Kirjaimet K A I P O L A näkyvät selvästi syysauringossa väreilevän Päijänteen yli. Tehtaan suurin piippu hallitsee aluetta eleettömästi, mutta muista putkista pyrkii ylöspäin valkoista höyryä, joka hajoaa harmaiksi kiehkuroiksi ennen kuin haihtuu kokonaan. Sisälle eivät vieraat pääse, mutta tuotanto näyttää pyörivän.

Paperikone 4 tekee luettelopaperia, paperikone 6 valmistaa aikakauslehtien päällystettyä lwc-paperia, ja paperikone 7 syöksee sanomalehtipaperia ainoana Suomessa. Vielä hetken.

Metsäyhtiö UPM ilmoitti 26. elokuuta aikovansa sulkea Kaipolan paperitehtaan vuoden loppuun mennessä. Siinä menee kolme paperikonetta, keräyspaperin käsittelyn siistaamo, 720 000 tonnia graafisia papereita ja 450 työpaikkaa. Ilmoitus oli sokki, joka vavahtelee jämsäläisten puheessa, kun heiltä kysyy siitä.

Tehdas on ollut tukipilari, elinehto, selkäranka. Päätös sulkea se on pommi ja tappo.

– Oli se järkytys, että koko tehdas loppuu. Odotettiin, että ehkä yksi kone, mutta ei tätä, Minna Sivén sanoo.

Hän antaa vauhtia keinuvalle tyttärelleen Kiira Mikkoselle, 4, jonka jalat tavoittelevat taivasta.

Kaipolan portilta on vain pari kolme sataa metriä tälle leikkikentälle. Vieressä on K-kauppa ja puiden takana pilkottaa koulu. Ympäröivien asuinkatujen nimet kertovat, mitä täällä on 66 vuotta tehty: Hiomonkatu, Hierrekatu, Paperimiehenpolku.

Sivén on syntyjään kaipolalainen. Isä oli tehtaalla töissä 40 vuotta, ja Sivénkin päätyi sinne konelinjalle. Hän ehti tehdä töitä määräaikaisena yli kymmenen vuotta, kunnes sai vakituisen paikan kilpailijalta Metsä Tissuelta Mänttä-­Vilppulasta. Nyt se on onni. Sivén on äitiyslomalla. Vaunuissa nukkuu 2,5-kuinen Moona Mikkonen.

– Viisitoista vuotta on tiedetty, että alamäkeä mennään, mutta loppu tuli nopeasti. Kun on viisi lasta ja valkoinen omakotitalo, niin pistää tämä mietityttämään, puoliso Lauri Mikkonen sanoo.

Hän on töissä Kaipolan tehtaalla konelinjamiehenä. Yövuoro alkaa joidenkin tuntien päästä, puoli kymmeneltä. Tuotanto pyörii, vaikka yt-prosessi etenee. On vaikea tajuta, että pian koneet pysäytetään.

– Mielialat ovat matalalla. Tehdään hommia kuin robotit, sen enempää ajattelematta. Onneksi on hyvä työporukka.

Mikkonen on käynyt yhtiön oman maineikkaan Lotilan ammattikoulun. Nyt edessä saattavat olla uudet opinnot.

– Mieluiten tekisin kolmivuorotyötä paperiteollisuudessa, hän sanoo hitaasti.

– Miks isän työt loppuu? huikkaa Kiira juostessaan kiipeilytelineelle.

Se onkin hyvä kysymys. Jos asiaa haluaa ymmärtää syvemmin, on mentävä kauemmas historiaan ja kauemmas täältä, Jämsänjoen yläjuoksulle noin 15 kilometriä pohjoiseen.

Vesi ryöppyää kivien reunoilta, kohisee alemmas ja sukeltaa ritilöiden välistä maan alle, mistä se sitten jatkaa matkaansa jokena. Tässä Jämsänkosken partaalla on ollut toimintaa vuosisatojen ajan: myllyjä oli jo 1500-luvulla ja vesisaha tuli 1700-luvulla.

