin automaattisesti. Äitini 80-vuotissynttäreitä vietettiin samana päivänä – minun perheeni sai tiedon heti.

Pian ajatus siitä, että tästä ei voi puhua kellekään, tuntui kauhealta.

– Jos joku kysyy mitä kuuluu, ja vastaa että mitäpä tässä, vaikka on aivan šokissa. Kerroin niille, joita muutenkin näin, työkavereille. Toisaalta jossain tilanteessa sekin, että toinen ei tiennyt, oli hyvin helpottavaa: ei tarvinnut käsitellä asiaa.

Aino arvelee purkaneensa Sonjan juttua aika tauotta lähipiirilleen, sieltä tuli kuuntelua ja kannustusta.

– Taisin olla aika rasittava yhdessä vaiheessa, kun en osannut puhua mistään muusta. Tuntui, että ihmiset vähän kuin säästelivät minua muilta ongelmilta. Ajattelivat, että sillä on nyt muutakin.

Traumaterapia oli hyödyllistä

Melko pian Aino Seppo hakeutui traumaterapiaan ja kävi siellä säännöllisesti.

– Se oli minulle kauhean hyödyllistä. Se oli paikka, jossa pystyin puhumaan niin, ettei tarvinnut suojella ketään. Kaikki yrittivät pitää toisiaan pystyssä, ja sitten oli tämä terapeutti, jota minun ei tarvinnut varjella. En ole käynyt siellä pitkään aikaan. Olisi ehkä kiva taas mennä päästelemään – kallista päästelyä kyllä.

Hän otti analyyttiset kykynsä ja kaikki taitonsa käyttöön Sonjan sairastuttua. Etsi kaiken tiedon, kyseli, kaiveli, tutki, haki vaihtoehtoja. Hän ei googlannut mitään: sairaalassa sanottiin heti, että sitä älkää tehkö.

Koska Sonjan leikkauksen jälkivaikutukset vaativat eri alojen spesialistien toimia, Aino otti tehtäväkseen pitää heidät ajan tasalla toistensa toimista ja vaihtoehdoista. Hän on käynyt kymmenissä tutkimuksissa, kuvauksissa ja lääkäritapaamisissa Sonjan kanssa. Kahdet korvat kuulevat, kaksi ihmistä reagoi, kaksi muistaa mitä sanottiin.

– Mieluummin vaikka pakenen hössöttämiseeen ja huijaan itseni ajattelemaan, että tässä voi tehdä jotain, etsiä ja selvittää edes, kuin että pysähtyy pahimpien vaihtoehtojen äärelle.

Osin tämän perusteellisuuden takia Sonja pääsi vuosi sitten lihavuusleikkaukseen, vatsalaukun ohitusoperaatioon, kun vähäruokaisuus ei pudottanut 70 kilolla noussutta painoa. Nyt Sonjan tilanne on parantunut, paino alentunut, salitreenaus muuttanut kehon koostumusta. Väsymys ei ole täysin poistunut, mutta näyttelijäntyö, se tärkein, johon Sonja palasi heti ensimmäisen leikkauksen jälkeen, jatkuu nyt muun muassa Kansallisteatterin näyttämöllä ja Helsingin Juhlaviikkojen Faust-produktiossa Kaapelitehtaalla.

"Tuli armollisuus kaikkea kohtaan"

Miten Sonjan kohdalle osunut sairaus muutti äidin elämää, mitä siitä oppi? Vikkelä puhuja sanoo, että pitää pysähtyä miettimään, että oikeat sanat löytyisivät.

– Sen oppi, ettei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Tuli jonkinlainen armollisuus kaikkea kohtaan, ihmisiä kohtaan. Huomasin myös itsessäni, että niitä vaatimuksia, joita esittää itselleen, esittää myös muille. Tajusin selvemmin sen, minkä jo tiesin: ihmisillä on aina syynsä.

Hän ajattelee sitä, miten ihmiset katsoivat Sonjaa verrattuna siihen, miten olivat katsoneet aiemmin. Näkee tuomioita, arvioita, luuseri-kategoriaan laittamista, näkymättömäksi muuttumista, ohi puhumista – ilman että he ovat tienneet, mistä on kyse.

– Olen hyväksynyt sen, mitä on tapahtunut ja että Sonja ei saa entistä tervettä elämäänsä kokonaan takaisin. Näin on riittävän hyvä. Mikä on mahdollista, se riittää. En enää sure päivittäin. Joskus yllättäen kouraisee. Osaan arvostaa sitä, miten jaksan itse tällä hetkellä, vaikka kolottaa ja väsyttää. Kohtuullisen hyvä on hyvä, mikään ei ole itsestään selvää.

Ainolla on sensuelli matala nauru. Sen keskeltä hän sanoo, että ainoa, jonka hän antaa käyttää kiltteyttään hyväkseen, löytyy kotoa.

