Epäusko valtasi Oskari Nivalan kesken adoptioprosessin – ”Olisimmeko kuitenkin b-luokan hakijoita?”
Onko kansainvälinen adoptio sittenkin väärä valinta? Oskari Nivala ja puoliso joutuvat pohtimaan uudestaan kysymystä, jonka he luulivat jo ratkaisseen. Teksti on toinen osa Homoadoptio-sarjaa, jossa seurataan kahden isän unelman toteutumista.
No, suhtatutuminen samaa sukupuolta oleviin pareihin vaihtelee eri lastenkotien välillä, kertoo adoptioaiheista luentoa pitävä asiantuntija. Hän puhuu Etelä-Afrikan adoptiokäytänteistä. Epäusko valtaa minut. Olisimmeko kuitenkin b-luokan hakijoita?
Adoption ensimmäinen vaihe, noin vuoden kestävä adoptioneuvonta on osaltamme loppusuoralla. Minä ja puolisoni olemme tähän asti ajatelleet, että haluamme kansainvälisen adoption. Siinä homoparien on mahdollista valita ainoastaan Kolumbian tai Etelä-Afrikan välillä, sillä muut yhteistyömaat, kuten Thaimaa ja Intia, eivät salli homoadoptioita.
Tapaamamme asiantuntija ei paljasta tarkkoja lukuja, mutta meille kuitenkin vakuutellaan, että Etelä-Afrikasta on tullut lapsiesityksiä myös samaa sukupuolta oleville hakijoille, huolimatta muutamien lastenkotien nuivemmasta suhtautumisesta.
Hitaus ja epävarmuus turhauttavat meitä, emmekä varmasti ole ainoita. Jokainen adoptiohakija toivoo oman prosessinsa etenevän jouhevasti ja päättyvän onnellisesti. Epämääräiset tiedot kuitenkin vaivaavat meitä. Päädymme palaamaan sellaisten kysymysten äärelle, jotka luulimme jo ratkaisseemme.
Kuulemme, että Etelä-Afrikassa samaa sukupuolta olevia hakijapareja olisi parhaillaan tarpeettomankin paljon ja odotusajat olisivat siksi pidentyneet. Mutta sitten seuraavassa hetkessä vakuutellaan, että odotusajat ovat ennallaan eikä maininnan arvoisia muutoksia ole tapahtunut.
Tuntuu, että yhdenmukaista toistuvaa viestiä on vaikea saada. Vastauksen sävy ja sisältö riippuu siitä, keneltä asiantuntijalta kysyy. Voisiko joku nyt vain kertoa, kestääkö tässä vuosi vai seitsemän?
”Mieheni ja minä olemme vaiheessa, jossa lopullisten päätösten aika koittaa pian.”
Joitain viikkoja sitten minulta kysyttiin taas sosiaalisessa mediassa, millaisia toiveita lapsesta saa esittää. Tuntui kuin kysyjä olisi ajatellut meidän selailevan lapsia katalogista. Tuhahdin mielessäni, mutta muistutin itseäni myös siitä, ettei suurin osa ihmisistä alkuunkaan tiedä, millaista adoptio on. Hermostumisen sijaan hyödyllisempää on kasvattaa ymmärrystä adoptiosta.
Adoptioprosessi on kuin huippuunsa viritetty työhaastattelu eikä mikään autokauppa, jossa shoppaillaan mielekästä perillistä. Me emme ole valitsemassa lasta. Sen sijaan valtava määrä viranomaisia tekee kaikkensa, että yhdelle lapselle löytyisi parhaat mahdolliset vanhemmat. Me voimme lähinnä pitää toivoa yllä, että joku päivä ankaran arvioinnin päätteeksi juuri me olisimme jollekin pienelle se paras mahdollinen perhe.
Jotain valintoja on kuitenkin tehtävä, ja niiden tekeminen tuntuu toisinaan kohoavan ylitsepääsemättömäksi jyrkänteeksi. Mieheni ja minä olemme vaiheessa, jossa lopullisten päätösten aika koittaa pian.
”Ehkä voisimme kalliin hakumatkan sijaan käyttää säästöjämme pidempään vanhempainvapaaseen ja viettää enemmän aikaa yhdessä perheenä.”
Erään adoptioneuvontakerran jälkeen istumme kotona ja avaamme uudestaan keskustelun, jonka luulimme jättäneen taaksemme jo prosessin alkumetreillä: voisimmeko sittenkin adoptoida kotimaasta?
Suomessa kotimaan adoption kautta kodin löytää noin 30–50 lasta joka vuosi, jos perheen sisäiset adoptiot suljetaan pois laskuista. Adoptioon päätyvien lasten lukumäärät ovat pysyneet samalla tasolla vuosia.
Yhtäkkiä ajatus, että pääsisimme sittenkin vaihtamaan vaippoja, tuntuu herkistävän hyvältä. Kantaisimme sylivauvan turvakaukalossa kynnyksen yli, vähän kuin synnytysosastolta kotiin tulisi. Olisimme kuin muutkin. Saisimme opetella vanhemmuutta lapsen kasvaessa ja ehkä arki olisi muutenkin sylivauvan kanssa helpompaa kuin leikki-ikäisen, joka ei alkuun ymmärrä kieltämme. Huomaan ruokkivani itseäni jopa täysin epärealistisilla ajatuksilla, jotka muka huuhtoisivat mukanaan kaiken sen kipeän ja traumaattisen, joka on elimellinen osa jokaista adoptiota. Ei nimittäin ole olemassa adoptiolasta, jolla olisi onnellinen taustatarina.