Merkittävä teollinen askel otettiin, kun paikalle perustettiin sellutehdas vuonna 1888. Vuosisadan vaihteessa alkoi paperinteko. Jämsänjoki tarjosi väylän uittaa puuta, vaikka tehtaan sijainti sisämaassa, kaukana satamista, puhututti jo tuolloin. Nyt sitä sanotaan logistiseksi haasteeksi.

Maalaiskylä alkoi kasvaa tehtaan mukana. Tarvittiin koneenkäyttäjiä, seppiä, värjäreitä – kovia ammatti­laisia.

– Paperintuotanto perustui näppituntumaan, koneenkäyttäjän osaamiseen. Tehdas lähetti houkuttelukirjeitä muiden tehtaiden työntekijöille ja lupasi ilmaisen asunnon, polttopuut, öljylamppuvalon ja kotiin kannetun veden, kertoo ikänsä Jämsänkoskella asunut Hannu Ahlstedt, kotiseutuyhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja ja alueen armoitettu tietopankki.

Yhtyneet Paperitehtaat osti Jämsänkosken tehtaan vuonna 1920. Kylän kasvu jatkui yhtiön avustuksella: se huolehti sairaanhoidosta, perusti tiet, veti sähköt ja järjesti pesu- ja saunavuorot. Ei mennyt kauaa, kun Jämsänkoski itsenäistyi omaksi kunnakseen vuonna 1926. Käytännössä tehdas oli se kunta: sen vaikutusvalta ulottui kaikkialle.

Aika pian tehdasimperiumi laajeni. Kaipolan tehdas sai alkunsa riidasta.

Yhtyneet Paperitehtaat oli kahden mahtisuvun omistuksessa: Waldenien ja Björnbergien. Waldenit halusivat uudistaa toimintaa, Björnbergit olivat varovaisempia. Yhtiö hajosi.

Björnbergit saivat kannattavimman tehtaan Myllykoskella. Waldeneille jäivät muut omistukset, muun muassa tehtaat Jämsänkoskella, Simpeleellä ja Valkeakoskella. Yksi kuitenkin puuttui joukosta, nimittäin sanomalehtipaperia puskeva tehdas. Johtaja Juuso Walden päätti, että sellainen on perustettava.

Jämsänjoen alajuoksulla oli rakentamaton, liejuinen niemennokka, joka työntyi Päijänteeseen. Alueella oli muutama maatalo, muttei edes kunnon tietä. Toisaalta Päijänne tarjosi uittoreitit ja läheltä kulki junarata.

Niin Kaipolan paperitehdasta alettiin rakentaa vuonna 1952.

Perimätiedon mukaan ryteiköistä löytyi useampia pontikkatehtaita, kun aluetta raivattiin.

Kultakello kiiltää kuin uusi, vaikka sillä on ikää yli 60 vuotta. Kanteen on kaiverrettu teksti ”Kaipolan rakentaminen 1952–1956”. Pertti Gylldén pitelee kelloa kämmenellään. Se on isän perintöä, muisto ajalta, jolloin työ oli fyysistä ja tulevaisuus näytti valoisalta.

Gylldénin isä oli mukana rakentamassa Kaipolaa ja työskenteli sitten tehtaalla rasvarina, joka huolehti koneiden voitelusta. Pertti Gylldén päätyi itsekin nuorena miehenä tehtaalle. Silloin sinne pääsivät suurin piirtein kaikki työntekijöiden lapset, jotka eivät olleet jotenkin mokanneet. Poika päätyi hiomakoneelle jauhamaan kuusitukeista massaa. Se oli rankkaa, aloittelijan paikka. Pölliä sai työntää otsa hiessä ja kädet täristen, ennen kuin oppi, miten se pitää tehdä. Kukaan ei nuorukaista opettanut.

