Puheenaiheet
Image

47 ja puoli

47 ja puoli

Sonja Saarikoski osti asunnon 1950-luvulla rakennetusta kerrostalosta ja kiinnostui nimistä vanhassa osakekirjassa.
Teksti Sonja Saarikoski
Kuvat Riikka Sormunen
Mainos

Sonja Saarikoski osti asunnon 1950-luvulla rakennetusta kerrostalosta ja kiinnostui nimistä vanhassa osakekirjassa.  

Olimme myöhässä ja minulla oli krapula. Ajoimme poikaystäväni kanssa harmaalla Fiat-pakettiautolla liikenneruuhkassa Töölöstä kohti Lauttasaarta. Olin jo päättänyt, etten jaksa mennä koko asuntonäyttöön, mutta jostain syystä viime hetkellä muutin mieltäni. Edellisiltana, entisen työnantajani järjestämissä juhlissa olin saanut tietää, että olimme hävinneet tarjouskilpailun Lauttasaaressa Pajalahdentiellä sijaitsevasta kaksiosta. Talon oli 1940-luvulla piirtänyt Ole Gripenberg, toinen Stockmann-tavaratalon suunnittelijoista.

Olin haaveillut juuri tuollaisesta funkistalosta. Parveke pyöristetyillä kulmilla ja lisäksi ranskalainen parveke, korkeat huoneet ja keittiössä erkkeri; eleganssia meren ympäröimänä.

Asunto oli huonossa kunnossa ja putkiremonttikin tulossa, mutta ainakin voisi tehdä omannäköisiään ratkaisuja. Aloin nähdä tavaroiden paikat ja lattian värin. Tämä tapetti pitäisi vaihtaa, tuohon saisi ujutettua tiskikoneen, kylpyhuoneeseen voisi panna kuusikulmalaatat…

Asunnon osti sijoittaja. Hänen blondattu seuralaisensa haukkui näytössä asuntoa hirveäksi.

Se oli jo toinen hävitty tarjouskilpailumme. Juhlissa ajattelin, että parempi asua vuokralla jatkossakin.

Mutta niin vain kävi, että seuraavana päivänä olimme taas matkalla näyttöön.

Talon oli suunnitellut arkkitehti, jonka nimeä en ollut kuullut aiemmin. Se näytti arkiselta, hyvin tavalliselta 50-luvun talolta. Vaaleankellertävä rappaus oli rapissut sieltä täältä. Porraskäytävässä oli hämärää. Katto tuntui tulevan liian lähelle. Lakka oli kulunut asuntojen ovista.

Asunto, jota olimme menossa katsomaan, sijaitsi neljännessä kerroksessa.

”Täällä asut vailla remonttihuolia ja kuin herran kukkarossa, oivallisten yhteyksien ja palvelujen äärellä – metro ja uusi ostari melkein naapurikorttelissa, uimaranta, piknikpuisto ja merelliset lenkkipolut kahden kivenheiton päässä”, asuntoilmoituksessa oli lukenut.

Vaikuttivat ylisanoilta. Kuvissa oli näkynyt vähän turhan värikäs asunto. Ja olisiko kuitenkin turvallisempaa ostaa välittäjältä? Nämä myivät asuntoa itse.

Nopeasti ulos ja takaisin Töölöön, ajattelin portaita kivutessani.

Oven avasi punatukkainen nainen, hänen takanaan mies, jolla oli pyöreät vihreäsankaiset silmälasit ja kiharat hiukset.

”Tervetuloa.”

Koti oli täynnä valoa. Sitä tuli kahdesta suunnasta. Kasvit kukoistivat: viehkeillä kivisillä ikkunalaudoilla kasvoi valtava muratti ja terhakka kilpipiilea. Ikkunasta näkyi kuusi ja koulunpiha, niiden takana erotti juuri ja juuri metroaseman kyltin. Ranskalaiselle parvekkeelle oli istutettu kukka-asetelmia ja kaappien ovet olivat alkuperäisen näköiset. Kylpyhuoneen kuusikulmaiset laatat hohtivat uutuuttaan.

Seinän levyinen, korkea kirjahylly oli 1960-luvulta. Kyselin siitä innostuneena.

”Tapiolalaiseen asuntoon mittatilaustyönä tehty. Kuuluu kauppaan”, punatukkainen nainen sanoi.

Hän lupasi myös kilpipiilean ja muratin.

Illalla me tarjosimme. Se tarjous hyväksyttiin.  

Minä olin ajatellut, että ei ainakaan Lauttasaareen. Se tuntui kaukaiselta, vähän elitistiseltä ja sisäänpäin lämpenevältä asuinalueelta, kuin Espoolta Helsingissä. Mutta asuntoa etsiessämme huomasimme, ettei kivaa, toimivaa ja sopivanhintaista ollutkaan niin helppo löytää Töölöstä tai Kalliosta. Niinpä päätimme laajentaa etsintöjä.

Olihan Lauttasaareen tulossa metrokin. Olisi mahdollista, että sen myötä kaikki muuttuisi urbaanimmaksi. Ja kai asunto sijoituksenakin olisi ihan hyvä, järkeilin. Ei sen arvo metron tulon jälkeen ainakaan voi laskea.

