Apu

43-vuotias Dominick Arduin katosi Jäämerellä vuonna 2004: Avun toimittaja Eve Hietamies muistelee tragedian taustoja

43-vuotias Dominick Arduin katosi Jäämerellä vuonna 2004: Avun toimittaja Eve Hietamies muistelee tragedian taustoja

43-vuotias Domi katosi Jäämerellä vuonna 2004 yrittäessään hiihtää ensimmäisenä naisena yksin pohjoisnavalle. Avun Eve Hietamies seurasi seikkailijan valmistautumista ja monenlaista epäonnea kohdannutta yritystä kahden vuoden ajan. Juttu on osa Avun uutta sarjaa, jossa toimittajamme kertovat ikimuistoisista työtehtävistään.
Teksti Eve Hietamies
Kuvat Petri Mulari
Mainos

On vuosi 2003 ja pirun kylmä. Venäläinen sinioranssi Mi-8-sotilashelikopteri on jurnuttanut jo tuntikausia siperialaisella tundralla. Villit peuralaumat loikkivat kopterin ääntä karkuun – vai ovatko ne poroja? Vaikea sanoa, koska ikkunat ovat umpijäässä.

Myös me olemme umpijäässä: minä ja Avun kuvaaja Petri Mulari. Lämpötila kopterin sisällä on noin -40. Kumpikin kyyhöttää penkillä untuvatakkien syövereissä, karvahatut silmillä. Olemme palaamassa Siperian vihonviimeisestä kolkasta, Severnaja Zemljan saarilta takaisin mantereelle.

Äkkiä lattialla alkaa pilkahdella jotain keltaista. Jäätyneet aivot työskentelevät hitaasti. Tönäisen Petriä.

– Kopteri palaa.

Petri nostaa hitaasti katseensa. Liekkien vieressä on monta isoa kerosiinitynnyriä. Tundralla ei ole huoltoasemia, polttoaineet kuljetetaan itse mukana.

Jonkin ajan kuluttua kuulen Petrin äänen:

– Niin palaa.

Kumpikaan ei tee mitään. Pitkään aikaan. Liekit lähenevät kerosiinitynnyreitä. Lopulta Petri nousee, koputtaa ohjaamon oveen ja palaa viereeni. Pilotti Jevgeni riisuu nahkatakkinsa ja sätkä suupielessä hakkaa takillaan kerosiinilla kyllästyneen, liekehtivän letkukiekon sammuksiin. Sitten hän murahtaa ja palaa ohjaamoon.

On pitkään hiljaista. Lopulta Petri avaa suunsa.

– Ei pala enää.

Iltapäivä alkaa pimentyä. Kopterissa tuoksuu lentopetroli, kitkerä savu, Jevgenin tupakka ja me kaksi. Siinä vaiheessa emme vielä Petrin kanssa tiedä, että lemuamme 25 000 vuoden ikäiselle mammutinrasvalle.

Ensitapaaminen seikkailijan kanssa

Syy, miksi olimme palavassa helikopterissa jääkylmällä Venäjällä, pohjautui alkukevääseen 2002. Avun silloinen päätoimittaja Matti Saari tuli kertomaan vieraasta, joka minun piti tavata. Iltapäivällä toimitukseen marssi pieni, vaalea nainen, joka oli pukeutunut sortseihin, vaikka ulkona oli kylmä. Saari esitteli vieraansa: Saariselällä asuva ranskalainen seikkailu-urheilija Dominick Arduin, joka aikoi ensimmäisenä naisena hiihtää yksin pohjoisnavalle.

– Otatko hoitaaksesi, Saari kysyi, vaikka arvasi jo vastauksen.

Olin haaveillut pääsystä pohjoisnavalle koko aikuis­ikäni. Päätoimittajani oli sen jo kokenut: hän oli mukana 1984 pohjoisnavan valloittaneessa suomalaisessa Huurre-retkiryhmässä. Valitettavasti juttumatka pohjoisnavalle maksoi yli 50 000 dollaria per pää, joten en ollut uskonut haaveeni koskaan toteutuvan.

Nyökkäsin Saarelle – totta kai otan jutun hoitaakseni.

Tavallista sitkeämpi hyttynen

Pohjoisnavan valloitus ei ole pikkujuttu. Vasta vuonna 1994 norjalainen Børge Ousland hiihti ensimmäisenä ihmisenä yksin pohjoisnavalle ilman huoltolentoja. Hiihto kesti 52 päivää. Hän on parimetrinen laivaston sukeltaja.