Varsinaisen työuransa Gylldén teki muissa töissä.

Pertti Gylldén on intohimoinen paikallishistorian harrastaja. Hän on kirjoittanut kirjan Kaipolan alkuvaiheista.

– Juuso Waldenin tavoite oli, että Kaipolasta tulisi Espoon Tapiolan kaltainen puutarhakaupunginosa, onnellisten tehdaskylä.

Ei siitä ihan sellaista tullut, mutta monen elämän se mullisti. Suunnitelmat olivat suurelliset. Kehuttiin, että rakennustyömaa oli sodan jälkeisen Suomen suurin ja tuleva paperitehdas Pohjoismaiden isoin ja nykyaikaisin. Ensimmäiset paperikoneet tilattiin Yhdysvalloista ja Englannista.

Etenkin omaperäinen johtaja Juuso Walden jätti lähtemättömät jäljet koko nykyisen Jämsän alueelle. Patruuna johti omalla, ei aina niin korrektilla tyylillään.

Häntä arvostettiin ja pelättiin.

– Kun nainen meni naimisiin, hän sai lopputilin. Juuson mielestä naisen paikka oli kotona. Näin oli vielä 1960-luvulla, Hannu Ahlstedt kertoo.

Kaksi tehdasta antoivat työtä ja pitivät yllä kuntataloutta. Lisäksi niillä oli näppinsä pelissä koko yhteisön elämässä. Oli tehtaan urheiluseurat Kaipolan Vire ja Jämsänkosken Ilves, lomanviettopaikka Päijänteellä, näytelmäkerhoa, harrastuksia lapsille, mäkihyppytorni ja laskettelukeskus sekä juhlia työntekijöille mahtavassa Ilveslinnassa, johon oli otettu vaikutteita Alcázarin palatsista Espanjassa.

Walden halusi, että tehtaan väki asuisi kunnon taloissa, ei hellahuoneissa. Oinaalan asuinalue rakennettiin näyte­ikkunaksi 1,5 kilometrin päähän Jämsänkosken tehtaasta. Siellä vieraili myös Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov kauppavaltuuskuntansa kanssa vuonna 1957.

– Juuso halusi näyttää, miten työväki meillä asuu. Yhtiö maalautti Jämsästä tulevan tienvarren talojen seiniä tien puolelta, hankki uusia kalusteita koteihin, ja ilmoitti, ettei pyykkejä saa kuivattaa naruilla, Ahlstedt kertoo.

Oinaalassa asuu kuulemma yhä alkuperäisiä sukuja. Mennään katsomaan.

Talot seisovat hauskasti vinoittain tielle nähden. Monissa on vielä alkuperäisiin suunnitelmiin kuulunut kellertävä väri. Pihoja reunustavat orapih­laja-aidat, kuten johtaja Walden oli määrännyt. Tontti täällä maksoi markan tehtaan työntekijälle. Erään talon pihalla on marjapensaita ja kolme herkuttelijaa.

– Tultiin syömään tyttären marjoja, sanoo Pirjo Hautaniemi ja viittilöi veljilleen Pentti ja Hannu Haromolle.

Tämä on heidän lapsuuden kotitalonsa, 1950-luvun alussa rakennettu. Nyt siellä asuu Pirjon tytär. Paperitehdas on tuonut elannon jo neljälle sukupolvelle Haromoita.

– Mummu oli sellutehtaalla ja pappa rannassa, johon uitettiin puita. Kaikki yhdeksän lasta menivät tehtaalle töihin, meidän isä lastaajaksi, Pirjo Hautaniemi kertoo.

Hän itse aloitti paperitehtaalla 2.6.1969, ensin juoksutyttönä. 18-vuotiaana hän pääsi laboratorioon. Pian hän tapasi tehtaalla miehensä ja perusti perheen. Juuret kasvoivat yhä syvemmälle Jämsänkosken multaan. Työura tehtaalla kesti päivälleen 40 vuotta. Hänet irtisanottiin 57-vuotiaana, viimeinen työpäivä oli 2.6.2009.