Silti 26. syyskuuta, kun menimme Mikonkadun Osuuspankkiin tekemään kauppoja, kauhistutti. Onko hinta kuitenkin liian suuri? Mitä jos siellä on hometta? Erakoidummeko saarelle? Kahdenkymmenenviiden vuoden laina oli absurdi ajatus. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten olin neljävuotias. Tähän sitoumukseen verrattuna papin aamen olisi iso vitsi.

Pankkivirkailija haki osakekirjan säilöstä. Se oli lähetetty Vaasan Aktiasta kirjepostina, lähetys oli saapunut samana aamuna. Vieläkin on tällaisia reliikkejä! Vasta vuoden päästä osaketietoja aletaan siirtää sähköiseen muotoon.

Paperi oli kellastunutta. Sinireunaisella kansilehdellä kerrottiin, että osakekirjan haltija on oikeutettu taloyhtiön osakkeisiin numero 773–819. Heinäkuun 15. päivänä vuonna 1954, jolloin osakekirja oli päivätty, osakkeiden arvo oli 235 000 markkaa. Sama summa, jonka nyt maksaisimme asuntomme myyjille käsirahan jälkeen. Valuutta vain on vaihtunut.

Sisälehdillä luki kaikkien entisten omistajien nimet.

Akseli Ahtovirta. Jussi Jalkanen. Helena ja Veli-Jussi Jalkanen. Jukka Jalkanen. Aulis Peltola. Ulrica Thomê. Pryca Oy. Matias Vienonen. Mandatum Pankki. Carl-Johan Fogelholm. Jonatan Fogelholm. Arja Kantele ja Pasi Tuominiemi.

Pasi Tuominiemi kirjoitti osakekirjaan nimemme ja siirtopäivämäärän kuulakärkikynällä. Sitten se vietiin Osuuspankin kassakaappiin odottamaan päivää, jota ei todennäköisesti koskaan tulisi.

Koskaan ei osakekirjassa lue niin kuin Akseli Ahtovirran kohdalla: ”Ahtovirta omistaa tämän täysin maksetun osakekirjan.”

Nykyään tämänkokoisia kaksioita ei makseta loppuun, jos ei sitten ole perijä.  

Oikeasti Akseli Ahtovirta omisti 47,5-neliöisen kaksion lauttasaarelaisen talon neljännestä kerroksesta vain, koska niin oli yhtiökumppanien kanssa sovittu. Heitä oli kolme miestä: Ahtovirta, Rafael Arala ja Paavo Aropaltio. Miesten omistama yhtiö Holvi Oy oli talon rakennuttaja. He jakoivat talon huoneistot keskenään ennen kuin myivät eteenpäin. Ahtovirta myi 47,5-neliöisen kaksionsa 16. joulukuuta 1954. Silloin talo ei vielä ollut valmis.

Asunnon osti maanviljelijä Jussi Jalkanen Rautalammilta. Aiemmin kesällä Jalkanen oli ostanut talon muutkin kolme samankokoista kaksiota ja muutaman muunkin asunnon: 58-neliöisen kaksion ja kolme 29,5-neliöistä yksiötä. Neljännen kerroksen kaksion hän kirjasi myös lastenlastensa Helenan ja Veli-Jussin nimiin.

Talosta, jossa 47,5-neliöinen kaksio sijaitsi, arkkitehti oli ollut tarkkana. Ohjeet olivat selkeät.

”Portaat ja porrastasot sekä sisäänkäytävät päällystetään marmorimosaikilla, jonka värin määrää työtä valvova arkkitehti”, koneella kirjoitetussa ohjeessa lukee.

”Heloitukset valitsee arkkitehti kotimaisista laaduista.”

”Tulkinnanvaraiset tapaukset työselityksessä ratkaisee arkkitehti.”

Työskentely tämän arkkitehdin kanssa oli Holvi Oy:n miehille tuttua. Lauttasaaressa esimerkiksi Kauppaneuvoksentiellä, Isokaarella, Gyldénintiellä, Hakolahdentiellä ja Heikkiläntiellä sijaitsi Holvi Oy:n rakennuksia, jotka samainen arkkitehti oli suunnitellut.

On aika erikoista, että en ollut kuullut arkkitehdin nimeä aikaisemmin. Opin, että hän on suunnitellut Lauttasaareen enemmän kuin kukaan toinen arkkitehti, noin viisikymmentä taloa. Joissain paikoissa häntä kutsutaan jopa Lauttasaaren hoviarkkitehdiksi.

Lauttasaaren ensimmäisiin kuuluvat kivitalotkin ovat hänen piirtämiään: Otavantien kaksi seitsenkerroksista 30-luvun lopun funkistaloa, joita joskus kutsuttiin Amerikan-pilvenpiirtäjiksi, ehkä vähän pilkallisestikin. Vuosia talot seisoivat keskellä lehmien laiduntamaa peltoista saaristomaisemaa, silmiinpistävinä kuin Audrey Hepburnin kauneus. Jos linnut osaisivat arvioida arkkitehtuuria, ne olisivat varmasti Helsingin yllä lennellessään ajatelleet, että töölöläistalot ovat matkustaneet maalle.