Vuonna 2000 norjalaiset Rune Gjeldnes ja Torry Larsen hiihtivät ensimmäisinä Siperiasta Kanadaan ilman huoltolentoja. Perille päästyään he olivat vain 48 tunnin päästä kuolemasta. Miesten Dead Men Walking (Kuolleet miehet kävelevät) -kirjalla on osuva alaotsikko: ”Maailman paskamaisin kävelyreissu.”

Nettikauppa oli silloin vielä uusi asia, mutta olin onnistunut hankkimaan kummatkin kirjat nimikirjoituksilla! Tiesin, mikä pohjoisnavalle yrittävää Domia odottaisi: jääkarhut, petolliset railot, pimeys, hyytävä pakkanen, paleltumisvammat, kerrostalojen kokoiset ahtojääseinämät, raivoisat lumimyrskyt ja sisusta kouriva yksinäisyys.

Domi oli 41-vuotias, 158 senttiä pitkä ja 52-kiloinen hyttynen. Tuntui naurettavalta edes ajatella, että hän pystyisi tekemään reissun, jolla isotkin miehet melkein kuolivat.

Sitten Saari kertoi, että Domi oli pari kuukautta aikaisemmin hiihtänyt yksin magneettiselle pohjoisnavalle seuranaan vain Jymmy-niminen koira (joka vihasi koko reissua). Se oli kova meriitti. Katselin Domia kummissani. Ehkä hyttynen olikin tavallista sitkeämpi.

Ensivaikutelma?

Nainen oli tyly ja hymytön.

Tylyyteen ilmestyy reikiä

Pari viikkoa myöhemmin lensimme ensimmäistä kertaa kuvaaja Petri Mularin kanssa Saariselälle. Domin sininen omakotitalo oli kaunis ja siisti, istuimme siellä parin vuoden aikana monta kertaa.

Tylyyteen alkoi ilmestyä reikiä. Meitä kahta lähes samanikäistä naista yhdisti käsittämätön lumo arktisia alueita kohtaan.

Domi oli Suomen Ladun omistaman Kiilopään Tunturiretket Oy:n toimitusjohtaja. Suomen kieli oli sujuva, sorahtavalla r-kirjaimella. Hän piti sarjakuvista, kokiksesta ja ranskalaisista juustoista, asui yksin ja juoksi kymmenien kilometrien lenkkejä. Hänellä oli myös huvittava tapa suhauttaa sanaa tosi: ”On toshi kaunis päivä”.

Tähän tähdättiin: jos rahoitus onnistuisi, keväällä 2003 lentäisimme Domin mukana Siperiaan katsomaan lähtöä pohjoisnavalle. Sen jälkeen seuraisimme hiihtoreissua ja ehkä lopulta pääsisimme venäläisten mukana vastaanottamaan hiihtäjää pohjoisnavalle.

Domi alkoi soitella useita kertoja päivässä. Puhelut koskivat aina taloudellisia ongelmia eikä hän koskaan kysynyt kuulumisia tai sitä, häiritsikö hän. Myös mielialan muutokset olivat jyrkkiä, hän saattoi itkeä, nauraa ja raivota saman puhelun aikana.

Usein, kun sponsoriasiat menivät päin mäntyä, Domin auttajiksi ilmestyi suuria ranskalaisia professoreita, ministereitä tai jopa suurlähettiläitä, jotka pitivät tärkeitä ja salaperäisiä kokouksia, joissa luvattiin suuria ja mahtavia asioita. Ja yhtä yllättäen kuin nämä nimet ilmestyivät, ne myös katosivat.

Siinä vaiheessa kun olin valmis pimahtamaan, rahoitus järjestyi.

Siperiassa päivän keskilämpötila oli -43

Helmikuun alussa 2003 lensimme Antonov An-74 -potkurikoneella Moskovasta Siperiaan, Taimyrin niemimaalla sijaitsevaan Hatangan kaupunkiin.

Kaupunki oli rähjäinen, ihmiset ystävällisiä. Ruokakaupoissa ei myyty vihanneksia ja hedelmiä, mutta kylläkin kokista, Maraboun suklaata ja suomalaista Viola-sulatejuustoa. Koirilla oli naamat huurussa, leipä maistui bensalta, moottorikelkat painoivat pitkin pääkatua ja iltaisin uskomattomat revontulet leiskuivat taivaalla. Päivän keskilämpötila oli -43.