– Esko. Se on niin laiska välillä, mutta en laske sitä väärinkäytöksi, kun Esko on niin rakas. Sille pitää sanoa välillä, että jumalauta, tee itse! Ei se oikeasti laiskuutta ole, vaan sitä, että Esko ei osaa kotitöitä, kun ei ole koskaan joutunut tekemään eikä oppimaan. On järkevämpää ja hermoja säästävämpää, jos minä teen, kuin että tappelen ihmisen kanssa, joka on kasvanut siihen, että pyykinpesu on ihan mahdoton ajatus.

Aino sanoo arvostavansa Eskon uraa ja Eskoa taiteilijana niin paljon, että ei näe mitään syytä ruveta riitelemään pikkuasioista, jotka eivät tunnu merkityksellisiltä.

– Meillä oli apua kotona, 14 vuoden ajan kodinhoitaja ja siivoojakin. Minulla ei ollut rahahuolia lasten iltavahtien suhteen. Olin aiemmin vähän aikaa Saara-tyttäreni kanssa kahdestaan. Tiedän, että kun oli maksanut palkasta vuokran ja lapsenvahdin, ei jäänyt mitään, ei rahaa sähkö- tai puhelinlaskuun.

Aino sanoo, ettei hän ole joutunut vaimentamaan kunnianhimoaan tai oman karriäärin luomista perheen ja lasten takia.

– Olen ollut niin arka ja tavallaan ujo. Vasta nyt tuntuu, että minussa on ammatillista rohkeutta. Vaikea sanoa, miten paljon tässä on perinteistä, sisäänrakennettua kiltin tunnollisen tytön syndroomaa: miten paljon olen toiminut sen mukaan, vaikken koskaan ole kokenut uhrautuvani. Ehkä siinä on sellaista, minkä tajuamiseen olen herännyt vasta feminismin kautta. Mutta tätäkään mennyttä ei saa takaisin, enkä tietenkään suostu mihinkään katumiseen!

Senkin Aino sanoo, ettei Esko ole väheksynyt hänen työtään tai dissannut suurten rooliensa rinnalla toisen kenties pienempiä.

– Aina Esko on kannustanut, eikä koskaan ole tuntunut, että minun pitäisi jotenkin puolustautua. Eri asia on, että kotityöt eivät ole menneet tasan. Mutta kuten sanottua, apua on ollut. Esko ei osaa kotitöitä, ja nyt ollaan yhtä urpoja tietotekniikan edessä. Se on meille samalla tavalla uusi maailma, kuin mitä kotiasiat ovat Eskolle. Nyt pitää kutsua joku lapsista käymään koneongelmissa.

Läppärin toimimattomuus tuo pakollisen rauhan

Esko Salminen, 78, on eläkkeellä ja paiskii töitä. Aino, 61, ei ole vielä eläkesuunnitelmia kypsytellyt.

Esko ja Aino muuttivat lähes kahdeksan vuoden välivaiheen jälkeen takaisin remontoituun ja hissitaloksi muuttuneeseen entiseen kotiinsa. Väliaika asuttiin myös remontin kouriiin joutuneessa toisessa asunnossa.

Nyt rakkaassa vanhassa kodissa Ainon läppäri toimii osassa asuntoa, makuuhuoneessa ei ollenkaan. Illalla laskeutuu pakollinen rauha. Unesta tulee parempaa.

– Täytyy pitää huolta siitä, että nukkuu tarpeeksi. Voi lukea, lähteä toisiin maailmoihin romaanien ja elämäkertojen matkassa. Jossain vaiheessa luin ruokareseptejä, ne rauhoittavat ihmeesti. Jos uni jää vähiin, väsyn ja huolestun, tulen hermostuneeksi, enkä ole mukavaa seuraa itselleni enkä kellekään. Toleranssi katoaa.

Pitkä evakkotaival kotoa opetti myös keskeneräisyyksien sietokykyä.

– Haraan hetkessä elämisen muotiteemaa vastaan. Mitään kehitystä ei olisi tapahtunut, jos ihminen eläisi vain hetkessä. Ihmisen ominaisuus on miettiä tulevaa ja ottaa opikseen menneestä, vaikka kyllä pysähtyminen ja hengittely on välillä todella tarpeellista.

Syksyn suunnitelmat Helsingin kaupunginteatterissa alkavat olla selvillä. Kesän katkos tuntuu parin vuoden näytössuman jälkeen hyvältä.

– Ilo tulee niin monista asioista, milloin mistäkin. Näistä tyypeistä, joita on lähistöllä. Hetkistä. En kuvittelekaan, että voisin olla koko ajan iloinen ja onnellinen. Pysyvää onnentilaa en hae, eikä sitä ole.

Välillä on kivaa. Ja Aino tietää, että väistämättä tulee niitäkin hetkiä, jolloin ahdistaa, stressaa, pelottaa, jännittää.

Voi olla väsynyt, surullinen, kiukkuinen, ja sitten taas ilahtua pienistä asioista.

– Kiitollinen olen monesta asiasta. Luulen, että olen osannut aina olla. Tosin sana kuulostaa vähän pyhältä, mutten parempaakaan keksi.

Julkaistu: 1.7.2019