Otavantien talot näkyvät myös sen 47,5-neliöisen kaksion ikkunasta, jonka Akseli Ahtovirta alun perin omisti. Sen, jonka kylpyhuoneeseen arkkitehti Else Aropaltio vuonna 1954 ehdottomasti halusi kuusikulmaiset permantolaatat.  

Syyskuun lopussa me muutimme. Kannoimme punaiset lainalaatikot olohuoneeseen ja perintölipaston makuuhuoneen nurkkaan. Ikkunalaudalle entiset omistajat olivat jättäneet kilpipiilean ja muratin, jääkaappiin pullon kuohuviiniä. Ladoimme kirjat hyllyyn ja päätimme järjestää ne myöhemmin.  Saimme ensimmäiset vieraamme. Moni ihmetteli, että asuntomme on vain 47,5 neliötä. Vaikuttaa suuremmalta, vieraat sanoivat.

”Ja onpa teidän näköinen!”

Mystinen Else Aropaltio alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän. Suomalaisen arkkitehtuurin sankarit olivat talomme valmistumisen aikaan miehiä, tai mies. Naiset kyllä opiskelivat arkkitehdeiksi, mutta vielä 1950-luvulla oma arkkitehtitoimisto oli naiselle harvinaisuus, puhumattakaan 1930-luvun lopusta, jolloin Aropaltio suunnitteli Otavantien rakennukset. Hän oli silloin vain 24-vuotias.

Omaa sukua Else Aropaltio oli Hannus. Hänen isänsä oli pappi, äiti kotirouva. Jo 9-vuotiaana Else muutti yksin Itä-Suomesta Turkuun isoisänsä, arkkipiispa Gustaf Johanssonin taloon Agricolankadun ja Piispankadun kulmaan käymään kouluja. Elsen isä ei halunnut, että tytär jää Karjalaan, koska karjalaiset olivat hänen mielestään huikentelevaisia. Parempi viettää talvi mahdollisimman kaukana.

Ylioppilaaksi päästyään Else opiskeli teknillisessä korkeakoulussa arkkitehdiksi. Harjoittelun hän teki Alvar Aallon suunnitteleman Viipurin kirjaston työmaalla.

Opiskeluaikoinaan juhlissa Else tapasi juristi Paavo Aropaltion, joka oli lakia kiinnostuneempi rakentamisesta. Heistä tuli paitsi puolisoita, myös työkavereita. Else piirsi, Paavo rakennutti.

Vuonna 1939 he muuttivat Otavantie 3:n C-rappuun ylimpään kerrokseen, ”pilvenpiirtäjään”. Esikoistytär Inari oli juuri syntynyt ja sota syttynyt.

Lauttasaari liitettiin osaksi Helsinkiä vuonna 1946. Siihen mennessä saarelle oli muuttanut paljon nuoria arkkitehteja. Vuonna 1935 valmistunut silta oli tehnyt Lauttasaaresta kiinnostavan kohteen, osan kaupunkia. Sitä ennen saarelle oli kulkenut lautta. Siellä oli vietetty sunnuntaipäiviä ja oli siellä ollut kalastajamökkejä ja huviloita, mutta kaupungiksi sitä ei kukaan erehtynyt luulemaan. Mutta nyt saaren aikaisemmin omistanut Julius Tallbergin perikunta myi maita halvalla ja arkkitehdit pääsivät suunnittelemaan taloja paitsi muille myös itselleen. Lauttasaareen ateljeekotinsa rakensivat Heikki ja Kaija Sirén, Kaj ja Dag Englund, Toivo Korhonen…

Else Aropaltion ateljeekoti valmistui vuonna 1948 Koivukuja kuuteen Isokaaren viereen. Se oli hulppea 400-neliöinen talo kattoterasseineen ja suurine ikkunoineen. Vuonna 1951 julkaistussa Eeva-lehdessä näkyy kaunis koti, jonka pohjapiirroksessa huoneet tuntuivat liittyvän toisiinsa kuin yhdeksi yhtenäiseksi tilaksi. Oli valoisaa, viherkasvit kukoistivat. Ikkunasta näkyi meri. Liuskekivitakan ääreen pystyi istahtamaan kahdelta puolelta. Apulaisille ja lastenhoitajalle oli omat huoneensa ja kokilla hyvin tilaa laittaa ruokaa.

Yhdessä kulmauksessa sijaitsi Aropaltion työhuone, jossa hänen kanssaan työskenteli yksi piirtäjä, yleensä nainen.  

"Tässä on kivat noi reunukset. Ei niillä mun mielestä mitään varsinaista funktiota ole, kunhan sievästi kehystää”, arkkitehtuurin historian professori Aino Niskanen sanoo. Hän kommentoi Else Aropaltion suunnittelemaa naapuritaloamme, joka on lähes identtinen meidän talomme kanssa. Olen pyytänyt Niskasen kävelylle Lauttasaareen keskustelemaan kanssani Aropaltion arkkitehtuurista. Niskanen sanoi, ettei tunne Aropaltiota kovin hyvin, mutta on luvannut kertoa minulle 1950-luvun tunnuspiirteistä yleisemmin.

