Ahma oli melkein sukupuutossa – Nyt laji runsastuu vauhdilla, mutta uusi uhka häämöttää tulevaisuudessa

Kovin moni ei sitä eläessään näe. Vähän useampi sentään pääsee ihailemaan jälkiä lumihangessa. Ahma on suur­pedoistamme pienin, mutta sen etu­tassun jälki on isompi kuin miehen kämmen, 12–16 senttiä pitkä ja melkein yhtä leveä. Ensimmäisenä ahman jäljistä tuleekin ehkä mieleen pienen karhun jotos.

Jälki paljastaa ahman olennaisen ominaisuuden: Sillä on suuret tassut, joiden avulla se kulkee näppärästi ja pahasti painumatta hankia myöten. Tämän vuoksi ahma on sopivalla talvikelillä todella tehokas saalistaja.

Suurpetona ahma on saanut siivunsa – vieläpä paksun sellaisen – ihmisen vihasta. Juuri nyt lajin tarina Suomessa näyttää saavan onnellisen lopun, tai ainakin yhden tarinajakson loppu on onnellinen.

Pidemmän ajan päässä häämöttää uusi uhka.

Ei ollut kaukana, että ahma olisi hävinnyt tai hävitetty Suomesta kokonaan. Ahma rauhoitettiin maassamme vuonna 1982. Tuolloin ahmoja oli jäljellä enää kymmenestä kahteenkymmentä ­yksilöä.

– Kanta kasvoi 1980-luvulla erittäin hitaasti, 1990-luvun alussa ahmoja oli noin 40, kertoo Ilpo Kojola, suurpetoihin erikoistunut tutkimusprofessori Luonnonvarakeskus Lukesta.

Ahma on itse asiassa runsastunut tasaisesti, jos tarkastellaan kannan ­suhteellista kasvua. Vuosittain ahmoja on tullut noin kymmenen prosenttia lisää. Kun kanta oli hyvin pieni, kymmenen prosentin kasvu yksilöinä oli sekin pikkuriikkinen.

Sittemmin kasvu kiihtyi. Tuore ahmakanta-arvio tuli Lukelta joulun alla. Sen mukaan Suomessa oli vuoden 2023 helmikuussa 447 ahmaa. Vuotta aiemmin ahmoja eli Suomessa 400, joten kanta on kasvanut yli kymmenen prosenttia.

Todellisuudessa ahmoja lienee ­Suomessa nyt selvästi näitä lukuja enemmän, sillä vuosittaiseen kanta-­arvioon eivät ehdi mukaan tämän ­vuoden pennut, jotka ovat nyt täysi­kokoisia. Ahman pennut nimittäin ­syntyvät yleensä juuri helmikuussa.

Ahmakanta-arvio perustuu riista­kolmiolaskentoihin ja Pohjois-Lapin Enontekiössä, Inarissa ja Utsjoella Metsähallituksen ja paliskuntien yhteislaskentoihin.

Ahmoilla menee siis Suomessa paremmin kuin vuosikymmeniin.

Suomen ahmat ovat jakautuneet kahteen eri osakantaan. Tunturi-Lapissa elää nykyään ahmoista noin 40 prosenttia. Loput elävät poronhoitoalueen ­eteläpuolella.

Vahvin ahmakanta on suurin piirtein siinä osassa Suomea, jonka rajaa etelässä Lappeenranta–Vaasa-linja ja pohjoisessa taas Kuusamo–Oulu-linja. Lapin ahmojen osakanta taas elää aivan maamme huipulla, Käsivarren pohjoisosassa ja Ylä-Lapin ylimmillä seuduilla, Utsjoen ja Norjan rajamailla.

Luken kanta-arvion mukaan poronhoitoalueella elää 186 ahmaa ja poronhoitoalueen eteläpuolella 261 ahmaa.

Eri osakantoihin kuuluvat ahmat ­risteytyvät keskenään, tunturiahmat vaihtuvat vaiheittain metsäahmoiksi Sallan tienoilla Itä-Lapissa.

Suomen ahmakanta on Kojolan mukaan kasvanut juuri poronhoitoalueen eteläpuolella.

– Metsähallitus arvioi, että kymmenen vuotta sitten Tunturi-­Lapissa ahmoja oli jonkin verran ­enemmän kuin viime vuosina.

Syynä Lapin ahmojen vähenemiseen on ennen kaikkea se, että Norjassa ahmakantaa on säädelty viime vuosina rajusti. Norjassa petokannalle on tietty tavoitekoko. Pohjoiskalotin ahmat ovat samaa kantaa, joten ahmojen hävittäminen Norjassa vaikuttaa myös ­Suomessa.

Täysin rauhoitettua ahmaa on ­metsästetty myös Suomen poron­hoitoalueella viime vuosina poikkeus­luvilla.

