Ahma (Gulo gulo) elää Suomessa niin Lapin tuntureilla kuin suojaisilla metsäalueilla – etenkin maan itäosissa.

Sen takia ahma jaetaan elinympäristönsä mukaan kahteen alalajiin: metsä- ja tunturiahmaan, vaikka kyseessä on muuten täysin sama eläin.

Tämä yksinelävä vaeltaja viihtyy parhaiten erämaa-alueilla kaukana ihmisasutuksesta. Urosten on tiedetty vaeltavan yhtäjaksoisesti yli 1 000 kilometrin matkoja 45 kilometrin päivävauhtia.

Ahma on Euroopan kookkain näätäeläin, mutta maamme neljästä suurpedosta pienin. Sen säkäkorkeus on hieman alle puoli metriä, ruumiin pituus 65–85 senttimetriä. Urosten keskipaino on noin 17 kiloa ja naaraiden noin 13 kiloa.

Ahma on kokoonsa nähden todellinen voimapussi. Sen puruvoima on kaikista suurpedoista suurin, vaikka ahma painaa parhaimmillaankin vain 28 kiloa.

Kuten muutkin pedot, ahma ei ole ruokansa suhteen nirso. Vaikka se on pääasiallisesti raadonsyöjä, voi se tilaisuuden tullen napata saalikseen myyrän, metsäjäniksen, supikoiran, riekon, kauriin tai poron.

Ahma voi liikkua vaivatta vuorokauden aikana toistasataa kilometriä. Raadonsyöjän on pystyttävä vaeltamaan pitkiäkin matkoja tarkan hajuaistinsa opastamana.

Metsäahma seuraa usein susilaumaa ja pyrkii hyödyntämään niiden tappamien sorkkaeläinten haaskoja. Sen on oltava varuillaan, sillä susi ei suvaitse reviirillään kilpailevaa lajia.

Yhdelle sudelle teräväkyntinen ja ärhäkäsluonteinen ahma pärjää, mutta laumalle se ei mahda mitään. Niinpä vaaran uhatessa se kipuaa silmänräpäyksessä puuhun turvaan. Ahma on taitava kiipeilijä ja uimari.

Ahma ei ole reviirieläin, mutta aikuisilla yksilöillä on yleensä vakiintuneet elinalueet. Urosten elinpiiri on usein noin 500 neliökilometriä, naaraiden noin 100 neliökilometriä. Ympäristöstä riippuen uroksen elinpiiri voi joskus olla useita tuhansia neliökilometrejä.

Yhden uroksen elinalueella voi elää useita naaraita, mutta erakkoluonteinen eläin huolii lajitoverin seuraansa vain kesän paritteluaikana.

Emo kasvattaa poikasensa aina yksin. Viivästyneen sikiönkehityksen takia munasolut hedelmöittyvät vasta vuodenvaihteen tiimoilla, ja varsinainen kantoaika on noin 35 vuorokautta.

Maalis-huhtikuussa ahmaemo synnyttää yhdestä kolmeen pentua syvälle lumipesään, jonka se on kaivanut rinteeseen, louhikkoon, kaatuneen puun alle tai erityisen lumiseen paikkaan.

Emo ruokkii ja huolehtii pennuistaan aina elo-syyskuuhun asti, jolloin se yleensä vieroittaa miltei aikuisen kokoon kasvaneet jälkeläisensä. Sisarukset liikkuvat vieroituksen jälkeen yhdessä usein seuraavaan kevääseen tai joskus pitempäänkin.

Nuorella ahmalla ei ole vakiintunutta elinaluetta, vaan sen pitää vaellella aikuisten lajitovereidensa metsämailla. Ahmanuoret ovatkin jatkuvasti vaarassa.

Tutkimukset ovat osoittaneet, ettei ahmojen yleisin kuolinsyy ole suden vaan oman lajitoverin hyökkäys. Moni ahmanalku ei selviä ensimmäisestä elinvuodestaan.

Toisin kuin usein luullaan, ahma ei ole ahne – sen nimi on harhaanjohtava. Ahman elämä Pohjolan olosuhteissa on kovaa ja ravinnonsaanti usein hankalaa. Jokainen tilaisuus on käytettävä hyödyksi mahdollisimman tehokkaasti.

Lapissa tunturiahma voi tappaa useita poroja kerralla – ei ahneuttaan, vaan varastoon. Pakastammehan me ihmisetkin lihaa.

Ahman silmissä neljä tai viisi keväthangille kerralla tapettua poroa on kuin lottovoitto. Se pystyy ruokailemaan niillä viikkokausia, varsinkin kun ne säilyvät lumessa hyvässä kunnossa. Ahmalle ei tosin tuota ongelmia syödä mädäntynyttä lihaa.

Tunturiahma korjaa itselleen vanhat ja sairaat porot kuten luonnossa kuuluu. Silti ahmaa vainotaan edelleen sen poronhoitajille aiheuttamien vahinkojen takia.

Tuoreimpien laskentojen mukaan koko maan ahmakannan on noin 270–300 yksilöä. Niistä 150–160 elää poronhoitoalueen ulkopuolella.

Harvalukuisen eläimen kanta on vuosien saatossa kasvanut pitkäjänteisen suojelu- ja tutkimustyön avulla. Ahma luokitellaan silti yhä erittäin uhanalaiseksi.