30 vuotta täyttävä Joel Pohjanpalo on antanut kaikkensa – siksi hän ei jossittele baaritiskillä, vaan pelaa Serie A:ssa
Venetsian herttuaksi nousseen helsinkiläishyökkääjän ura tarjoaa monia elintärkeitä opetuksia kansainvälistä uraa havitteleville nuorille pelaajille. Asema ei ole tullut ilmaiseksi.
Joel Pohjanpalo täyttää tänään, 13. syyskuuta, 30 vuotta. Moni voi ajatella, että joko se Jolle on kolmekymppinen. Toisaalta, myös “vasta kolmekymppinen!” -tunteenkin voi ymmärtää. Niin pitkään ja monien mutkien kautta helsinkiläinen on ammattilaisuraansa rakentanut.
Pohjanpalo pelaa kolmatta kauttaan Venezia FC:ssä, joukkueensa kapteenina ja vuosi vuodelta harvenevan, ainutlaatuisen kaupungin paikallisväestön suurena sankarina. Muutto Venetsian varsinaiselle saarelle seuran ensimmäisenä pelaajana aikoihin ja kaikkensa likoon lyöminen illasta toiseen ovat nostaneet hyökkääjän kulttimaineeseen. Myös maajoukkuepaidassa mies on ollut jo pitkään yksi Pohjoiskaarteen suursuosikeista.
Pohjanpalo elää siis jalkapalloilijana kukoistusvuosiaan. 30 vuoden tienoota pidetään yleisesti parhaina pelivuosina ja viime vuosien vire myös tätä vahvistaa. On kuitenkin tärkeä ymmärtää, miksi Pohjanpalo viettää kolmekymppisiään tällaisessa tilanteessa.
Hän, jos joku on nimittäin nykytilanteensa ansainnut.
Hontelo PK-35:n kasvatti nousi suomalaisyleisön tietoisuuteen mättäen teini-ikäisenä Kakkosessa kaudella 2011 peräti 33 maalia, sarjan silloisen ennätyksen. Seuraavana kesänä Pohjanpalo esitteli itsensä Veikkausliiga-yleisölle paukuttamalla avausottelussaan hattutempun IFK Mariehamnin verkkoon kolmessa minuutissa – pääsarjaennätys tietenkin. Kaudella syntyi yhteensä 11 liigamaalia.
Koko Suomi kohisi. Uusi maailmanluokan maalintekijä on löytynyt! Heti – tai vieläpä limittäin – Mikael Forssellin jälkeen! Maajoukkueen maalimäärät ovat turvattuina pitkälle tulevaisuuteen!
Kuten niin usein pelastajina hehkutettujen alle 20-vuotiaiden pelaajien tapauksessa, myös Pohjanpalon tulevat vuodet etenivät kaikkea muuta kuin lineaarisen nousujohteisesti.
Alkoi Euroopan huippusarjojen runkopelaajaksi hamuavalle jalkapalloilijalle tyypillinen seuraruletti, jossa Pohjanpalon tapauksessa taustalla luki vuodesta toiseen Bayer Leverkusenin nimi. Ensin lainapesti VfR Aalenissa, sitten Fortuna Düsseldorfissa. Peliaikaa Saksan toisella sarjatasolla tuli mukavasti, maalejakin. Silti, ensimmäisen kilpailullisen Leverkusen-ottelunsa Pohjanpalo pelasi vasta kaudella 2016-17, miehen neljäntenä Saksa-vuotenaan.
Peliaika Leverkusenissa oli kuitenkin todella tiukassa, yhdestä IFK Mariehamn -henkisestä Bundesliiga-hattutempusta huolimatta. Pohjanpalo kävi kahden kauden aikana kentällä yhteensä 18 Bundesliiga-ottelussa 68 mahdollisesta.
Keväällä 2018 maailma musteni. Vakava nilkkavamma lopetti kauden ja vei pois myös seuraavan. Yksi urheilulääkäri vihjaili Pohjanpalolle mahdollisesta uran päättymisestä.
Mitä Bayer Leverkusen teki? Tarjosi syksyllä 2018 neljän vuoden jatkosopimusta pelaajalle, jonka tiedettiin olevan suurella todennäköisyydellä koko alkavan kauden sivussa, ja jonka peliuran jatko oli vaakalaudalla.
Leverkusenia ei lopulta palkittu kärsivällisyydestä, mutta Pohjanpalon uralle jatkosopimus saattoi olla ratkaiseva tekijä – taloudellisesti ja henkisesti. Miehen kerrotaan kuntouttaneen itseään määrätietoisesti tuntikausia päivässä. Pelikuntoon taisteleminen mahdollisti lopulta lainasiirrot ensin HSV:hen 2. Bundesliigaan ja lopulta Union Berliniin korkeimmalle sarjatasolle. Molemmissa lainakodeissa maaleja syntyi ja kannattajat rakastivat.