1950-lukua kutsutaan asuntorakentamisen kultakaudeksi, Niskanen sanoo. Raaka-ainepula oli hellittänyt, mutta asuntopula ei. Taloja nousi kuin aurinkoja rakkauslauluissa.

Asuntoarkkitehtuuri alkoi kiinnostaa aiempaa enemmän myös miesarkkitehteja. Aiemmin asunnot olivat olleet vähemmän kiinnostavia työtehtäviä, ”naisten aluetta”.

”Ottaen huomioon, mitä naiset pääsivät tekemään arkkitehteina, Elsellä oli se onnekkuus, että hänellä oli grynderi miehenä”, Niskanen sanoo.

”Kumppanuus tietysti mahdollisti sen, että hän suunnitteli niin paljon.”

1950-luvulla suunnittelun periaatteet muuttuivat. Aiemmin arki oli pidetty visusti erillään siitä, mitä vieraille näytettiin. Nyt siitä tehtiin ensimmäistä kertaa kotiin sijoittuvan elämän keskipiste. Olohuoneet olivat suuria, meidänkin asunnossamme lähes puolet koko pinta-alasta. Ratkaisuja pohdittiin perheiden näkökulmasta. Yhteiskunta kaupungistui vauhdilla ja perhe oli yksikkö, joka kaupunkia pyöritti.

Töölömäistä kivikaupunkia ei kuitenkaan pidetty perheille sopivana asuinympäristönä. ”Ei kasarmikaupunkia lapsillemme!” julistettiin. Siksi rakennettiin ”metsälähiöitä”, joissa luonto on koko ajan ympärillä. Stalin rakennutti naapurimaan pääkaupunkiin valtavia, piikkikärkisiä ”hampaitaan”, mutta Lauttasaaressa talot harjakattoineen ja reikäikkunoineen näyttävät suurilta mökeiltä.

Rakentamisessa noudatettiin vielä vanhoja hyviä periaatteita. Suuri osa taloista tehtiin tiilestä. Mekin ajattelimme asuntoa ostaessamme, että 1950-luku on vielä hyvä. Sen jälkeen alettiin rakentaa elementeistä ja rakennusten yleisilme muuttui teollisemmaksi.

”Rappaaminen oli kallista. Jossain vaiheessa 50-lukua perustettiin sileävalukerho, jossa päätettiin, miten päästään betoniin ja sileään seinään”, Niskanen sanoo.

1970-luvun asuntoja en halunnut edes mennä katsomaan. Perustelin sen itselleni sillä, että ne ovat huonosti rakennettuja, mutta en ole aivan varma, olinko rehellinen itselleni. Tärkein syy oli varmaankin se, että pidin niitä rumina.

Niin ajateltiin 1950-luvun arkkitehtuuristakin vielä pari vuosikymmentä sitten. 1950-lukua alettiin arkkitehtipiireissä arvostaa enemmän vasta 1990-luvulla, kun sen ajan arkkitehtuuria käsittelevä kirja Sankaruus ja arki julkaistiin, sanoo Aino Niskanen.

”Siihen vaikutti ehkä postmodernismi, joka tarkotti sitä, että ei palvottu pelkästään tasakattoista valkoista pelkistettyä. Ja jonkinlainen yleinen nostalgiabuumi”, Niskanen pohtii.

Myös arjen mikrohistoria alkoi näihin aikoihin kiinnostaa, ja juuri arkea varten 1950-luvun taloja suunniteltiin. Ihanaa, toiveikasta, sodanjälkeistä arkea. Tämä taitaa olla suomalainen versio hyggestä.

Avaan rappukäytävämme oven.

”Onks teillä perunakellari ja tuuletusvintti?” Niskanen kysyy.

”1950-luvulla monilla ei ollut jääkaappia.”  

Idea oli hyvä, mutta ihmisluonnolle se ei sopinut. Vuonna 1949 perustetun ja 1953 päivitetyn Arava-järjestelmän tarkoituksena oli taata asunnot pienituloisemmillekin. Säännökset olivat tiukat: Huonekorkeutta madallettiin, hissejä ei enää tehty alle viisikerroksisiin rakennuksiin eikä parvekkeita saanut rakentaa pienempiin asuntoihin. Asuntojen keskipinta-alan piti olla alle 50 neliötä. Siksi vuonna 1955 valmistuneen talon neljännen kerroksen kaksiossa neliöitä ei voinut olla kuin 47,5. Parvekkeen tilalla oli ainoastaan parvekkeen ovi, ”ranskalainen parveke”.

Arava-järjestelmässä kävi vähän niin kuin Hitas-järjestelmässä tänä päivänä: hyvätuloiset hyötyivät.

Meidän asunnossamme vain yksi sen omistajista asui ennen 2000-lukua, yhteensä kolme vuotta. Monesti niillä, joilla oli varaa vain kaksioon, ei ollut varaa omistaa.

Akseli Ahtovirralta asunnon ostanut Jussi Jalkanen oli niin varakas, että testamentattavaa riitti lastenlasten lisäksi myös Suomen Kulttuurirahastolle. Hänellä on siellä nykyään vaimonsa kanssa oma nimikkorahasto, Alma ja Jussi Jalkasen rahasto. Lahjoitus on Suomen suurimpia. Sen varoista tuetaan ”maataloutta, kotitaloutta ja kotiteollisuutta”.

