”Hyvää huomenta”, hän toivottaa letkeästi. Hän antaa vaikutelman lakonisesta brittikoomikosta.
Sir Ken Robinson virnistää ja näyttää huvittuneelta, ikään kuin asia, josta hän aikoo puhua, olisi itsestään selvä – kunhan kaikki vain ymmärtäisivät sen samoin.
Alkamassa on maailman johtavan koulutusajattelijan vuoden 2006 TED-konferenssin esitys provokatiivisella otsikolla Tappavatko koulut luovuuden?
Vuotuisessa ted-tapahtumassa ovat vierailleet merkkihenkilöt Bonosta Bill Clintoniin, ja alle kahdenkymmenen minuutin mittaiset puheet ladataan verkkoon kaikkien saataville.
Kyseinen puhe teki Robinsonin ja ennen kaikkea hänen ideansa luovasta kouluopetuksesta kerralla tunnetuksi. Hänen ensimmäistä ted-puhettaan on katsottu yli 50 miljoonaa kertaa.
Robinsonin ajatukset ovat ensi vilkaisulla varsin yksinkertaisia. ted-puheessa hän esitti tiivistetyssä muodossa käsityksensä siitä, että lasten ja nuorten opetuksen ja yleisesti nykykoulujen pitäisi toimia yksilöllisemmin, vapaamuotoisemmin ja luovemmin. Tämä antaisi jokaiselle oppilaalle mahdollisuuden toteuttaa itseään ja omia impulssejaan huomattavasti paremmin kuin nykyiset standardoidut koulut, jotka rajoittavat yksilöllistä kasvua ja oppimista.
Robinsonin mukaan älykkyyttä on useita eri lajeja, ei vain sellaista, jota voidaan mitata vakiotesteillä. Siksi koulujen asennoitumista opetukseen pitäisi muuttaa radikaalisti.
Taustalla on ihanne siitä, että ihminen löytää parhaiten oman suuntansa, jos hänen annetaan kasvattamisen sijaan kasvaa mahdollisimman suotuisassa tilanteessa. Sitä koulut eivät nyt tarjoa.
Yksitoista vuotta TED-konferenssin jälkeen Ken Robinson istahtaa pehmustetulle nahkatuolille neuvottelupöydän ääreen Los Angelesissa. Viesti on pysynyt samana.
”Kyse on siitä, että lasten ja nuorten sallitaan oppia omilla ehdoillaan, ei väkisin”, Robinson toteaa.
Kuunnellessaan hän mittailee puhujaa arvioivasti, miltei kyseenalaistavasti, mutta kun hän itse saa suunvuoron, hänen katseensa suorastaan hehkuu. Hän kietoo kuulijan mukaansa käyttämällä tätä esimerkkinä ideoistaan. Ei ihme, että Robinson on puhujana niin suosittu.
Seitsemännentoista kerroksen ilmastoidun kokoushuoneen ikkunan alla Beverly Hillsin palmut keinuvat raukeasti olemattomassa tuulessa. Aurinko takoo pilvenpiirtäjien peililasia. Sir Ken Robinson on asunut perheineen Los Angelesissa vuosituhannen taitteesta saakka. Sitä ennen hän teki pitkän uran koulutuksen asiantuntijana kotimaassaan Isossa-Britanniassa.
Robinson ei ainakaan aliarvioi toimivan koulun merkitystä oppilaan ja yleisemmin ihmisen kannalta.
”Se on ihmisoikeuskysymys”, hän toteaa. ”Jokaisen ihmisen on havaittava omat lahjansa ja kykynsä. Koulun tarkoituksena on tehdä se mahdolliseksi.”
Robinson on puhunut yleisemmin myös siitä, kuinka tärkeää ihmisen on tavoittaa oma innoituksen lähteensä.
Luovuudelle ja vapaudelle olisi Robinsonin mukaan annettava entistä suurempi rooli koulutyössä. Hän vertaa koulutusta maanviljelyyn.