Moni ajatteli Pohjanpalon kirkkaimman tähden jo sammuneen 2020-luvulle siirryttäessä ja siirto Turkin Superliigaan ei herättänyt varsinaista kiimaa ainakaan suomalaisissa.
“Se oli sellainen ura sitten”, huokailtiin. Maalitahti jatkui kuitenkin Turkissakin kovana ja matka jatkui Venetsiaan, jossa miehestä tuli seuraikoni melko lyhyessä ajassa.
”Pohjanpalon tarina muistuttaa meitä myös siitä, kuinka välttämättömiä taustatekijöitä sinnikkyys ja työnteon kulttuuri ovat.”
Miksi juuri Pohjanpalon ura ansaitsee niin suurta arvostusta? Loukkaantumisten, äärimmäisen vakavankaan, hetkillä mies ei luovuttanut, vaikka valtaosa miehen uraa seuraavista niin ovat tehneet. Suomalaiset kuppilat ovat täynnä “olisin huippupelaaja, jos” -tilittäjiä. “Pelasin junnumajussa ja Veikkausliigassa. Jos olisin jaksanut treenata, niin…”
Pohjanpalosta olisi hyvin voinut tulla yksi heistä. Ei tullut, koska hän ei antanut sille mahdollisuutta.
Toinen asia liittyy rohkeuteen avata uusia ovia. Jos Pohjanpalon eteen avautui mahdollisuus saada isompaa roolia ja päästä tekemään leipätyötään, maaleja, ei hän epäröinyt. Ei siitä ole montaa vuotta, kun Suomessa pyöriteltiin päätään hyökkääjän loputtoman oloiselle lainapestikierteelle. Sille, joka oli lopulta avain tilanteeseen, jossa Pohjanpalo nyt on.
Asiasta Suomessa käyty keskustelu osoittaa myös sen suhteellisuudentajun puutteen, joka meillä herkästi vallitsee. Kovan jalkapallomaan kakkostaso tai keskitasoisen maan pääsarja nähdään herkästi epäonnistumisina, kun todellisuudessa Pohjanpalon ottelukohtaiset maalimäärät näissä karkeloissa – kaudesta toiseen – ovat yksi suomalaishyökkääjien historian kovimmista kokonaissuorituksista.
Pohjanpalon tarina muistuttaa meitä myös siitä, kuinka välttämättömiä taustatekijöitä sinnikkyys ja työnteon kulttuuri ovat. Se, että isoista takaiskuista huolimatta hanskat eivät putoa tiskiin, vaan tulee antaneeksi uralleen vielä mahdollisuuden.
“Mihin hän olisi päässyt, jos…” -puheet ovat juuri tämän vuoksi pelkkää tyhjää kohinaa. Vastaukseksi voi hyvin tarjota tätä: “tuskin mihinkään, koska se tärkein, sinnikkyys puuttui.” Toki on paikallaan lisätä, että automaattisesti uran lopettavat vammat tai vaikkapa vakavat mielenterveysongelmat ovat asia erikseen.
Pohjanpalon ura menee samaan laariin esimerkiksi juuri vanhemman virkaveljensä Forssellin tai vaikkapa Perparim Hetemaj’n kanssa. Kovin erityyppisiä pelaajia, mutta yhteistä heidän urilleen on ollut horjumaton mielen maisema vaikeillakin hetkillä – oli sitten kyse vakavista vammoista tai vaikeista tilanteista seuroissa.
Itse asiassa sopii kysyä, että kuinka monta pitkän uran ulkomailla tehnyttä suomalaista osaat nimetä, jotka ovat päässeet asemaansa pelkillä “lahjoilla”, puolivillaisella työnteolla?
”Onko Suomen lähtökohdista ponnistavalla maajoukkueella todella varaa pitää Pohjanpaloa penkillä vai pitäisikö peliä miettiä tällaisen pelaajan vahvuuksien maksimoimisen näkökulmasta?”
Lopuksi, mukaan on aivan välttämätöntä ottaa ajankohtainen huolenaihe. Kun tarkastelee Pohjanpalon profiilia huippuluokan boksihaukkana ja kohdepelaajana, ihmettelee väkisin miehen pientä roolia A-maajoukkueen syyskuun otteluissa. Näen kyllä, mikä vähäisessä peliajassa on ollut tausta-ajatuksena: Pohjanpalon heikkoudet prässätessä ja tilanteenvaihdoissa suhteessa valittuun pelitapaan.
On silti aiheellista esittää kysymys: kun joukkueella on riveissään korkealaatuinen kansainvälisen tason maalintekijä, onko Suomen lähtökohdista ponnistavalla maajoukkueella todella varaa pitää Pohjanpaloa penkillä vai pitäisikö peliä miettiä tällaisen pelaajan vahvuuksien maksimoimisen näkökulmasta?
Pohjanpalon uran huomioiden mies itse tuskin asiasta uhriutuu tai kiukuttelee, vaan lyönee peliaika-argumentin puolesta jälleen lisää näyttöjä tiskiin.
Serie A:ssa.