Myöskään lapsenlapset Veli-Jussi ja Helena Jalkanen, tai heidän isänsä Jukka Jalkanen, jolle asunto perinnönjaossa vuonna 1970 lapsenlapsilta siirtyi, eivät ole asuneet koskaan asunnossa. He pitivät sitä vuokralla.

Jukka Jalkanen myi asunnon Aulis Peltolalle 1980. Peltolaa ei löydy Fonectasta, mutta vanhoista puhelinluetteloista selviää, että Aulis Peltola -nimisellä henkilöllä oli sama osoite kuin meillä nykyään. Vuonna 1983 Peltola myi asunnon Ulrica Thomêlle, joka kertoo puhelimessa, että hänellä oli asunnossa vain vuokralaisia.

Tuntuu hassulta, että kaksio, joka melkein heti alkoi tuntua enemmän kodilta kuin mikään aiempi asunto, jossa olen asunut, on ollut vuosikymmeniä yhtä omistajaa lukuun ottamatta pelkkä sijoitus.

Millaista vuokralaisten elämä täällä on ollut? Sitä on vaikea selvittää, sillä entisten vuokralaisten nimiä ei löydy mistään. Kiinteistöyhtiön vaihduttua arkistot ovat hävinneet, huoltoyhtiöstä kerrotaan. Pannuhuoneessa lojuvista talonkirjoista löytyy tieto ainoastaan entisistä osakkeenomistajista.

Jotain voi kuitenkin päätellä. Sotien jälkeen olot olivat vaatimattomat. Todennäköisesti meidänkin asunnossamme on ainakin jossain vaiheessa asunut perheitä. Samankokoisessa kaksiossa kerrosta alempana asui vuosikausia viisihenkinen perhe.

Kun elintaso nousi, asukasluku varmaankin pieneni. Lauttasaaresta tuli koko ajan enemmän osa Helsingin kantakaupunkia. Liikenneyhteydet paranivat. Metrostakin oli keskusteltu valtuustossa ensimmäisen kerran jo samana vuonna kuin talomme valmistui, ja päätös sen rakentamisesta tehtiin ensimmäistä kertaa vuonna 1969. (Tämä suunnitelma sisälsi myös Lauttasaaren, mutta ”saarelaiset” vastustivat, koska pelkäsivät bussilinjojen rapautuvan.  Pian Helsingin seudun tieneuvottelukunta esittikin, että metro vedettäisiin Töölön kautta Matinkylään.)

Vaikka vuokralla asuvien elämä ei ollut yltäkylläistä, sääntely oli heidän puolellaan. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä vuokranantaja ei saanut korottaa vuokria miten halusi. Joskus asunnon omistaja saattoi myös huomata, että seiniä oli menty kaatamaan omavaltaisesti.

Vuokrasääntely poistui vasta vuonna 1995. Saman vuoden kesäkuussa Ulrica Thomê myi kaksionsa rakennusfirmalle nimeltä Pryca Oy.  

Googlen toinen hakutulos on Kalevan artikkeli vuodelta 2003. ”Puolen miljoonan kuittitehtailusta vankeutta.” Pryca Oy:hyn liittyvä esitutkinta-aineisto on valtava. Sivuja on satoja, suuri muovilaatikko täynnä tunkkaista paperia hovioikeuden asiakaspalvelussa. Tuskin näitä kukaan on avannut sitten vuoden 2003, jolloin tuomio kahdesta törkeästä veropetoksesta ja kahdesta kirjanpitorikoksesta tuli.

47,5-neliöinen kaksio Lauttasaaressa mainitaan esitutkinnan sivulla 25. Se oli Pryca Oy:n hallituksen puheenjohtajan Petrin ”työsuhdeasunto”.

Ottaen huomioon, että Petri oli papereiden mukaan vuonna 1993 omistanut rakennusyritys Pryca Oy:n kokonaan, hän tiesi yrityksestä hyvin vähän. Poliisikuulusteluissa hän ei osannut kertoa palkanmaksusta mitään, ei myöskään kirjanpidosta, tilikausista eikä veroilmoituksista.

Hän oli saattanut joskus antaa yritykselle nimenkirjoitusoikeuden ”yleisellä tasolla”, koska ”uskoi auttavansa perhettään eteenpäin Pryca Oy:n asioissa”. Siksi hänen nimensä löytyi erilaisista asiakirjoista, joiden sisällöstä hän ei omien sanojensa mukaan kuitenkaan ollut tietoinen, sillä todellisuudessa Pryca Oy:n asioista vastasi Petrin isä, joka lopulta tuomittiinkin. Petri ei maksanut 47,5-neliöisestä kaksiosta vuokraa, vaan hän sai asua siinä remonttia vastaan, koska asunto oli vuonna 1995 huonossa kunnossa. Petri ei maksanut edes vastikkeita itse.