Pentti Haromo meni tehtaaseen heti, kun täytti 18, ja työskenteli siellä 40 vuotta. Hän ehti olla monissa hommissa, viimeiseksi ”mankelilla” eli kiillotuskoneen hoitajana. Sitten tulivat yt-neuvottelut ja eläkeputki.

Hannu Haromo, nuorin sisaruksista, aloitti kuulemma vielä nuorempana kuin sisaruksensa ja jatkoi pisimpään, 46 vuotta. Hän oli asentaja ja vuorokorjausmies.

Pentin ja Hannun pojat jatkavat sukunsa työtä tehtaalla. Pirjon lapset ovat valinneet ihan muut ammatit.

– Työyhteisö kerkesi muuttua niin paljon, etten mitenkään sitä suositellut heille.

Mikä sitten muuttui? Sisarukset ovat yhtä mieltä siitä, että hyviä vuosia oli paljon – aina kun oli tiedossa, että tulee uusi paperikone. Vaikka kyllähän se tarkoitti myös automaation etenemistä eli sitä, ettei käsipareja tarvittu entiseen tapaan. Parhaimmillaan tehtaat työllistivät tuhat henkeä kumpikin. Nyt työntekijöitä on yhteensä noin 900.

Kun katsoo taaksepäin, käännekohta tapahtui vuonna 2005, miettii Hannu Haromo.

– Oltiin muutama päivä lakossa, ja työnantaja laittoi työsulun viikoiksi.

Tuolloin metsäteollisuuden työnantajaliitto esti Paperiliiton jäseniä menemästä töihin 44 päivän ajan.

Sisarusten mukaan tuosta alkoivat heikennykset. Väki tehtaalla väheni, ilmapiiri ”meni erikoiseksi”, ruvettiin ”kiristämään ja pihistämään”.

Hannu Haromo jäi eläkkeelle muutama päivä sen jälkeen, kun UPM oli ilmoittanut Kaipolan tehtaan lopettamisesta.

– Ahneudella ei ole mitään rajaa, Hannu sanoo.

– Vihaksi pisti, Pentti jatkaa.

– Se oli niin kova kolaus, ei sitä vielä…

– Osaa sisäistää. Että onko se totta.

– Se rupeaa olemaan tämän kylän loppu, sisko jatkaa.

– Väkiluku vähenee, talot eivät mene kaupaksi…

– Talon arvosta voi laskea pois 30 prosenttia, Hannu lisää.

– Paperiteollisuus on Suomessa kuoleva ala, Pentti Haromo päättää. Sitten juodaan kahvia.

Kun lähtee Jämsänkoskelta etelään kohti seitsemän kilometrin päässä olevaa Jämsän keskustaa, saa kulkea yllättävän pitkän matkaa tehtaan vierustaa. Se on järkälemäinen, hallien, putkien ja koneiden alue. Sitä seuraa puutavaran parkkipaikka, suuria siistejä kasoja vieri vieressä.

Tehtaan alta sukeltaa Jämsänjoki – niin, paikallisten ihmetykseksi joen uomaa siirrettiin tehtaan alle yli 700 metrin matkalta ja uoman päälle rakennettiin vuonna 1981 käynnistynyt paperikone. Joki virtaa hitaasti ja halkoo Jämsän kahtia. Tämä alueen luonnollinen valtasuoni ei syki, vaan lipuu verkkaan kuin työhönsä vähän väsähtänyt.

Kahden valtavan paperitehtaan paikkakunnalla myös tehtaiden henkiset vaikutukset ovat olleet suuret, hyvässä ja pahassa.

Tehdaskylä syntyi rytinällä, hirvittävän nopeasti muutamassa vuodessa. Tehtaan myötä maatilojen piiat ja rengit saivat uusia työmahdollisuuksia ja parempaa palkkaa. Se muutti vanhoja valtasuhteita ja mullisti ajattelutapoja. Vasemmistopuolueet kasvoivat.