Ahma on näätäeläin, heimonsa suurin. Sen koko vaihtelee melko paljon, urokset ovat kookkaampia kuin naaraat. Ahman pituus vaihtelee 70 sentin ja yli 80 sentin välillä. Tästä häntä on noin neljäsosa. Paino vaihtelee alle kymmenestä kilosta liki kolmeenkymmeneen kiloon.

Ahman liikkuminen on monesti vähän kömpelön näköistä vinoa laukkaa. Saalistajana se on kuitenkin sopivissa oloissa, erityisesti paksun lumipeitteen aikaan, tehokas.

Sopivissa lumioloissa, sellaisissa, joissa lumipeite kantaa ahman leveän anturan muttei saaliseläintä, ahma saa saaliikseen poroja tai vaikkapa valkohäntäkauriita.

Ilpo Kojola kertoo, että paksun lumen aikana ahman on pariin otteeseen havaittu saaneen saaliikseen jopa ­hirven. Se on kuitenkin saaliina suuri poikkeus.

Toisaalta ahma sopeutuu ympäristöön ja oloihin näppärästi. Haaskat ovat ahmalle tärkeä ravinnonlähde. Se syö mielellään muiden suurpetojen tappamia tai liikenteen uhriksi jääneitä ­eläimiä.

Esimerkiksi Itä-Suomessa pesivien ahmanaaraiden ravinnon pääravintoa ovat susien tappamien hirvien haaskat.

Ahmalle maistuvat myös pikku­nisäkkäät, sammakot ja jänikset. Se voi syödä myös lintuja tai vaikka kettuja, jos sattuu niitä saamaan kiinni. Ahma syö myös marjoja.

Yksi tapa kuvata ahman ravinnonhankintaa on, ettei se niinkään saalista kuin etsii tilaisuuksia ruokailuun. Ahma voi nimittäin kulkea päivittäin jopa 20–40 kilometriä ravintoa etsiessään. Skandinaviassa urosahman elinalue on noin 700 neliökilometriä, naarasahman noin 200 neliökilometriä.

Vaeltelevaan ja tutkivaan elämän­tapaan kuuluu se, että ahma on varsin utelias eläin ja tutkii tarkasti eteensä tulevat kolot ja mättäät. Se myös ­kiipeää ketterästi puihin.

Ahmakanta ei pääse kovin tiheäksi, sillä ahma on yksineläjä. Yhteyttä ahmat pitävät etänä: ahma merkitsee oman liikkumisalueensa ulosteilla, ­virtsalla ja perärauhasten eritteellä. Näin yksilöt osaavat väistää toisiaan.

Petovahinkoilmoitusten perusteella ahma aiheuttaa suurpedoistamme pahimmat menetykset porotaloudelle.

Vuonna 2022 ahmojen ilmoitettiin tappaneen noin 2 500 poroa, mikä oli melkein puolet kaikista petovahingoista. Porotalouden tuloista noin ­kolmasosa tulikin valtion maksamista petovahinkokorvauksista.

Ahman uhkana poronhoitoalueella onkin perinteisesti ollut salametsästys. Tosin viime kevät­talvella paljastui laaja suurpetojen, myös ahmojen, tappamiseen keskittynyt salametsästäjäjengi myös Pohjois­-Savosta.

Ahmakantaa salametsästys ei näytä kuitenkaan uhkaavan. Juuri nyt ahman tulevaisuus näyttääkin Suomessa Ilpo Kojolan mukaan valoisalta. Kanta ­on kasvanut viime vuosina paitsi poronhoitoalueen eteläpuolella, myös Tunturi-Lapissa, mikä viittaa siihen, että ainakaan laajaa ­vainoa petoon ei kohdistu.

Tulevaisuudessa ilmastokriisistä voi kuitenkin tulla ongelmia ahmoille.

– Ahma on sellainen lumen rakastaja, Kojola tiivistää.

Kuten mainittu, se saalistaa tehokkaasti, kun lunta on paljon. Myös emolle ja poikasille lumi on selviytymisen edellytys.

Ahma tulee kiimaan kesä–heinäkuussa, mutta sikiönkehitys on viivästynyt. Niinpä ahmaemo synnyttää poikaset vasta ­helmikuussa. Yleensä pesä on lumeen kaivettu luola.

Poikaset kulkevat emon mukana ­syksyyn saakka, joskus pidempäänkin, aina seuraavan pentueen syntymään.

Poikaset siis tarvitsevat lunta heti elämänsä alusta lähtien. Perinteisesti ahman levinneisyyden eteläraja onkin maailmalla ollut suurin piirtein siellä, missä on vielä lunta huhtikuussa. On tosin viitteitä siitä, että ahma voi sopeutua pesimään myös vähälumisemmissa oloissa.