Pryca Oy omisti asunnon alle kaksi vuotta. Helmikuussa 1997 Petrin isä myi sen miehelle nimeltä Matias Vienonen. Jotain outoa siinä kävi, mutta mitä – Vienonen ei halua kertoa siitä enempää. Ei niitä asioita viitsi muistella, hän sanoo puhelimessa. Itse asunnossa hän ei kuitenkaan koskaan edes käynyt.

Vuonna 1999 Teknillisen korkeakoulun professori Carl-Johan Fogelholm huomasi lehdessä ilmoituksen Mandatum Pankissa järjestettävästä huutokaupasta. Kaupan oli 47,5-neliöinen kaksio Lauttasaaressa hyvien kulkuyhteyksien varrella.

Fogelholm oli ”pitänyt toista silmää auki” asuntojen varalta jo jonkin aikaa. Hän halusi ostaa asunnon pojalleen ja vuokrata sitä edulliseen hintaan, auttaa sillä tavalla asuntosäästämisessä alkuun. Asuntoja hän oli katsellut lähinnä Lauttasaaresta, koska asui siellä itsekin.

Huutokauppa järjestettiin Bulevardilla. Fogelholm muistaa, että paikalla oli kymmenkunta muuta ihmistä, mutta osa heistä ei huutanut kertaakaan.

Lopulta Fogelholm huusi kaksin vanhemman rouvan kanssa.

Tarjousta piti korottaa vähintään 5 000 markkaa kerrallaan. He huusivat pari kertaa vuorotellen, Fogelholm ja tämä vanhempi rouva. Fogelholmin huuto oli viimeinen. Ensimmäinen, toinen, kolmas…!

Kaupat tehtiin heti.  

Jonatan Fogelholm istuu ravintola Casa Maressa Gyldénintiellä ja syö lihapullia. Olen iloinen, että hän halusi tavata täällä – raksamiesten suosima Casa Mare on jonkinlainen Lauttasaaren klassikko. Ruokaa maistettuani joudun toteamaan, että luultavasti klassikkoasemaa ei ole lunastettu kasvisannoksilla.

”Käytiin perjantaisin uimassa ja tultiin sitten tänne. Tämä on laajentunut”, Fogelholm kertoo.

Fogelholm muutti vuokralle isänsä omistamaan kaksioon vuonna 2001. Hän oli silloin 24-vuotias. Parin vuoden päästä silloinen tyttöystävä seurasi perässä. Se oli kätevä ratkaisu, koska vuokra oli edullinen ja tilaa hyvin kahdelle.

Toukokuussa 2006 Jonatanin isä Carl-Johan soitti. Hän rakensi taloa Kirkkonummelle ja tarvitsi rahaa rakennustöihinsä.

”Hän soitti illalla, että mun pitäs nyt myydä tämä ja tuutteks te huomenna aamulla pankkiin – että haluuttekste ostaa tämän. En yhtään ollut ajatellut kämpän ostamista. Illalla juteltiin siitä ja aamulla mentiin ostamaan se.”

Fogelholmista tuli omistaja seudulla, jonka hän tunsi. Lapsuus saarella oli idyllinen.

”Muistikuva on se että ajoin fillarilla ympäri näitä rantoja.”

Silti 47,5-neliöinen kaksio oli ”kämppä” eikä koti, Fogelholm sanoo. Missään vaiheessa Fogelholm ei ajatellut, että tänne hän asettuisi.

”Mä en oikeestaan tehnyt remonttia. Oon ehkä maalannut ja lattia hiottiin”, hän sanoo.

”Paha sanoo, haukkua ehkä sun keittiötä… Siinä oli punaset marmorikaakelit. Tavallaan ikinä ei ollut ajatuksena, että ne olisi olleet siinä pitkään. Vaikka ostettiin asunto, oli vähän auki, että ollaanko me oikeasti jäämässä tänne vai ei. Mä en panostanut siihen sen enempää ikinä.”

Fogelholm näyttää kuvia. Asunto näyttää pieneltä, 47,5 neliöltä. Eteisessä on massiiviset peililiukuovet. Keittiö vaikuttaa epäkäytännölliseltä ja olohuone on kuin kutistunut villapaita.

Ikkunasta näkyy tutun talon pääty, kuusi on näköjään vuosien varrella kasvanut roimasti pituutta. Ranskalainen parveke on samanlainen, mutta muuten asuntoa on vaikea tunnistaa.

Kun kävelemme ulos Casa Maresta, Fogelholm sanoo:

”Saanks mä kysyy kuinka paljon te tosta asunnosta maksoitte?”

”242 000 plus putket 47 000. Eli 6 000 euroa neliö.”

Fogelholm alkaa nauraa. Kun hän myi asunnon kahdeksan vuotta sitten, hän sai 47,5-neliöisestä kaksiosta 150 000 euroa.  

Neljäkymmentäseitsemän ja puoli -neliöisen kaksion keittiössä ei ollut ”punaisia marmorikaakeleita”, kun me ostimme sen. Jonatan Fogelholmin aikaisesta asunnosta jäljellä on vain keraaminen liesi sekä parketin pienet reiät, joihin peililiukuovet aikoinaan oli kiinnitetty.