”Maanviljely on kausittain muuttuvaa työtä, ja lajikkeita on välillä vaihdettava, jotta maa ei mene pilalle. Väärä menetelmä voi tuhota pahimmillaan lopulta koko planeetan. Tämä koskee myös opetusta.”
Tuoreimmassa teoksessaan Creative Schools Robinson toteaa, että ihmiset – niin lapset kuin aikuisetkin – toimivat miltei itsestään luovasti, jos heille vain varmistetaan siihen oikeat olosuhteet ja annetaan lupa tehdä niin, aivan kuten maanviljelyssä. Hänen vertauksensa ei viittaakaan amerikkalaiseen tehoviljelyyn, vaan luonnonmukaiseen kasvatukseen.
”Luomuviljelyssä ei keskitytä kasviin itseensä vaan koko maaperään. Kun maan hyvinvointi on taattu, myös kasvi voi hyvin. Sama pätee kouluihin.”
Voidaanko siis sanoa, että ”orgaanisia” kouluja tarvitaan sanan kahdessa eri merkityksessä?
”Nimenomaan!” Robinson riemuitsee. ”Tärkeintä on, että opetus tukee luonnollista kehitystä.”
Tunnettuna puhujana ja kirjoittajana Robinsonilla on mahdollisuus myös edistää ideoitaan koulujen tasolla.
”Ymmärsin jo varhain, että elämäntyöni keskittyisi ihmisten luovuuden ja lahjojen ympärille. Se ponnisti vahvasti omasta taustastani, lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista”
Seuraa hetken hiljaisuus, kun Robinson siemaisee mustaa kahvia. Liikenne soljuu taukoamatta korotetulla moottoritiellä kuivien kukkuloiden juurella. Etualalla Los Angelesin Westwoodin kaupunginosan toimisto- ja yliopistorakennukset näyttävät ympäristölleen immuuneilta.
Aineettoman oloinen kalifornialainen kokoushuone on kaukana Ken Robinsonin lapsuuden Liverpoolin sateenharmailta kaduilta ja tehtaiden savujen mustaamista kivitaloista.
”Se oli aivan toista! Sodan loppumisesta ei ollut kauan. Ruokaa säännösteltiin yhä. Meillä kotona oli maitojauhetta, muuhun ei ollut varaa. Äidillä oli ostokortti”, Robinson muistelee. ”Koulutus oli minun tieni pois sieltä.”
Kävellessään keppiin nojautuva Robinson sairasti neljävuotiaana polion. Se oli yksi syy siihen, että hän on nykyään siellä missä on. Isä ymmärsi, ettei pojasta olisi sairautensa jälkeen fyysiseen työhön. Vaikka isä ja äiti olivat molemmat lopettaneet koulunkäynnin 14-vuotiaana ja perhe oli taustaltaan työväenluokkainen, Kenin koulutukseen panostettiin. Viiden veljen ja yhden siskon pesueesta hän oli ainoa, joka jatkoi opintoja pidempään kuin oli pakko.
”Ei niin, että olisin aina halunnut opiskella”, hän huomauttaa. ”Nuoruuteni oli täynnä musiikkia ja naurua. Kasvoin yhdessä Beatlesin kanssa. En olisi viitsinyt lukea latinaa joka päivä. Tein sen silti. En koskaan pyrkinyt erityisesti koulutuksen pariin, mutta samalla koko elämäni on ollut sitä.”
Ken Robinsonin isä joutui 45-vuotiaana pahaan onnettomuuteen tehtaalla. Valtava palkki putosi isän päälle ja mursi hänen niskansa. Hän halvaantui ja vietti loppuelämänsä liikuntakyvyttömänä.
”Elämässä on aina kyse kolmesta asiasta: olosuhteista, mahdollisuuksista ja lahjakkuudesta. Ihmisten on toimittava niiden puitteissa. Esimerkiksi isän onnettomuus oli kiinni sekunnin murto-
osista. Se olisi voinut yhtä hyvin jäädä tapahtumatta. Toisaalta ilman sitä perheemme ei olisi koskaan muuttanut pois Liverpoolista, enkä olisi itse kokenut vastaavaa painetta jatkaa opintojani. Kaiken taustalla on perhosefekti”, Robinson selittää.