Hatangan lentokentällä odotti ranskalainen Bernard Buiques, joka otti ohjat käsiinsä ja toimitti meidät majapaikkaamme.

– Älkää potkiko luita, Bernard sanoi ja aukaisi oven.

Muut retkikunnat asuivat hotellissa, me suomalaiset Bernardin omistamassa mammutintutkimuslaboratoriossa.

Hatangassa olimme neljä päivää. Joka aamu nousimme seitsemältä, puimme kolme kerrosta vaatteita päälle ja pöngimme hangessa Bernardin taloon aamiaiselle. Päivät kuluivat odottaessa helikoptereille lähtölupaa, kaupunki tuli tutuksi katu kadulta. Eräänä päivänä auringonpaisteessa tuli kuuma. Aukaisimme takit, riisuimme pipot.

Sitten Petri vilkaisi lämpömittaria: -43 astetta.

Jostain kumman syystä Domi ajautui joka ilta hakemaan olutta meille muille iltalenkillään.

– Perkele! Mitä nämä kaupunkilaiset ajattelevat minusta, kun joka ilta haen kassitolkulla kaljaa, Domi tajusi lopulta.

Oikeasti siperialaiset ihastelivat naista, joka neljänkymmenen asteen pakkasessa kävi juoksulenkeillä lenkkarit jalassa.

Tiedemiehet kohahtivat

Majapaikkamme Mammutintutkimuslaboratorio ei sijainnut Hatangassa sattumalta. Hatangan alla risteilee luolien ikiroutainen verkosto, jota paikalliset käyttävät ruokavarastoina. Yhdessä niistä sijaitsee jotain, joka vuonna 1999 kohahdutti tiedemiehiä ympäri maailman.

– Haluatko nähdä sen? Bernard kysyi.

Ranskan kokoinen Taimyrin niemimaa on maailman suurin mammuttien hautausmaa. Autiuden keskellä vaeltaa poronkasvattajaperheitä. Vuonna 1997 Jarkovin perheen 9-vuotias poika Kostia huomasi maasta sojottavat syöksyhampaat. Koska viranomaisilla ei ollut rahaa lunastaa löytöä, Jarkovit tarjosivat löytöään Bernardille. Selvisi, että jään sisällä on kokonainen mammutti.

Viiden viikon kaivamisen jälkeen mammutti saatiin irrotettua maasta ja 17. huhtikuuta 1999 maailman suurin siviilikäytössä oleva venäläinen helikopteri Mi-26 lennätti mammutin 250 kilometrin päähän Hatangaan. Operaatiosta tehtiin kirja sekä Discovery Channelille dokumenttielokuva.

Jo ensimmäinen tutkimus tuotti tulokseksi mammutin karvoista saatuja siemeniä sekä siitepölyä avaten ikkunan mammutin elinympäristöön. 47 vuoden ikäinen urosvillamammutti oli todennäköisesti kuollut luonnollisen kuoleman ja sen ruumis oli jäänyt mutavyöryn alle ja jäätynyt nopeasti. Jarkovin mammutti on yli 20 000 vuotta vanha.

Keskellä luolaa oli 23 tonnia painava mutainen jäälohkare, josta sojotti kaksi parimetristä syöksyhammasta. Näky oli epätodellinen. Bernard antoi luvan koskea, syöksyhampaat olivat silkinsileitä ja jääkylmiä.

Myös majapaikkamme salin lattia oli täynnä luita, joiden seassa kulki kapeita polkuja eri huoneisiin. Salin nurkassa oli kylpyamme. Kylvyn jälkeen iho tuntui usein nahkealta, minkä lisäksi aloimme tuoksua oudolta. Lopulta Petri sen keksi: tiedemiehet pesivät samassa ammeessa mammutinluunsa.

Jääkarhu kurkkasi teltan oviaukosta

Mammuttien ohella Bernardin yritys hoiti pohjoisnaparetkikuntien logistiikkaa. Oli myös hänen ideansa valjastaa 150 kilometrin päässä pohjoisnavasta sijaitseva Barneo-leiri turistien käyttöön. Barneo rakennetaan joka huhtikuu ranskalaisten ja venäläisten yhteistyönä keskuspaikkana Hatanga. Barneossa sijaitsee myös maailman pohjoisin lentokenttä, ja turistiruletin lisäksi sitä miehittävät arktisten alueiden tutkijat.

