”Entä jos meidät todetaan kelvottomiksi vanhemmiksi?” Oskari ja puoliso haluavat lapsen, mutta se ei ole miesparille helppoa

Jos saisit mahdollisuuden valita, toivoisitko omalle lapsellesi näkökykyä vai hyväksyisitkö sokeuden? Laittaisitko rastin ruutuun kohdassa hyväksyn kampurajalan vai en hyväksy kampurajalkaa?

Entä kuinka suhtautuisit lapsellasi todettuun HI-virukseen, raskausajan huumealtistukseen tai vaikeaan CP-vammaan, jos sinun olisi tehtävä valinta diagnoosin tai diagnosoimattomuuden välillä?

Ruksisitko valintatilanteessa loppuelämääsi määrittävän vaativan hoivan vai tunnustaisitko hieman häpeillen sen sisäisen äänen, joka toivoo lasta ilman vaikeita ja kuormittavia vammoja tai sairauksia?

Minä ja mieheni joudumme vastaamaan näihin kysymyksiin paperilomakkeella, mikäli tahdomme mahdollisuuden omaan lapseen. Adoptiovanhemmalle ei koskaan ole tarjolla vaihtoehtoa, jossa lapsi ei olisi erityistarpeinen. Erityistarpeisuus syntyy jo hylätyksi tulemisen kokemuksesta, jonka jokainen adoptoitava lapsi on kokenut vähintään kerran.

Erityistarpeisuutta aiheuttaa lisäksi varhaislapsuuden vaille jäämisen kokemukset. Adoptiolapset ovat harvoin saaneet riittävästi turvallista syliä tai kuivaa vaippaa oikeaan aikaan. Tuleva lapsemme on voinut kokea väkivaltaa, joka ei ole kenenkään adoptiota hoitavan viranomaisen tiedossa. Lapsi on voinut kärsiä aliravitsemuksesta tai häntä on voitu käyttää seksuaalisesti hyväksi. Ennakoimattomuus ja lapseen liittyvien epätäydellisten taustatietojen hyväksyminen ovat adoption ehto.

Kun kirjoitan tätä tekstiä, viranomaiset ovat jo alkaneet arvioida meitä adoptioprosessissa. Arvomme, henkiset ja taloudelliset voimavaramme sekä toiveemme joutavat luupin alle. Viranomaiset tutkivat myös kuukausipalkkamme, asuntomme, velkamme, terveydentilamme, parisuhteemme ja turvaverkkomme. Jos kaikki menee hyvin, maksaa lapsen saaminen meille noin 10 000 euroa ja kestää ainoastaan joitakin vuosia.

Eikä siinä vielä kaikki. Siinä missä heteropareilla kansainvälisen adoption kohdemaita on tarjolla seitsemän, meidän vaihtoehtomme ovat Kolumbia tai Etelä-Afrikka. Muut Suomen kanssa yhteistyötä tekevät adoptiomaat eivät hyväksy samaa sukupuolta olevia pareja adoptiovanhemmiksi. Miehen – puhumattakaan kahden – todistustaakka kyvykkyydestä vanhemmaksi on erilainen kuin heteroparien. Seksuaalivähemmistöjä käsittelevien uutisten kommenttiosioista löytyy yhtenään homouteen liitettyjä loukkaavia, herjaavia ja täydellisen paikkansapitämättömiä väitteitä, kuten taipuvuus pedofiliaan. Jopa kansanedustajien epäasiallisia lausuntoja homoista on jouduttu käsittelemään tuomioistuimissa. Aina kun julkisuudessa keskustellaan samaa sukupuolta olevien vanhempien perheistä, joku saapuu mylvimään, kuinka lapsi tarvitsee sekä isän että äidin.

Ei isyydestä muutenkaan hirveästi keskustella. Miespoliitikot tai menestyneet miesyrittäjät eivät kerro haastatteluissaan, kuinka yhdistävät perhe-elämän ja vaativan uran. Eikä toisaalta kukaan sitä tunnu heiltä kysyvän. Vertaistuki isyyteen näyttäytyy isyydestä haaveilevalle olemattomalta.

Kaikki alkoi elokuussa 2023. Soittopyyntööni vastattiin, ja pääsin puhumaan ensimmäistä kertaa oikean ihmisen kanssa lapsihaaveestamme. Kyse oli tarkemmin adoptioneuvonnan aloittamisesta. Puhelua ei ollut ennättänyt kulua ehkä minuuttiakaan, kun sosiaalityöntekijä kysyi lapsettomuushoitojemme historiasta. Vastasin kohteliaasti, ettei historiaa ole, sillä olemme homopari. Puhelumme jatkui hyvässä yhteisymmärryksessä ja sovimme esitietolomakkeen lähettämisestä sähköpostiini.