Hän vaikuttaa todella uskovan kohtalon voimaan. Onko moni asia sitten tullut hänelle yllätyksenä?
”Kaikki!” Robinson hykertelee.
Tie koulujen uudistajaksi ei ollut suunniteltu. Robinson kyllä suuntautui nuorena englannin opintoihin ja hankki opettajan pätevyyden. Samaan aikaan hän oli kuitenkin kiinnostunut teatterista ja ohjasi koulunäytelmiä. Hän ymmärsi, että draaman kautta saattoi löytää paljon itsestään ja muista, ja oppia samalla oppimaan muita asioita.
”Teatterin välityksessä voi tutkia omia tunteitaan. Draamahan on käyttäytymisen taidemuoto.”
Myös improvisaatiossa Robinson näki mahdollisuuksia. Hän tuntuu ulottaneen siitä kummunneet opit omaan elämäänsä ohjatessaan toimintaansa vastaan tulleiden tilanteiden mukaan.
Yliopistoaikoinaan Robinson oli vielä lähellä lähteä teatteriohjaajan uralle. Ironisen itsevarmaan tyyliinsä hän toteaa olevansa varma, että olisi menestynyt alalla. Hän pysytteli monta vuotta draaman parissa ja kirjoitti tohtorinväitöskirjansakin teatterin soveltamisesta koulutuksessa. Mitä pidemmälle hän jatkoi, sitä enemmän hän kuitenkin kiinnostui yleisemmin kaikista taiteenlajeista osana opetusta. Sattuma vei lopulta eroon teatterista.
”Tilanne muuttui 1980-luvulla”, Robinson toteaa viitaten taiteen arvostuksen laskuun Britannian kouluissa. ”Progressiivisen ihanteen tilalle nousi perinteisempi suhtautuminen.”
Samaan aikaan Robinson itse alkoi rakentaa uraa taidekasvatuksen parissa. Hän ui vastavirtaan.
”Jos totta puhutaan, olen tehnyt niin aina!” hän sanoo ja naurahtaa.
Taiteen arvon puolustaminen lasten ja nuorten opetuksessa vei Robinsonin – jälleen puolivahingossa, kuten hän itse vakuuttaa – mukaan työryhmään, joka laati raporttia koulujen taidekasvatuksesta. Se taas johti siihen, että hallitus kysyi häntä asiantuntijaksi nelivuotiseen kansalliseen projektiin, jonka tarkoituksena oli kehittää taiteiden soveltamista Englannin ja Walesin kouluopetuksessa.
”En missään nimessä aikonut suostua niin suureen hankkeeseen. Ja sitten lähdin johtamaan sitä!” Robinson sanoo ja nauraa taas. ”Se oli onnistunut projekti – eikä pelkästään minun ansiostani.”
Ratkaiseva taitekohta Robinsonin uralla koitti vuonna 1988, kun Britanniassa laadittiin sitova kansallinen opetussuunnitelma. Se vähensi koulujen itsenäisyyttä. Robinson ryhtyi puhumaan vapaamman koulutuksen puolesta. Samaa kaavamaisuutta vastaan hän taistelee edelleen.
Robinson ei laatinut suunnitelmia tulevaisuuden varalle, vaan sanoo eläneensä aina ”veitsen terällä”, avoimena eri vaihtoehdoille. Hän teki kaikenlaista, muun muassa toimitti taidelehteä, joka oli hänen sanojensa mukaan ”taloudellinen painajainen”. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä työ oli hänestä innostavaa. Taidelehden ja monet muut elämänsä kiinnostavat asiat Robinson teki ja jakoi vaimonsa kanssa.
”Olemme olleet Terrien kanssa yhdessä yli neljäkymmentä vuotta. Meidän kiinnostuksen kohteemme ovat hyvin samanlaisia. Olemme kokeneet yhdessä paljon, ja matka jatkuu.”
