"Ne kasvavat Tampereella. Ne laulavat, tanssivat nuorista nuorille, nuorten sanoin, nuorten ajatuksin, nuorten rytmein. Vanhoillekin.”

Näin aloittaa Annamaija Kataja reportaasinsa Avussa lokakuussa 1969.

Amerikan villitys, Hair-musikaali, on tullut Suomeen. Tampereen harrastajien Popteatteri tekee esityksen, joka on konservatiivien mielestä julkeaa ja vasemmistolle taantumuksellista.

Hiukset ovat hippikaudella valtasuhteiden vertauskuva. On niitä, jotka haluavat pitää hiuksensa pitkinä, ja niitä, jotka haluavat leikata ne heiltä pois.

Esikuvia haetaan niin Jeesuksesta, George Washingtonista kuin hiuksiaan hulmuttavasta demokratian symbolista, Vapaudenpatsaasta.

Pilapiirtäjä Kari Suomalainenkin innostuu: ”Se kai on nyt sitä kulttuuritaistelua, että kun Popteatteri ensin esittää ’Hiukset’, niin ooppera ottaa heti ohjelmistoonsa ’Sevillan parturin’.”

Kataja tulkitsee näkemäänsä:

”Ajatukset, jotka versovat hiuksien alla, ovat kipeät ja pelokkaat: ilma suurkaupungeissa saastuu, koulu tunkee ihmisen valmiiseen muottiin, on Vietnamin sota, rakkaus on kuollut, minne me menemme. He vastaavat: pakoon kaduille, kukkaisvaltaan, huumausaineisiin, pilveen, matkalle.”

Niin paljon meitä petettiin / liian kauan luotettiin / että uskoa voi valheisiin.

”Ja sitten ykskaks he seisovat alastomina keskellä näyttämöä.”

Syksyn 1969 kulttuurihitti ei tule laitosteattereista. Se tulee nuorten harrastajien palavasta innosta ja tavoittaa aivan uudenlaisia yleisöjä.

”Olemme tuoneet teatteriin nuoria, sellaisia, jotka eivät ole koskaan ennen käyneet, eivätkä kenties koskaan olisi tulleetkaan. Nyt he ovat saaneet tuntumaa”, sanoo Popteatterin perustaja ja johtaja Reijo Paukku, 26.

Suurin osa ryhmästä on alle kaksikymppisiä, ja se on syntynyt hartaasta maaperästä. Tampereen seurakunnan kirkkoherra oli tilannut Paukulta näytelmän ortodoksinuorten kulttuurikilpailuihin.

”Minä vastasin, että kyllä. Kyllä minä teen.”

Syntyi kohua herättänyt Kartsa. Iltapäivälehden mukaan katu- ja tanssinäytelmää oli harjoiteltu kirkon kellarissa, ja joku seurakuntalainen teki kantelun arkkipiispalle.

Ennen kuin kirkkoherra ehti vastaamaan kirkolliskokoukselle, näytelmä oli jo voittanut kisojen näytelmäsarjan. Kirkolliskokous kannusti jatkamaan.

Popteatteri niitti kunniaa Monacossa asti, jossa sen Laulu tulipunaisesta kukasta voitti pokaalin kansainvälisistä amatööriteattereiden kilpailuista.

Paukku oli lukenut lehdestä, että Hair-musikaalissa on rokkia, sodanvastaisuutta, rauhaa ja rakkautta – ja siinä ollaan alasti. Se oli niin uudenlaista teatteria, että Kestilän somistamon päällikkö innostui.

Hair oli Paukulle omaakin kapinaa: vanhemmat eivät päästäneet häntä teatterikorkeakouluun, koska piti olla ”kunniallinen ammatti”. Teatterin taito oli hankittu kursseilta.

Paukku ohjasi Hairin vuosi Broadwayn ensi-illan jälkeen. Gerome Ragnin ja James Radon kirjoittama ja Galt MacDermotin säveltämä hippiluomus oli tehnyt selvää jälkeä jo Lontoossa, Pariisissa ja Tukholmassa.

Paukku oli luottavainen. Ilmassa oli idealismia.

”Mä uskon, että Hiukset tulee muuttamaan asenteita koko maassa. Mä uskon, että asiat selkiintyvät sen sanoman vuoksi. Nuoret tiedostaa ajan ongelmat ja vanhemmat taas rupeaa ymmärtämään, mitä nuoret ajattelevat. Meidän tehtävänä oli olla ekana näyttämässä tietä”, hän arvioi tuolloin Avulle.

Hairin ensi-ilta oli Tampereen ensimmäisessä teatterikesässä elokuussa 1969.

Toistakymmentä tuhatta ihmistä näki esityksen Tampereella. Helsingin täpötäydessä salissa istui jopa hiukseton presidentti Urho Kekkonen. Turun vierailunäytäntö myytiin loppuun kolmessa tunnissa, vaikka nimimerkki yleisönpalstalla purnasi:

”Mitähän Turun Kaupunginteatterin johto mahtoi ajatella antaessaan niiden Tampereen pornoteatterilaisten vierailla täällä sunnuntaina. Kyllä sitä pornoa nähdään jo tarpeeksi elokuvissa, lehdissä ja televisiossakin.”

– Jotkut paheksuivat sitä alastonkohtausta, joka itse asiassa kesti noin 45 sekuntia, psykedeelisissä valoissa. Esiinnyimme kolme ensimmäistä esitystä suojukset päällä, mutta ne paljastivat ehkä enemmän kuin alastomuus, totesi 76-vuotias Paukku Avun Liisa Talvitielle viime vuonna.

Vasemmistoa amerikkalaisen musikaalin menestys riepoi, vaikka se hyökkäsi vanhoillisuutta, sotaa ja suvaitsemattomuutta vastaan.

”Edistyksen varjolla tämä kyy mataa turmelemaan kansan makua; se valloittaa listat ja kotihippojen iloiset joraajat”, paheksui kulttuuritoimittaja Tarleena Sammalkorpi esityksen nähtyään.

Hairista tuli taloudellinen menestys. Sitä esitettiin 250 kertaa eri puolilla maata ja katsojia oli 130 000.

Popteatterin muut produktiot menestyivät huonommin, vaikka West Siden Storyn jengijohtajana oli itse Ilkka Sysimetsä eli Frederik. Edes Jeesus Kristus – Supertähti ei pelastanut teatteria, vaan se katosi velkaisena näyttämöltä.

Hair-musikaalista on vuosien varrella tehty useitakin kotimaisia versioita, viimeisimpänä Sini Pesosen ohjaus Jyväskylään viime vuonna.

Sukupolvet vaihtuvat, mutta rauhan ja vaihtoehtoisen ajattelun kaipuu on entinen – ja hippien liberaali maine. Ei ihmisiä tänäänkään kepein perustein haukuta ituhipeiksi.

Mutta kuten esityksen 50 vuotta sitten nähnyt tähtitieteilijä Esko Valtaoja on kiteyttänyt: ”Hair on enää pelkkä musikaali, koska lähes kaikki sen haaveet ja protestit ovat toteutuneet. Me olemme kuunnelleet Hairin päätöslaulun kehoitusta.”

Kulje valoon / kulje aurinkoon.