Jämsällä on varakkaan kaupungin historia, ja monen elämä täällä on ollut hyvää.

Kääntöpuoli on, että on nojattu liian tukevasti tehtaan piippuihin, sanoo moni tähän juttuun haastatelluista. On luotettu siihen, että tehtaat ovat ja pysyvät, pitävät huolta. Henkisellä puolella on ollut yrittämättömyyttä, eikä uutta liiketoimintaa ole syntynyt tarpeeksi. Pienemmät yritykset, oli kyse sitten siivouksesta, varaosista tai kuljetuksesta, ovat nekin usein vahvasti kytköksissä tehtaaseen.

Epäusko on suuri.

– En millään olisi uskonut, että Kaipola on tappolistalla. Se pärjäsi hyvin. Olen kyllä kitkerä, sanoo Tuomo Alanen, Kaipolan tehtaan entinen pääluottamusmies.

Hän aloitti työt pyörätyökoneiden korjaajana tehtaalla vuonna 1988.

– Silloin katsottiin eteenpäin, suunniteltiin uutta ja puhuttiin älypaperista. Oli kasvun henki.

Tehtaan aikakauslehtipaperia ovat käyttäneet esimerkiksi Ikea kuvastoonsa ja Time-lehti Yhdysvalloissa. Sanomalehtipaperille on painettu ainakin Keskisuomalaisen, Aamulehden ja Helsingin Sanomien uutisia.

Töissä tuntui, että ollaan isojen asioiden äärellä.

– Se oli komeaa työtä, sillä oli merkitys, Alanen sanoo.

Paperitehdas takoi vaurautta niin omistajilleen ja alueelle kuin työntekijöille. Myös Tuomo Alaselle työ Kaipolassa merkitsi mahdollisuutta parempaan elämään. Samasta syystä Alanen lähti vaikuttamaan ay-liikkeessä ja Vasemmistoliitossa ja myöhemmin demareissa.

– Olen lähtöisin todella köyhästä kodista. Jotenkin piti omaa asemaa saada parannettua.

Alasen isä kuoli, kun poika oli alta kuuden. Päälle parikymppinen äiti jäi yksin Oriveden syrjäkylälle huolehtimaan neljästä lapsestaan, joista nuorin oli vasta syntynyt.

Alasen mukaan kasvun henki jatkui vielä 1990-luvun laman yli ja 2000-luvun vaihteen Nokian vetämään nousukiitoon, vaikka paperin käyttö alkoi jo muuttua.

– Kaipolan neloskoneella ajettiin 1970-luvulla New Yorkin puhelinluettelon keltaisia sivuja pari viikkoa. Siinä oli paljon paperia. Kun tällaiset häviävät, se tekee tiukkaa.

Muutos on ollut suuri. Patruuna Juuso Walden jätti tehtävänsä vuonna 1969. Sen jälkeen yhtiö alkoi luopua kaikesta ylimääräisestä, se karsi patruuna-ajan rönsyt ydinliiketoiminnan ympäriltä. Viime vuonna UPM:llä oli 18 700 työntekijää 46 maassa. Yhtiön suurimmat omistajat ovat eläkeyhtiöitä ja pankkeja kuten Nordea.

Viime vuosikymmeninä paperin kysyntä on laskenut koko maailmassa. Lehtiä myydään vähemmän, ja toimistot pyrkivät paperittomuuteen. Tämä uhkaa Kaipolan kaltaisia perinteisten tuotteiden tehtaita. Joen yläjuoksulla Jämsänkoskella on kolme paperikonetta, joista kaksi tekee tarrojen päällyspapereita. Niille verkkokaupan kasvu luo kysyntää.