Robinson valittiin 39-vuotiaana Warwickin yliopiston Taiteen ja koulutuksen professoriksi. Se oli taas kerran yksi pesti, johon hän ei ollut suunnannut, mutta johon tilaisuus sai tarttumaan.
”Olin kiinnostunut taidekasvatuksen parantamisesta, ja kiinnostuksen kohteitaan edistääkseen ihminen tarvitsee jonkin alustan. Siinä vaiheessa yliopisto oli minun alustani”, Robinson selittää.
Sattumat tekivät Robinsonista lopulta yhden 2000-luvun tärkeimmistä taidekasvatuksen puolustajista.
”Taiteiden opettamisen tarkoitus ei ole pelkästään tehdä taiteilijoita. Eri taiteenlajit edistävät mielikuvitusta ja luovuutta, ja laajenevat sitä kautta koskemaan kaikkia elämän osa-alueita.”
Hän suoristaa rypytöntä puvuntakkiaan ja kohentaa mustaa poolopaitaa sen alla.
Yleistä taiteellisuutta painottava koulu antaisi Robinsonin mukaan mahdollisuuden myös niille, jotka putoavat kyydistä tai ahdistuvat yrittäessään pysyä mukana. Samalla se avaisi lisää mahdollisuuksia oppilaille, jotka etenevät muita nopeammin ja jäävät nykyään vaille haasteita.
Robinson puhuu mielellään luovasta opetuksesta ja sen arvosta. Entä käytännön tason vaikuttaminen?
Kirjojen kirjoittaminen on tärkeä osa sitä. Robinson julkaisi jo 1970-luvun lopulla teoksen draamapedagogiikasta. Seuraavalla vuosikymmenellä hänen kirjojensa teemat yleistyivät koskemaan muidenkin taiteiden roolia osana opetusta. Sittemmin aihepiirit ovat laventuneet entisestään käsittelemään muun muassa ihmisen luovuutta ja mahdollisuutta löytää oma intohimonsa ja reittinsä sen luo. Robinson on julkaissut yli kymmenen kirjaa.
Lisäksi hän kertoo olleensa koulujen uudistamistyön ohella mukana miettimässä uusia ratkaisuja muun muassa Pohjois-
Irlannin rauhanprosessiin. Tässä ja muissa vastaavissa rooleissa hän toimi maailman johtavien poliitikkojen ja liike-elämän vaikuttajien kanssa.
Myös lukuisat palkinnot ja aateloiminen vuonna 2003 toivat huomiota ja sitä kautta mahdollisuuksia toteuttaa omia ideoita. Robinson käsitti, että hänellä oli paljon valtaa ja siten tilaisuus vaikuttaa koulutuksen teoriaan ja käytäntöön Britannian ohella koko maailmassa.
”Siksi minä Amerikkaankin alun perin tulin. Halusin tietää, mitä täällä on meneillään ja kuinka voin itse muuttaa asioita”, Robinson toteaa.
Taidekoulutuksen ohella Robinson tarkastelee nykyään laajasti ihmisen kasvun eri puolia aivokemiasta evoluutioon. Jotkut hänen ideansa vaikuttavat melkeinpä itsestäänselvyyksiltä, jotka on vain käsitteellistetty puoleensavetävästi.
Keskustelu ”metafyysisistä” teemoista, kuten hän itse asian ilmaisee, avaa kuitenkin hyvin hänen ajattelunsa taustoja. Ideat eivät pelkisty luokkahuoneisiin, vaan laajenevat ihmisyyteen.
”Ajatellaan vaikka luovuutta”, Robinson toteaa, ja innostuu taas päästessään puhumaan suosikkiaiheestaan.
”Olen joskus sanonut, että luovuus on maailman tärkeimpiä luonnonvaroja. Aivan kuten luonnonvaroja, luovuuttakin on monenlaista, ja se on usein piilossa. Jos ja kun se onnistutaan samaan esiin, se antaa ihmisille pääsyn itseensä. Luovuus on pohjimmiltaan se piirre, joka asettaa meidät erilleen muusta luomakunnasta.”