Asuntomme myyjät, Arja Kantele ja Pasi Tuominiemi, kävivät katsomassa asuntoa kesällä 2009. Rappukäytävä oli ”mummokalsarin värinen”. Esitteessä asunnon kuntoa sanottiin tyydyttäväksi, mutta Kanteletta ja Tuominiemeä se ei tyydyttänyt.

Asunto oli Kanteleen mielestä tukkoinen ja hengetön. Häntä ahdisti olla siellä.

Mutta kun he kävelivät portaita alas, Kanteleen mielikuvitus alkoi laukata. Millaisen tästä voisi saada?

Kantele oli katsonut asunnon sijaintia ja pohjaratkaisua netistä jo ennen näyttöä. Ne toimivat. Ikkunat olivat kahteen suuntaan ja asunnon mittasuhteet kunnossa.

Ja he olivat remontoineet asuntoja aiemminkin. Puotilassa, Herttoniemessä, Roihuvuoressa. Niistä oli tullut mieleisiä.

Niinpä Kantele sanoi pihalla Tuominiemelle: ”Tajuutsä!”

Niin Tuominiemi ainakin muistaa.

”Tämä on se yhden sanan lause, jonka hän sanoo. Että tämä on meidän saumamme, tähän tartumme”, Tuominiemi sanoo uuden kotinsa olohuoneessa Harjutorilla.

Oli käytännöllinenkin syy: Kantele ja Tuominiemi olivat katsoneet Lauttasaaren hintoja ja todenneet ne liian kalliiksi heidän budjetilleen. 47,5-neliöinen kaksio oli kuitenkin hinnaltaan edullisempi, varmaan siksi, että remontteja ei juurikaan ollut tehty. Siihen heidän rahansa voisivat riittää.

Kaupat 47,5-neliöisestä kaksiosta tehtiin 23. heinäkuuta vuonna 2009. Asunnossa piti uusia kaikki. Kantele vietti iltoja netissä ja etsi täyspuisia, talon ikäisiä kalusteita.

Rintamamiestalofoorumilta löytyi tieto, että Tapiolasta saisi ilmaiseksi 1960-luvun alun keittiönkaapit, jos kävisi itse purkamassa. Tuominiemi meni. Asunnon omistaja kysyi, haluatko kirjahyllynkin.

Tuominiemi hioi parketista vanhan kellertävän lakan pois. Tilalle laitettaisiin hengittävä öljyvaha. Työssä oli hirveä homma. Sitten heille myytiin väärää vahaa, jossa oli liuottimia. Parketin juuri saavutettu hieno harmahtava katosi ja työ piti aloittaa käytännössä alusta.

”Päiväkausien nysväys tuhoutui laakista”, Kantele sanoo.

”Mutta kaikki koettelemukset on tärkeitä”, Tuominiemi sanoo.

Kantele kammoksui myös kolhoja peililiukuovia. Ne piti purkaa. Naapurin asunnosta he saivat alkuperäiset 50-luvun kaapinovet, jotka he palauttivat oviin.

Tapiolalaisesta asunnosta löytyneestä keittiöstä puuttui vielä yläkaappi. Sen Tuominiemi ja Kantele ostivat 1950-luvun talosta Herttoniemestä. Avohyllyt he tekivät puusta, jotka meri oli huuhtonut Lauttasaaren rannoille ja hionut sileiksi.

Tuominiemi ja Kantele remontoivat koko kuuman loppukesän 2009. ”Siinä oli se ranskalainen parveke, josta lämpö tuli sisään. Siellä oli kaunista. Siinä oli vähän city-fiilis”, Tuominiemi sanoo.

Vähitellen asunnosta löytyi se, mitä he etsivät.

Tuominiemi ja Kantele asuivat 47,5-neliöisessä kaksiossa kahdeksan vuotta – pidempään kuin missään aikaisemmassa asunnossaan. Mutta kun taloyhtiössä alettiin suunnitella putkiremontin toteutusta, he päättivät, että nyt olisi aika siirtyä eteenpäin. Niin he aiemminkin olivat tehneet. Heillä on Lauttasaaressa myös pieni kesämökki, joten välillä voisi asua lähempänä keskustaa.

Kantele ja Tuominiemi tekivät asuntoilmoituksen Oikotielle puolitoista vuotta sitten. Viimeisenä kuvana oli selfie.

”Ajateltiin, että kiva näyttää, kuka tämän on tehnyt”, Kantele sanoo.

Kirjailija nimeltä Laura Lindstedt halusi ostaa asunnon. Kaupoista oli jo alustavasti sovittu, mutta pankista sanottiin, että asunto oli hänelle liian kallis.

Silloin putkiremonttiin oli enää pari kuukautta. Tuominiemi ja Kantele päättivät kärvistellä sen yli. He asuivat makuuhuoneessa putkiremonttipölyn keskellä ja jatkoivat myyntiä vasta remontin jälkeen.

Se oli meidän onnemme. Me aloimme katsella asuntoja vasta viime keväänä. Minusta tuntuu, että Kanteleen ja Tuominiemen remontoima koti on meille sopivampi kuin itse olisimme osanneet suunnitella.

Kerron heille, että emme ole muuttaneet seinien väriä tai muutakaan.  Uusi petrolinsininen nojatuolikin on hankittu varta vasten olohuoneen sävyjen mukaan.

