Läpimurron vuosikymmen, viimein! – 2000-luvun ensimmäisinä vuosina Suomi murtautui hetkeksi maailmalle
Maailma muuttui 2000-luvun alussa entistä epävarmemmaksi, mutta Nokian menestys kannatteli Suomea pitkälle vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen lopulle.
2000-luku oli vahvan talouden vuosikymmen, nousu päättyi 2008 finanssikriisiin.
Vuonna 2000 Tarja Halonen valittiin presidentiksi. Vuosikymmen toi myös ensimmäisen naispääministerin. Naiset nousivat rockfestareiden päälavoille ja uudet äänet liittyivät suomirockin perintöön ja kertoivat uusia tarinoita.
Maija Vilkkumaan kolmas soololevy Ei (2003) nosti hänet kotimaisen rockin kärkeen. 2010 Vilkkumaa sai Juha Vainio -palkinnon ansioistaan sukupolvensa lauluntekijöiden suunnannäyttäjänä.
Odotuksen kihelmöinti on melkein sormenpäillä aistittavissa. Harva sukupolvi pääsee todistamaan ei vain vuosisadan vaihtumista vaan vuosituhannen! Luvassa olisi kaikkien aikojen näyttävimpiä ilotulituksia. Suomen pääkaupunkiin niitä toteuttamaan oli kutsuttu ryhmä aina Japanista asti.
Samaan aikaan kun Helsingin Senaatintorilla taivaalle räjähtävät yli 200 metriä leveät kukkamaiset kuviot, Espoon puolella teknologiayrityksen pääkonttorissa pidetään katseet visusti näyttöpäätteissä.
Koskaan ennen eivät maailman tietojärjestelmät olleet siirtyneet 00-luvulle. Y2K-bugin pelättiin romahduttavan tietojärjestelmät. Osa oli varannut kynttilöitä sähkökatkon varalta ja käteistä, jos pankkiautomaatit sulkeutuisivat. Toiset jännittivät, pysyisivätkö lentokoneet ilmassa. Pahin pelko oli ydinvoimalaonnettomuus, mikä oli saanut suomalaiset tyhjentämään apteekit jodivarastoista joulukuussa.
Digitaalinen kello rasahtaa, mutta millenium-bugi pysyy kesynä. Konttorissa huokaistaan ja skoolataan. Vaikka rakettishow jäi näkemättä, ei maisemakonttori ole hassumpi paikka uuden vuosituhannen vastaanottamiseen. Täällä avautuu hyvä näkymä Suomen tulevaisuuteen.
2000-luku, Y2K, 00-luku, millennium. Historiallinen vuosikymmen ei ole oikein löytänyt nimeä. Nimettömyydestään huolimatta vuosikymmen ei ole unohtunut. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli suomalaisille eteenpäin menemisen, kansainvälisen edelläkävijyydenkin aikaa. Suomi oli aiempina vuosikymmeninä yrittänyt milloin juosta, milloin muotoilla itseään maailmankartalle, mutta nyt paikka auringossa näytti löytyneen – kiitos esineen, joka mahtui taskuun ja jolla oli tunnistettava soittoääni.
Yhden ja saman vuosikymmenen aikana koettiin lähes samanaikaisesti sekä menestystä että menetystä: nousukiitoa ja kuplan puhkeamista. 2000-luku oli vuosikymmen, jolloin me opimme, mitä avoimessa maailmassa toimiminen ja pärjääminen meiltä vaatii.
Jos suomalaiset saisivat aikakoneen, he palaisivat mieluiten 1980-luvulle ja toiseksi mieluiten 2000-luvulle. Näin vastattiin Yle Uutisten Taloustutkimuksella teettämässä kyselyssä vuonna 2013. Kiinnostavaksi 2000-luvun suosion tekee se, ettei aika ollut päässyt edes kultaamaan vastaajien muistoja.
Miksi joka viides meistä haluaisi elää uudelleen juuri 2000-luvun? 1990-luvun alku on jäänyt historiankirjoihin ja muistoihin laman ja massatyöttömyyden aikana. Uuden vuosikymmenen alkaessa tunnelmat olivat kuitenkin valoisat.