Robinson kääntää pyörivän nahkatuolin kokoushuoneen maisemaikkunaa kohti ja heilauttaa kättään Los Angelesin suuntaan.
”Eikä luovuus ole pelkkää taidetta. Katso nyt tuotakin. Millaista arkkitehtuuria! Ja talojen takana alkaa yksi maailman suurimmista moottoriteistä. Tiede ja matematiikka ovat erittäin luovia aloja. Luovuus ja mielikuvitus liittyvät kaikkeen inhimilliseen.”
Robinsonin mukaan ihmisen erityispiirre on myös se, että unelmoinnin lisäksi hän toteuttaa.
”Me emme ainoastaan katsele kuuta, vaan myös mittaamme sitä. Ja lopulta menemme sinne.”
Pian Robinsonin silmäkulmat kuitenkin kurtistuvat jälleen, aivan kuin hän olisi pahastunut jostain.
”Ihmisillä tosin on nykyään outoja ajatuksia luovuudesta. Sen kuvitellaan olevan jotain hulluttelua. Tiedäthän, lapsi joka on sotkenut itsensä sormiväreillä. Luovuus ei ole jotain, mitä tehdään perjantaisin, vaan sen pitäisi kuulua koulutusjärjestelmän keskiöön”, Robinson painottaa.
TED-puhe toi suuren suosion ohella Robinsonille myös kritiikkiä. Etenkään Yhdysvalloissa monet eivät olleet valmiita ottamaan vastaan ideoita vapaamuotoisesta koulusta, jossa tuloksia ei mitata yhtenäisellä sapluunalla ja jossa oppilaat nähdään luovina yksilöinä.
”Minun väitettiin olevan kriittinen kaikkia nykyisiä kouluja kohtaan. Se oli väärinymmärrys. Ne, jotka puhuivat sellaista, eivät selvästi olleet lukeneet kirjoani”, Robinson tuhahtaa.
”En kyseenalaista kouluja tai opettajia, vaan systeemin, jossa he joutuvat toimimaan.”
Tämä erottelu on tärkeä Robinsonin ajattelussa. Hänen mukaansa monet koulut ja opettajat tekevät kaikkensa taatakseen lapsille ja nuorille laadukkaan opetuksen, mutta koska he toimivat vääristyneen rakenteen puitteissa, he eivät pysty ihmeisiin vaan joutuvat jäämään puolitiehen.
”Tosiasia on, että opettajat eivät pidä vallitsevasta tilanteesta yhtään sen enempää kuin minäkään.”
Jos kouluja ja opettajia ei voi syyttää opetuksen mekanistisesta tilasta, ketä voi?
”Meitä kaikkia!” toteaa Robinson suorasukaisesti. ”Samalla tavalla kuin erään herra Trumpin valinta presidentiksi riippui meistä kaikista, myös koulujen toiminta on vain meistä kiinni.”
Nykykoulujen jähmeyden taustalla vaikuttaa laajempi painolasti. Vallitseva koulutusjärjestelmä perustuu yhä osin teollisen vallankumouksen luomaan malliin, Robinson selittää. Vielä sata vuotta sitten ihmisiä piti vielä kouluttaa tietynlaisiin tehtäviin, mutta nyt se ei ole enää tarpeen sen enempää käytännön kuin ihanteenkaan tasolla.
Esimerkkeinä Robinson mainitsee tiukasti rajattuihin ikäryhmiin pohjautuvan opetuksen ja koulupäivän jakamisen tarkkoihin aikasegmentteihin. Näiltä osin nykyiset koulut ovat standardisoituja ja muistuttavat Robinsonin mukaan teollista tuotantoa. Sellaisessa opetuksessa ei ole sijaa erikoislahjakkuuksille tai yksilöille, vain massalle, ja siten se on tasapäistävää.
Luova, yksilöllinen opetus ei suinkaan tarkoita kaikista rajoituksista vapautumista, kuten jotkut ovat Robinsonin ajatuksia tulkinneet. Kyse on vain tilan antamisesta yksilölliselle kasvulle.