Kului viisi kuukautta. Sitten pääsimme ensimmäiseen adoptioneuvontatapaamiseemme sosiaalityöntekijämme kanssa. Neuvonta on kuin pariterapiaa. Saamme paljon informaatiota, mutta sitäkin enemmän meille esitetään kysymyksiä. Pohdimme omia ensimmäisiä muistojamme, parhaita puolia puolisossamme ja odotuksiamme ja valmiuksiamme perhe-elämään. Neuvonta etenee yksilöllisesti kuin terapia.

Älkää ymmärtäkö väärin, kaikki ovat olleet meitä kohtaan asiallisia, ja palvelu on koko ajan ollut ensiluokkaista. Silti jo ensikosketus vuosikausien prosessiin toi näkyväksi, että adoptioprosessiin hakeutuminen lapsettomuushoitojen kautta on normi, johon me miesparina emme istu. Suomalaisessa yhteiskunnassa samaa sukupuolta olevat vanhemmat ovat poikkeuksellisia, mutta kahden isän perheet suorastaan ainutkertaisia. Suomen yli puolesta miljoonasta lapsiperheestä kahden isän perheiden osuus on vain promillen desimaaleja.

Selvä enemmistö saman sukupuolen parien perheistä on naispareja. Naispareille hedelmöityshoidot tarjoavat biologisen tavan saada lapsi. Miespareille biologinen lapsi ei ole mahdollinen ilman kumppanuusvanhemmuutta tai perheen sisäistä adoptiota, sillä sijaissynnytys kiellettiin Suomessa vuonna 2007. Koska homojen adoptio-oikeus astui voimaan vasta 2017, mieheni ja itseni kaltaiset lakimuutoksen aikaan aikuistuneet nuoret ovat kenties ensimmäinen homoseksuaalien miesten sukupolvi, johon ei ole iskostunut ajatusta perhe-elämän mahdottomuudesta. Kahdelle kohduttomalle ihmiselle perheen perustamisen vaihtoehdot ovat kuitenkin vähäisemmät kuin kohdullisille pareille.

Lainsäädännöllisen ja biologisen tason lisäksi kahden isän perheenmuodostamista vaikeuttaa kulttuuri. Yhteiskunnastamme puuttuvat lähes täysin esimerkit ja roolimallit siitä, miltä näyttää kahden miehen vanhemmuus. Inspiraation kaipuussani olen etsinyt esimerkkejä meren takaa. Instagramin videoissa kaksi ruskettunutta ja valkeahampaista yhdysvaltalaista isää voitelee eväsleipiä kouluikäisille lapsilleen. Isät vievät lapsensa hiekkarannalle ja vierailevat Disney Worldissa. He grillaavat terassilla vartaita lasten pelatessa pallopelejä takapihalla. Videot ovat tuntuneet vilaukselta sellaisesta perhe-elämästä, josta löydän samaistumispintaa. Olen ajatellut videoita katsoessani, että tuollainen elämä voi joskus olla myös meidän elämäämme.

Vaikka minä ajattelen saavani tavallisen perheen, tilastojen ja mediaanien valossa perheessämme ei tule olemaan mitään tavallista. Koska kansainvälisen adoption vaihtoehtomme rajautuvat Kolumbiaan tai Etelä-Afrikkaan, lapsemme ihonväri ei suurella todennäköisyydellä tule olemaan sama kuin omamme ja suomalaisen enemmistön. Kansainvälisen adoption odotusajat ovat pitkiä ja ennakoimattomia, mutta kotimaan adoption kohdalla epävarmuutta on jopa vielä enemmän. Edes parin vuoden tarkkuudella määritelty arvioitu kesto tuntuu tilanteessamme houkuttelevammalta kuin vuosien epätietoisuus.

Emme tule kokemaan raskausajan huumaa ja odottavaa jännitystä, vaan mikäli moniammatillisten viranomaisten puoltama lapsiesitys joskus meille suodaan, muuttaa yksi täydellisen ennakoimaton puhelu elämämme päivässä. Vähintään kerran traumaattisesti hylätty erityistarpeinen lapsemme tulee kaipaamaan tukea kiintymyssuhteissa ja menneisyytensä käsittelyssä koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan. Lapsemme ei askartele koulussa äitienpäiväkorttia eikä kadulla kävellessämme meitä ehkä edes ajatella perheeksi.

Miksi oikeastaan haluan lapsen? Tätä olen miettinyt viime aikoina paljon. Syy ei ole vähemmistöasemasta kumpuava tarve sulautua joukkoon ja olla kuin muut. Minun maailmassani olen ja olemme jo kuin muut.

Motiivini lienevät hyvin perinteisiä. Haaveilen merkityksestä, mahdollisuudesta siirtää omat hyveeni ja paheeni eteenpäin sukupolvien ketjussa. Haaveilen hiekkakakuista leikkipuistossa, paidalle sulavasta pallojäätelöstä kesäpäivänä, itkupotkuraivareista Prisman lattialla, omasta sylistäni maailman turvallisimpana paikkana, koulun kevätjuhlissa poskelle vierivästä kyyneleestä, rippijuhlista, sekoilevasta teinistä ja hetkestä, jolloin lapsemme muuttaa kodistamme rakentaakseen itsenäisen elämänsä niillä opeilla, joita olemme toivottavasti onnistuneet hänelle antamaan.