”2000-luvun puolivälissä oli sellainen tilanne, että kun suurin piirtein kävelit lähelle yrityksen ovea, sieltä revittiin töihin”, Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen selitti kyselyn tuloksen. Aika paljon oli siis siinä välissä täytynyt tapahtua.
Vuosituhannen vaihteessa idänkaupan ja muun sulkeutuneisuuden ajan pölyt oli lopullisesti karistettu. Euroopan unioniin liittyminen 1990-luvun puolivälissä ja kiihtyneen globalisaation myötä avautuneet uudet markkinat antoivat vauhtia viennille ja elinkeinoelämän uudistumiselle. Suomen bruttokansantuote kasvoi laman jälkeen eli vuosina 1994–2008 lähes 70 prosenttia.
Tähän vauhtiin ei olisi päästy, ellei Suomessa olisi laman ahdingon jälkeen uskallettu tehdä myös omia rohkeita avauksia. Visio Suomesta korkeateknologian suurmaana, Pohjolan Japanina, oli vielä 1990-luvun alkupuoliskolla saanut osakseen epäuskoisia hymähdyksiä, mutta saman vuosikymmenen lopulla hymähdykset olivat vaihtuneet myhäilyksi.
Teknologiasta oli tullut uusi menestystarina Suomelle, jonka vaikutus ulottui talouselämää paljon laajemmalle: maan omakuvaan. Kun Helsinki jätti hakemuksensa EU:n kulttuuripääkaupungiksi vuodelle 2000, sen valitsema teema oli Tieto, Teknologia ja Tulevaisuus. Taidetta ei tässä yhteydessä tarvinnut mainita.
Nokia oli myös aito kuluttajabrändi ja sellaisena samaa joukkoa Niken, Coca-Colan ja Disneyn kanssa.
”Aamulla pääovista kulki lentolaukkujensa kanssa matkalaisia melkein kaikista maailman maista: yhteistyökumppaneita, ohjelmoijia, suunnittelijoita, pankkiireja, yritysanalyytikkoja, journalisteja ja tietenkin Nokian omia työntekijöitä… Tunnelma oli kansainvälisempi kuin Helsinki- Vantaan lentokentällä. Useimmat matkalaisista eivät olisi tulleet Suomeen ilman Nokiaa.”
Näin kuvaa Nokian Keilaniemen aulan ihmisvirtaa yhtiön entinen pääjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila yhdessä toimittaja-konsultti Harri Saukkomaan kanssa kirjoittamassaan muistelmateoksessa Mahdoton menestys. Ollilan silmissä kävijät katsovat matkapuhelinvalmistajan konttoria ”uteliaasti ja ihailevasti” ja ikuistavat ”nokialaisia maisemia” – eivät siis espoolaisia maisemia.
Vaikka kertoja on kiistatta jäävi, ei kuvaus ole vailla totuuspohjaa. Nokia oli 2000-luvun alussa ihailun ja ihmetyksen kohde ja Suomi monille Nokia-maa.
Suomalaiset olivat osanneet rakentaa kansainvälisiä suuryrityksiä ennenkin, mutta Nokia oli silti jotain uutta: paitsi että se oli yltänyt johtavaan asemaan äärimmäisen kilpailuilla markkinoilla, se oli myös aito kuluttajabrändi ja sellaisena samaa joukkoa Niken, Coca-Colan ja Disneyn kanssa.
1990-luvulla kännyköistä oli tullut jokamiehen vimpaimia, ja tässä tavisluokassa Nokia oli vahvoilla. Korkeimmillaan maailmanmarkkinaosuus ylsi 39 prosentin kieppeille.
Piikkipaikalla ei ollut kuitenkaan helppoa. Nokia haki uusia kohderyhmiä esimerkiksi superrikkaista, joille tehtiin kullalla ja timanteilla terästetty luksuspuhelin Vertu. Kännyköiden Rolls- Royce ei voinut olla samanniminen kuin kaiken kansan Nokia.