Tuominiemi ja Kantele tuntuvat hämmentyvän. Todellako! He ovat aina ryhtyneet remonttiin heti.

Vain yksi asia on ratkaisevasti erilainen, tunnustan.

”Mä tapoin sen muratin.”

Kantele yllättyy. Murattihan kasvaa melkein missä vain!

Nolottaa.

”No, voit kasvattaa uuden.”

Mietin, että tuskin minusta on siihen. Se oli jo toinen muratti, jonka tapoin. Ja tämä yksilö oli valtava, kuin sivuverho. Ikkunasta se peitti yhden neljäsosan.

Uuden muratin saaminen yhtä lehteväksi tuntuu sattumanvaraiselta kuin flipperipallon reitti.  

”Toi puu oli sillonkin täällä. Käsittämätöntä miten se on 25 vuodessa kasvanut noin pitkäksi”, Inari Grönholm sanoo ja osoittaa riippasaarnea Kaakkurikujan päässä Lauttasaaressa. Else Aropaltion esikoisen lapsuudessa tien nimi oli vielä Koivukuja. Istumme autossa Grönholmin vanhalla kotipihalla. Marraskuun tuuli läpsyttelee hiekkarantaa. Sieltä Englannin prinssi Philip kävi uimassa kesäolympialaisten aikaan 1952.

”Meidän huusholli oli olympialaisten ajaksi vuokrattu Englannin lähetystölle. Philip kävi hirveän usein uimassa tuolla, kun hän oli viikon täällä”, Grönholm sanoo.

”Toi laituri oli samassa paikassa kuin nyt.”

Ateljeetalo ei.

1990-luvun laman aikaan talo piti myydä. Rakennus oli peruskorjauksen tarpeessa, eikä kahdeksankymppinen leskeksi jäänyt Aropaltio pystynyt pitämään siitä huolta.

Kodin tontteineen osti rakennusliike. Mutta se ei ollut kiinnostunut ateljeekodin kunnostamisesta. Sen sijaan sitä kiinnosti tontin jäljellä oleva rakennusoikeus. Rakennusliike halusi purkaa talon ja rakentaa tilalle kalliita rivitaloja.

Kaupunginmuseossa kauhistuttiin. Lopulta suojelusta piti päättää kaupunginhallituksessa. Keväällä 1998 rakennusliike sai purkuluvan. Sitten kaivinkoneet saapuivat Kaakkurikujalle.

”Kyllä se oli rankkaa. Voi että se oli rankkaa”, Grönholm sanoo.

Ehkä se oli jopa rankempaa Grönholmille kuin arkkitehdille itselleen. Helsingin Sanomien jutussa 83-vuotias arkkitehti vaikutti hämmentyneeltä, että joku oli ylipäätään keksinyt vaatia talon suojelemista. Vasta myöhemmin talon purkamista on alettu kutsua skandaaliksi.

”Else ei ollut tottunut arvostamaan omaa työtään. Eikä hän ollut sillä tavalla tunneihminen. Hän oli hirveän rationaalinen”, Grönholm sanoo.

Se näkyi suunnittelussakin. Aropaltion pohjaratkaisuja on kehuttu poikkeuksellisen käytännöllisiksi. Lauttasaaressa hänen suunnittelemiaan asuntoja on satoja.

Kerron Grönholmille vanhoista, kokopuisista kaapeista, jotka edelliset omistajat 47,5-neliöiseen kaksioon haalivat.

”Ajattele, että on vielä tuollaisia ihmisiä!” Grönholm hämmästelee.

”Mun äitini olisi pyörtynyt.”

Else Aropaltion esikoinen käynnistää auton ja kääntää kohti isoa tietä. Sitten hän osoittaa taloa oikealla.

 ”Tuossa asui Akseli Ahtovirta.”

 Johtaja Akseli Ahtovirta, jonka nimi on osakekirjassa ennen Jussi Jalkasta, Helena ja Veli-Jussi Jalkasta, Jukka Jalkasta, Aulis Peltolaa, Ulrica Thomêa, Pryca Oy:ta, Matias Vienosta, Mandatum Pankkia, Carl-Johan Fogelholmia, Jonatan Fogelholmia, Arja Kanteletta ja Pasi Tuominiemeä, meitä.

Artikkelin lähteinä on käytetty muun muassa Ari Uinon teosta Lauttasaaren historiallisia vaiheita Julius Tallbergin ajasta 2000-luvulle, Riitta Nikulan toimittamaa kirjaa Sankaruus ja arki – Suomen 50-luvun miljöö, Aulikki Herneojan väitöskirjaa Jälleenrakennuskauden kodin väritys – Arki ja arkkitehtuuri, Alma Riikosen Pro gradu -tutkielmaa Arkkitehti Else Aropaltio Lauttasaaren rakennetun ympäristön kehittäjänä ja Ilpo Aarnialan artikkelia Else Aropaltio – tuhansien kotien arkkitehti. Tietoja ovat antaneet myös Bo Haglund, Aki Männistö ja Liisa Piironen. Petrin ja Matias Vienosen nimet on muutettu.

Julkaistu: 20.2.2018