Kotimaan adoptiossa lapset ovat usein pienempiä kuin kansainvälisessä adoptiossa, jopa vain 10-viikkoisia. Kansainvälisen adoption edellyttämät viranomaisprosessit ja selvitykset vievät niin paljon aikaa, että jopa sylivauvana sosiaaliviranomaisten käsiin päätynyt lapsi ehtii kasvaa vähintään 1,5-vuotiaaksi ennen kansainväliseen adoptioon luovuttamista.
Sylivauvan lisäksi alamme nähdä kotimaan adoptiossa muitakin positiivisia puolia. Saatuamme adoptioluvan Valviralta olisimme heti adoptiojonossa. Pelkän hakemuksen lähettämistä Etelä-Afrikkaan voi joutua odottamaan 10–12 kuukautta, jonka jälkeen varsinainen vuosien odotusaika vasta alkaa. Myös kustannukset olisivat merkittävästi pienemmät. Ehkä voisimme kalliin hakumatkan sijaan käyttää säästöjämme pidempään vanhempainvapaaseen ja viettää enemmän aikaa yhdessä perheenä.
Pitkän positiivisten asioiden listan lopulta löytyy se epäilyttävä muuttuja, joka alun alkaenkin sai meidät keskittämään huomiomme kansainvälisiin vaihtoehtoihin: kotimaan adoptioiden odotusajat ovat hyvin vaikeasti ennakoitavissa. Kansainvälisten adoptiokontaktimaista tiedämme varmuudella lastenkotien etsivän jatkuvasti kansainvälisen adoptioluvan saaneita vanhempia. Odotusaikoja ei voi sanoa lyhyiksi, mutta niitä osataan ennakoida.
Mieleeni piirtyy aivan ensimmäinen adoptioneuvonta, jossa sosiaalityöntekijä piirsi kaksi prosessikaaviota: toisen kansainväliselle ja toisen kotimaan adoptiolle. Ensimmäisen ylle piirrettiin suuri kysymysmerkki. Jälkimmäisen ylle kaksi.
”Muiden ei tarvitse todistaa riittävyyttään millään tavalla. Saavat hankkia lapsen vaikka 25-neliöiseen yksiöön niin halutessaan.”
Toisaalta olemme kuulleet tarinoita varsin lyhyistäkin, jopa vain vuoden odotusajoista kotimaassa. Joku toinen odotti puolestaan seitsemän vuotta.
Tästä hetkestä eteenpäin pienimmätkin elämänmuutokset on raportoitava sosiaaliviranomaisille. Meitä odottaa pakollinen terveystarkastus, ja mikäli emme saa lasta kahdessa vuodessa, pitää adoptiolupa uusia. Entä jos emme ole saaneet lasta vielä viidenkään vuoden kuluttua? Uskaltaisinko edes vaihtaa työpaikkaa saati muuttaa uuteen asuntoon? Haaveet ulkomaille muuttamisesta on pistettävä täysin jäihin, sellaista ei tule tapahtumaan, jos haluamme pysyä adoptioprosessissa.
Yhtäkkiä koko elämämme tuntuu olevan laskelmoitua. Vaikka ymmärrän adoption erityispiirteet, huomaan pienesti kadehtivani heitä, jotka saavat elää elämäänsä aivan kuin haluavat ja yrittää lasta juuri miten ja missä huvittaa. Muiden ei tarvitse todistaa riittävyyttään millään tavalla. Saavat hankkia lapsen vaikka 25-neliöiseen yksiöön niin halutessaan. Lapsen saamiseen ei vaikuta pankkilainojen määrä tai terveystarkastuksen pohjalta annettu lääkärin suositus.
Mikä luksus olisikaan saada tietää lapsestaan yhdeksän kuukautta etukäteen sen sijaan, että odottaa vuosia puhelua, joka muuttaa elämän siitä hetkestä lähtien.
Osallistumme adoptiovalmennusviikonloppuun, jossa tapaamme muita vanhemmiksi haluavia. Saamme tehtäväksemme valita pöydällä olevista valokuvista sen, joka kuvaa tämänhetkistä olotilaamme. Hipelöin muovitaskuissa olevia runollisen kauniita kuvia, joista löydän kaikista piilomerkityksiä. Pohdinnan jälkeen valitsen lämpimissä aamuauringon sävyissä hehkuvan kuvan.
Korkean kanjonin pohjalla virtaa hiljalleen joki. Kuvittelen valokuvan rauhan olleen todellisuudessakin kuin pysäytyskuva. Vesi ei kiirehdi, vaan kerää jokaisen valonsäteen. Kanjonin seinämät kohoavat pystysuorana kuvan ulkopuolelle ja langettavat jylhät varjot joen uomaan.
Kuvan alalaidassa pieni hahmo kiskoo kanoottia rantakivikossa pois vedestä. Oikeastaan en tiedä, kiskooko hän venettään ylös kuivalle maalle vai tempooko hän ponnistaakseen sen jälleen liikkeelle. Ehkä hahmo on saapunut määränpäähänsä tai kenties pitänyt tuumaustauon. Kanoottia kiskova hahmo on sisukas, ehkä jopa toiveikas. Ylitsepääsemättömien jyrkänteiden keskellä virtaava joki etenee tyynenä jatkaen hiljaista virtaansa. Valmiina kuljettamaan kohti määränpäätä.
Sarjan ensimmäisen osan voit lukea tästä linkistä.