Leiri on pystyssä vain kuukauden. Ennen huhtikuuta on liian kylmää ja pimeää, toukokuussa aurinko alkaa sulattaa napajäätä.

Mi-8-sotilashelikopteri on ainoa tapa liikkua Siperian tiettömillä tundrilla. Ne ovat vanhoja kerosiinille lemuavia, ruosteen puhkomia romuja, joiden pilotit ovat huippuammattilaisia arktisten alueiden lentäjiä.

Pilottimme Jevgeni kertoi meille tarinan ajalta, jolloin kopterit eivät vielä turvallisuussyistä lentäneet pareittain. Hän oli kerran matkalla Barneoon joutunut jostain syystä laskeutumaan tundralle. Illalla pilotti paistoi makkaraa teltassaan, kun jääkarhu työnsi äkkiä päänsä sisään teltan oviaukosta. Kauhuissaan Jevgeni vetäisi jääkarhua turpaan paistinpannulla niin, että makkarat lensivät. Karhu ryntäsi karkuun yhteen suuntaan, Jevgeni toiseen. Mies hytisi koko yön kylmässä kopterissa, kunnes aamulla pystyi jatkamaan matkaansa.

Karhuille vitsailtiin, kunnes...

Pohjoisnavalle pääsee parhaiten kahdesta paikasta. Toinen on Venäjällä Severnaja Zemlja -nimisen saariryhmän niemenkärki, jonka nimi on englanniksi Cape Arctichesky, toinen Kanadan puolella oleva Ellesmerensaari.

Neljäntenä päivänä kopterit saivat lähtöluvan. Viiden kylmän, kerosiininkäryisen tunnin jälkeen laskeuduimme Kolomiannij-sääasemalle, joka sijaitsee 15 kilometrin päässä Sred srednij -nimisestä rajavartioasemasta. Aikanaan alueet olivat kiellettyjä jopa venäläisiltä.

Sääasemaa miehitti kaksi perhettä, jotka pitivät myös majataloa pohjoisnaparetkikunnille. Igor ja Galia Lutchenko sekä Anatoly ja Svetlana Omelchenko, joiden 10-vuotias Sasha oli oppinut englantia naparetkikunnilta. Naiset ja Igor olivat meteorologeja, Anatoly mekaanikko. Svetlana-äiti piti Sashalle koulua ja poika kävi kerran vuodessa tenttimässä luokka-asteet Moskovassa.

Majatalo oli lämmin ja siisti, tuoksui vastaleivotulta leivältä. Talossa oli kolme ankaraa sääntöä: tupakointi vain ulkona, ovet oli aina suljettava sisään tullessa ja yksin ei saanut mennä ulos. Mukana oli aina oltava aseistettu jääkarhuvahti.

Karhuille vitsailtiin, kunnes ensimmäiset alkoivat kierrellä taloa. Sashalla oli tapana kiivetä katolle ja heittää niitä lumipalloilla. Eräänä päivänä laskin kahdeksan jääkarhua.

Läheisen rajavartioaseman miehet tulivat joka ilta pullojensa kanssa istumaan iltaa. Taas aika meni odottaessa, tällä kertaa lähtöpaikan avovesialueen jäätymistä.

Pihistimme eteläkorealaisten oluet

Domin lisäksi pohjoisnavalle oli lähdössä kaksi muuta retkikuntaa: kaksi venäläismiestä sekä eteläkorealainen Park’s Grand Slam Expedition, jonka pomo Park Young-seok oli maailmankuulu seikkailija ja vuorikiipeilijä. Eteläkorealaisten retkikuntaa kaitsi maailmankuulu naparetkiopas, arktisiin alueisiin erikoistunut tiedemies Victor Boyarsky. Hurmaava, takkupartainen mies, josta tuli myöhemmin Pietarin arktisen museon johtaja. Hän kutsui minua nimellä Evek.

Vaikka lehtijutussa kutsuin korealaisia mukaviksi, oikeasti he olivat pelottavia, isokokoisia, ilmeettömiä ja kylmiä kuin Siperian pakkanen. Heillä oli herkkuvarasto, josta he eivät suostuneet edes myymään mitään. Eräänä iltana kun he olivat saunassa, Petri kävi pihistämässä heiltä olutpulloja. Pienessä hiprakassa joimme olohuoneessa kaksistaan korealaisten oluita ja keksimme venäjäksi dubatulle Bond-elokuvalle suomenkielisiä vuorosanoja.