”Pitäisi uskaltaa luottaa siihen, että on olemassa erilaisia reittejä täyttymyksen löytämiseen. Ihmiset ovat synnyttäneet nämä järjestelmät, joten he voivat hyvin myös muuttaa niitä. Toisinaan systeemin muuttaminen ratkaisee koko ongelman”, Robinson toteaa.
Uudistuminen ei välttämättä tarkoita uuden teknologian paraatia kouluissa.
”Tekniikka kehittyy nykyään mieletöntä vauhtia. Niin se ajaa lajikehityksen ohi. Tässä leikitään tulella.”
Robinson ei ole mikään luddiitti digitaalitekniikan suhteen, mutta muistuttaa, että väline itsessään ei ole muuta kuin astia, ja oppilas, välineen käyttäjä, määrittelee sen sisällön.
”Kirjoituskoneessahan ei ole sisällä romaania, vaan se tulee kirjoittajan mielestä”, hän täsmentää ja ottaa myös vastakkaisen esimerkin.
”Kun valokuvaus alkoi kehittyä, monet kuvataiteilijat olivat sitä mieltä, ettei kyse ollut oikeasta taiteesta.”
Tämä on Robinsonin mielestä väärä asennoituminen tekniikkaan.
”Sen sijaan pitäisi Walter Benjaminin lailla kysyä, että mihin mitäkin välinettä voi käyttää. Taiteilijan käsissä mikä tahansa voi olla taidetta.”
Robinsonin uusin kirja Creative Schools syntyi osittain vastineena hänen ajatustensa utopistisuuteen kohdistettuun kritiikkiin. Teoksessa hän nostaa Suomen esiin yhtenä luovan opetuksen esimerkkinä. Robinsonin mukaan suomalaiset koulut osoittavat, että kyse ei ole haaveista, vaan todellisuudesta.
”Siellä haave on jo toteutettu. Nelisenkymmentä vuotta sitten eri maissa alettiin huolestua koulutuksen tasosta. Sekä Yhdysvalloissa että Suomessa asialle päätettiin tehdä jotain. 2010-luvulla Suomi on jatkuvasti koulutuksen laatumittausten kärjessä, kun taas Yhdysvallat löytyy yleensä alimmasta neljänneksestä. Teillä on selvästi tehty jotain oikein.”
Toiseksi verrokiksi Robinson nostaa Etelä-Korean. Siellä saadaan erittäin hyviä tuloksia, mutta koska koulutusjärjestelmä on niin kilpailullinen, monet oppilaat masentuvat ja nuorten itsemurhien määrä kasvaa. Saavutuksia ei pidä tavoitella hinnalla millä hyvänsä.
Voiko koulutuksen laatua lopulta kuitenkaan mitata, vai onko sekin yhdenlaista standardointia?
”Pitää paikkansa, etteivät esimerkiksi pisa-tulokset ole yksioikoisia”, Robinson tunnustaa. ”Olen itse puhunut niistä koulutuksen Euroviisuina. Ja kaikki me tiedämme mitä Euroviisut ovat… pisa-tulokset ovat kuitenkin suuntaa-antavia, ja siinä mielessä Suomi on kärjessä.”
Robinson nostaa kirjassaan paljon muitakin onnistuneita esimerkkejä eri maista, kuten Everton Free Schoolin Liverpoolissa, eräät Kiinan koulut ja amerikkalaisen Clark Universityn Worcesterissa. Robinsonin mukaan ei ole olemassa yhtä oikeaa kaavaa, vaan monia eri malleja.
Hän korostaa standardoinnin poistamisen ohella myös vapaavalintaisuutta sekä koulujen ja opettajien välistä yhteistyötä.
Voisiko Suomen malli sitten toimia esimerkkinä muille maille, vai olisiko sekin taas standardointia?
”Varmasti voisi!” Robinson huudahtaa.
”Mallin ottaminen ei tarkoita, että Amerikan kouluissa pitäisi alkaa puhua suomea. Tarvitaan vain pieniä sovitusliikkeitä paikallisiin olosuhteisiin.” ■
