
Kuvittele, että voisit palata aikaan, joka oli elämäsi paras – aikamatka on mahdollista kirjassa, jonka luettuani tajusin olevani pelkuri
Ajassa matkustaminen on mahdollista bulgarialaisen Georgi Gospodinovin romaanissa Time Shelter. Se oli paras viime vuonna lukemani kirja ja onnistui aiheuttamaan identiteettikriisin, kirjoittaa Antti Järvi.
Kuvittele vanhuus, jossa voisit palata ajassa takaisin siihen elämäsi vaiheeseen, joka oli kaikkein paras. Pystyisit hyppäämään taaksepäin vuosikymmeneen, jolloin elämä tuntui tutulta, ihmisläheiseltä ja jännittävältä. Olit ihminen, joka odotti tulevaa ja uskoi myönteisen kehityksen jatkuvan.
Tällainen on mahdollista bulgarialaisen Georgi Gospodinovin vuonna 2020 ilmestyneessä romaanissa, joka englanniksi on julkaistu nimellä Time Shelter. Se oli paras viime vuonna lukemani kirja, mutta se onnistui aiheuttamaan myös identiteettikriisin. Aloin peilata ikääntymistä ympäristöön, jossa elämme, ja tajusin olevani eräänlainen pelkuri.
”Johtajat eri puolilla maailmaa lupailevat nykyään paluuta vanhoihin hyviin aikoihin.”
Romaanissa salaperäinen psykiatri avaa hoitolaitoksia Alzheimerin tautia sairastaville. Rakennusten sisällä jokainen kerros tuo tarkasti eloon yhden vuosikymmenen, niin esineiden, tuoksujen, musiikin kuin radio- ja televisiolähetysten avulla. Ihmiset voivat elää keskellä omia muistojaan, kaukana ennalta arvaamattomasta nykyhetkestä. Tilanne kuitenkin karkaa käsistä, kun ideasta tulee liian suosittu ja menneen nostalgisointi leviää klinikoiden seinien sisältä laajalle yhteiskuntaan.
Johtajat eri puolilla maailmaa lupailevat nykyään paluuta vanhoihin hyviin aikoihin. Entä jos se tehtäisiin konkreettisesti, lavastamalla ja eläytymällä? Iso-Britannia ei tyytyisi vain Brexitiin, vaan alkaisi tietoisesti elää suuruutensa aikoja, vaikka 1910-lukua. Tai Romaniassa palattaisiin Ceaușescujen aikaan, jolloin ihmiset kokivat vahvemmin kuuluvansa yhteiskuntaan.
”Halusin aikaan, jolloin poliitikot Suomessa eivät horjuttaneet luottamusta yhteiskuntaan.”
Mutta ahdistukseni ei kummunnut niinkään tästä nurkkakuntaisen nationalismin ja suvaitsemattomuuden noususta, vaan siihen tosiasiaan havahtumisesta, että paluu menneeseen tuntui kovin houkuttelevalta ajatukselta.
Rupesin suunnittelemaan asiaa ja listaamaan mielessäni siltoja, jotka oli ylitettävä. Halusin aikaan, jolloin poliitikot Suomessa eivät horjuttaneet luottamusta yhteiskuntaan, kuten vaikka perustuslakivaliokunnassa on viime aikoina tehty. Ja aikaan, jolloin toimittajat mediassa harkitsivat itse, mikä on käsittelemisen arvoista, eivätkä antaneet pienen äänekkään vähemmistön määritellä journalismin sisältöjä. Aikaan, jolloin asiantuntijatietoon luotettiin, eikä luottamusta ainakaan tietoisesti nakerrettu.
Saatoin kaivata takaisin koulun penkille. Silloin minuun kai valettiin usko suomalaiseen yhteiskuntaan ja ajatukseen siitä, että oloja kehitetään yhdessä rakentavasti. Taustalle vielä soimaan Nylon Beat, ja televisioon pyörimään jääkiekon MM-turnauksen finaali vuodelta 1995.
Nuorempana ikääntyminen oli sitä, että uskoi asioiden muuttuvan paremmiksi. Nyt se tarkoittaa ikävän valinnan tekemistä: joko taistelet typeryyttä ja empatian puutetta vastaan tai keskityt itseesi ja ympäröit itsesi asioilla, joita olet rakastanut. Myönnän olevani mukavuudenhaluinen.