Alanen oli pääluottamusmies kuusi vuotta, kunnes jäi eläkkeelle vuonna 2019. Hän kävi kahdeksat yt:t, joita kuvaa kamaliksi. Yksissä irtisanottiin yli sata. Ihmiset pelkäsivät.

– Minulle saatettiin soittaa yölläkin, aina vastasin.

Sanapari paikallinen sopiminen saa ex-pääluottamusmiehen kiihtymään. Usko siihen on nyt viety.

– Tehtiin paikallisesti tosi kovaa tehostamistyötä, rakennettiin yhteishengessä, ja sitten… ei. Tehdas vaan tapettiin.

Alanen kutsuu Kaipolan sulkemista tappamiseksi. Siltä se täällä tuntuu. Elämänlangan katkaisemiselta.

Jämsän torilla on pientuottajien markkinat, ja ihmiset jonottavat tuoreita kasviksia ja kananmunia. On mukavaa kuhinaa. Ympärillä kuitenkin huomaa, että kaupungin väkimäärä kutistuu. Kadunkulmissa on pankkikonttorin mentäviä tiloja tyhjillään.

Kävelymatkan päässä, Jämsänjoen toisella puolella, on harmaa virastotalo, jota arkkitehti on piristänyt vaalean liiloilla yksityiskohdilla. Sisällä on kaupunginjohtaja Hanna Helasteen työhuone. Kaupungintalossa oli sisäilmaongelmia, ja hallinto on nyt hajasijoitettu kuuteen eri paikkaan.

Helaste lyö lukuja pöytään. Kaipolassa työnsä uhkaa menettää 450 työntekijää. Kun mukaan lasketaan tehtaan työllistämät alihankkijat ja palveluyritykset, luku kasvaa kolminkertaiseksi: 1 200 työpaikkaa saattaa kadota, ellei jopa 1 500. Jos niin käy, työttömyysaste voi nousta jopa 30 prosenttiin. Verotulojen, valtionosuuksien ja ostovoiman väheneminen tarkoittaa 25–30 miljoonan euron menetystä vuosittain. Viime vuosina kaupungin verotulot ovat olleet 80–85 miljoonaa euroa vuodessa.

– Tämä on järkyttävä lovi. Kun pahimmat pelot kävivät kerralla toteen, ainoa hyvä puoli on, että tätä ei enää tarvitse pelätä, Helaste sanoo.

Syyskuun puolivälissä, kolme viikkoa sokkiuutisen jälkeen, kaupunki jätti Sanna Marinin hallitukselle ehdotuksen 55 miljoonan euron tukitoimista. Listalla on niin yritystoiminnan kehittämishankkeita kuin rahaa kannattelemaan ihmisiä henkisesti.

Budjettiriihessä Jämsälle luvattiin osa toivotusta: 9 miljoonan euron hankerahoitukset, 19 miljoonaa euroa raidehankkeen etenemiseen ja lupa jatkaa perusterveydenhuollon ympärivuorokautista päivystystä.

– Merkittävää osaa ei vielä käsitelty. Tämä oli hyvä alku.

Helasteen toive on, että Kaipolaan muodostuisi jossain vaiheessa yrityskylä, jossa toimisi monia eri yrityksiä.

– Pala kerrallaan olemme käyneet taistoon. Ei auta, että pidetään kynsin hampain kiinni vanhasta, nyt on pakko uusiutua.

Sää on muuttunut. Sataa tihuuttaa. Harmaat pilvet roikkuvat matalalla niin, että tehtaan piiput häviävät niiden sisään. Uutisissa varoitetaan myrskystä.

Tuuli työntää etelästä ja näyttää siltä, että Jämsänjoki virtaisi väärään suuntaan.

Kuten ikivanha joki, myös Jämsä hakee nyt suuntaansa. Kun paperitehtaan piiput eivät enää pidä pystyssä, niin mikä pitää? Sitä jämsäläiset nyt miettivät.

Päivitetty 15.10. – Artikkelin alkuperäinen versio on ilmestynyt 2.10.2020