Vaikka olemme päättäneet puhua adoptioprosessistamme avoimesti, unelman ääneen lausuminen tekee haavoittuvaiseksi ja epävarmaksi. Entä jos meidät todetaan kelvottomiksi vanhemmiksi? Entä jos tämä polku ei jostain muusta syystä johdakaan toivottuun lopputulokseen? Olenko huono ihminen, jos toivon lapselleni näkökykyä tai jos meillä ei ole voimavaroja CP-vamman edellyttämään hoivaan?

Elämää määrittää moni seikka, kuten sukupuoli, ihonväri, vammaisuus tai vammattomuus, sosiaalinen tausta ja perimä. Lapsellamme tulee olemaan useita samanaikaisia identiteettejä ja ominaisuuksia. Siksi koemme vastuulliseksi punnita näitä intersektioksi kutsuttuja yksilöön vaikuttavia tasoja adoptioprosessin aikana.

Montako intersektiota hypoteettiselle lapsellemme on edes kohtuullista kasata, jos hän joutuu ihonvärinsä tai vanhempiensa seksuaalisen suuntautumisen vuoksi kohtaamaan rasismia ja ennakkoluuloja ennen kuin edes tietää sanoja näille ilmiöille?

Sosiaalityöntekijämme työhuoneen pöydälle on katettu vesikannu, kolme vesilasia ja paketillinen nenäliinoja. Seinillä on kuvia adoptioperheistä ja lastenkotien arjesta ympäri maailmaa. Keskustelemme adoptioprosessin vaiheista.

Mikäli neuvonnan päätteeksi koostettava parikymmensivuinen kotiselvitys puoltaa adoptiolupaa, myöntää Suomen adoptiolautakunta meille sellaisen. Adoptioluvan saatuamme ryhdymme valmistelemaan varsinaista adoptiohakemusta, jonka lähetämme valitsemaamme kohdemaahan. Sosiaalityöntekijämme sanoo hakemuksen olevan elämämme merkityksellisin dokumentti. Valokuvaan kannattaa kuulemma panostaa. Määrittelemättömän pituinen mutta vuosissa mitattava odotusaika päättyy lapsiesitykseen, josta saamme tiedon puhelimitse ilman ennakkovaroitusta.

Huomaan liikuttuvani ajatuksesta, että saamme joskus tällaisen puhelun. Siirrän katseeni varmuuden vuoksi pois pöydällä odottavasta nenäliinapaketista. Sama yllättävä herkistymisen tunne vyöryy päälle myös seuraavalla neuvontakerralla. Ja sitä seuraavalla. Toistaiseksi nenäliinoja ei ole tarvittu. Opittu sääntö siitä, ettei mies itke tai herkisty, on toiminut minullakin. Huomaan kuitenkin, että myös sosiaalityöntekijän työhuoneen ulkopuolella adoption ajattelu ja siitä puhuminen saa nopeasti tunteikkaaksi.

Huomaan tuntevani myös ripauksen kipua. Tiedän, etten voi rakastaa lastani ehjäksi hylkäämiskokemuksen tuottamasta traumasta. Prosessiin liittyvä epävarmuus aiheuttaa myös pelkoa, jopa selittämätöntä häpeää. Silti minulla on jostain syystä vankkumatonta toivoa ja uskoa siihen, että tarinassamme käy lopulta hyvin.

Olen luonut Instagramiin kansion otsikolla ”näille videoille voi itkeä”. Tallennan kansioon videoita, joissa naiset kertovat miehelleen raskaudestaan, videoita, joissa traumatisoitunut koira saa uuden rakastavan kodin, sekä tietenkin videoita, joissa adoptiovanhemmat kohtaavat lapsensa ensimmäisen kerran. Nämä videot ovat minun tapani uskoa ja pitää kiinni unelmasta, jonka näkyvyys yhteiskunnassamme on vain promillen desimaaleja.

Youtube-videolla jännittyneet vanhemmat saapuvat lastenkodin henkilökunnan opastamana odottamaan pihamaalle. Jännitys huokuu vanhempien kasvoilta hymystä huolimatta. Pian toisella puolella pihaa sijaitseva ovi avautuu ja ulos astuu sosiaalityöntekijä, joka pitää kiinni pienen leikki-ikäisen tytön kädestä. Tyttö etenee varovaisin ja hieman epäilevin askelin, kunnes rohkaistuu juoksuun kohti vanhempiensa syleilyä. Tilannetta seuraavat lastenkodin työntekijät säteilevät ilosta.

Vanhemmat esittelevät itsensä lapselle, vaikka itkevät samalla onnesta. Lapsi ottaa hetkeksi etäisyyttä ja nojailee jännittyneenä ja epävarmana seinään, mutta muiskauttaa lopulta pienen pusun äitinsä huulille. Yhden tarinan neljän vuoden odotus on tullut päätökseen.