Majatalosta oli kahden tunnin helikopterimatka Arktiseen niemeen, joka on Venäjällä maantieteellistä pohjoisnapaa lähin paikka. Niemen kärjestä navalle on matkaa 985 kilometriä ja hiihto sinne kestää noin 50 päivää. Hiihtäjän on päästävä perille ennen toukokuuta, jolloin Barneo puretaan, sillä retkikuntien noutoja ja huoltolentoja hoidetaan sieltä käsin.

Neljäs maaliskuuta 2003 kello 14.30 (Suomen aikaa 9.30) Dominick kiskaisi ahkion liikkeelle ja lähti hiihtämään kohti pohjoisnapaa.

Sinä keväänä mikään retkikunnista ei päässyt perille.

Dominickin onnettomuus

Vietimme vielä vuorokauden sääasemalla, sitten palasimme takaisin mantereelle pienen mutkan kautta. Pienessä mökinräähkässä keskellä erämaata asui kaksi kalastajaa, joille Bernard toimitti jäisen poronraadon. Kun hyppäsin kopterista, miehet nappasivat lakit päästään. Olin ensimmäinen nainen, jonka he olivat nähneet kahteen vuoteen. Vastaanotto oli liikuttava: sillä aikaa, kun toinen tarjoili teetä, toinen yritti siivota salaa.

Sain miehiltä mammutinhampaan ja annoin kiitokseksi tupakkaa. Kopterissa Bernard vilkuili, mutta ei sanonut mitään. Lopulta pitkin hampain ojensin hampaan Bernardille – toki ymmärsin, että se kuului museoon.

Palasimme Petrin kanssa Suomeen. Kahden hiihtoviikon jälkeen Domille tapahtui onnettomuus ja hän putosi veteen. Jalat ehtivät paleltua pahoin, ennen kuin hänet saatiin evakuoitua Ranskaan, Chamonixin paleltumisvammoihin erikoistuneeseen sairaalaan. Varpaita jouduttiin amputoimaan. Seuraavaksi jäältä evakuoitiin korealaiset. Lähimmäs napaa (noin 100 kilometrin päähän) sinä vuonna pääsivät venäläiset, ennen kuin aika loppui kesken.

Kaksi päivää leikkauksen jälkeen sairaalasta tuli soitto, ja Domi kertoi ottaneensa ensimmäiset askeleet. Jäällä oli tapahtunut jotain: Siperiaan jäi se etäinen, vain suorituksia arvostava lyhytsanainen erakko. Takaisin palasi paljon lämpimämpi ja inhimillisempi nainen. Ehkä se löi päänsä jäällä, eräs Domin ystävä mietti.

Uusi, kohtalokas yritys

Domi löysi valmentajan, ranskalaisen vuoristo-oppaan Francois ”Ben” Bernardin, joka oli kiivennyt Everestin huipulle ja valloittanut molemmat navat. He kävivät kahdesti Siperiassa, missä Domi testasi varusteita ja jalkojen pakkaskestävyyttä.

Domi lähti uudelle yritykselle. Hän soitti edellisiltana Siperiasta ja toivotin turvallista matkaa. Lähtö oli perjantaina 5. maaliskuuta 2004. Sinä vuonna matkaan lähti myös kolme muuta retkikuntaa.

Ilmaston lämpenemisen takia lähtöpaikalle Arktiseen niemeen oli auennut arviolta 55 kilometrin levyinen avovesialue. Sääntöjen mukaan navan valloitus hyväksytään virallisesti, jos hiihto alkaa maalta. Domin oli siis lähdettävä ylittämään avovesialue melomalla ja saman ratkaisun teki toinen yksinhiihtäjä Frédéric Chamard-Boudet. Muut retkikunnat halusivat tulla lennätetyksi avovesialueen yli eli heidän suorituksensa hylättiin heti ensimmäisenä päivänä.

Lähtö Siperiasta tapahtui 5. maaliskuuta 2004. Seuraavana aamuna Domin satelliittipaikannin lähetti heikon elonmerkin kello 6.36.

Sen jälkeen Dominick Arduin katosi.

Täältä voit lukea Avun alkuperäisen, vuonna 2003 julkaistun jutun Domin ensimmäisestä lähdöstä.

Julkaistu: 24.3.2018