Toinen tavoiteltu joukko olivat nuoret, ja heidän sydämiinsä yritettiin pelien kautta. Nykypäivän näkökulmasta voi tuntua ironiselta, että Nokian suurimpia floppeja oli juuri pelaamiseen suunniteltu malli N-Gage. Tuntuvista markkinointipanostuksista huolimatta nuoret pitivät sitä lähinnä ”epämiellyttävän tacon” näköisenä. ”Kuulin eräästä 13-vuotiaasta pojasta, joka suositteli isälleen Nokian osakkeiden myymistä nähtyään uuden, hienon pelipuhelimemme”, Jorma Ollila muistelee uransa kirpaisevimpia hetkiä.
Nokian 2000-luvun loppupuoliskolla tapahtuneen luisun syitä on käyty läpi niin kirjoissa, dokumenttielokuvissa kuin kuppilakeskusteluissakin. Ruotiminen on ymmärrettävää, sillä yhtiön pudotus oli kolaus paitsi taloudelle myös kansalliselle itsetunnolle.
Suurimmillaan Nokian matkapuhelinkaupasta koostuneen toimialan osuus Suomen viennistä oli peräti 28 prosenttia. Nokian ympärille rakentui laaja alihankkijayritysten verkosto, ja välillä näytti kuin kaikki tutkimuksesta valtion verokertymään olisi riippuvuussuhteessa Nokiaan. Me kaikki menestyimme, kun Nokia menestyi.
Kaupunkien ja alueiden kehitykselle Nokialla oli ollut ratkaiseva merkitys. Esimerkiksi Oulu teknologiakaupunkina sai Nokiasta nostetta, samoin Tampere.
Pieni Salo oli Nokian symbolinen alkukoti ja sen 6 500 työntekijää työllistänyt tehdas alueen elinvoiman lähde. Se alkoi ehtyä 2000-luvun edetessä ja Nokian ahdingon syvetessä. Salon tehdas suljettiin lopullisesti seuraavan vuosikymmenen alkupuolella. Moni joutui luopumaan työpaikan lisäksi unelmien omakotitalostaan ja muuttamaan muualle. Alueen kauppakeskukset tyhjenivät, eikä asiakkaita riittänyt edes McDonald’sille.
Pääluottamusmies Anne Malm kiteytti tehtaan alasajon vaikutukset paikkakunnalle SAK:n Palkkatyöläinen-lehdessä: ”Parkkihalleissa on niin tyhjää, että tuntuu siltä kuin aamulla ei tulisi muita kuin minä ja kylän varikset.”
Lasitalojen rivistö kimmeltää moottoritien varrella. 2000-luvun toimitilaa olisi tarjolla rutkasti. Työn tekemisen tavat vain ovat muuttuneet: tietotyöläinen ei tarvitsekaan enää avokonttoreita vaan hyviä etäyhteyksiä. Tyypillistä talven mediaotsikkoa soveltaen: teknologia yllätti tekno-Suomen.
Mutta avautuuko maisemakonttoreista lopulta kuva Suomeen? Mikä Suomi mahtui menestyskehän sisään, mikä ja ketkä jäivät sen ulkopuolelle?
Lähiöiden kehityksestä väitellyt Mats Stjernberg on esittänyt tutkimuksessaan havainnollistavan kuvan. Graafissa näkyy työttömien määrä suhteessa työllisiin eri lähiöissä ja toisaalta koko Suomessa. 1990-luvun alkuun asti lähiöiden ja Suomen keskiarvon käyrät kulkevat rinnakkain, laman aikana ne erkaantuvat. Kun nousukausi koittaa, voisi kuvitella käyrien löytävän taas toisensa mutta näin ei käykään. Eri alueet kaupunkien sisällä ja koko Suomessa eriytyivät entisestään.
2000-luvulla kaupungistuminen jatkui, mutta sai samalla aikaan vastareaktioita. Korkean tason kannanotto yhdyskuntasuunnitteluun saatiin, kun pääministeri Matti Vanhanen piirsi paperille oman ihanteensa: tiiviin kaupungin sijaan hajautetun, pienten keskittymien ryppään, joissa ihmisillä olisi omakotitalot ja autot – toki sähköllä toimivat – asiointia varten. Tällainen paratiisi oli pääministerin oma kotipaikka Nurmijärvi, jonka suosio asuinpaikkana olikin nousussa. Puhuttiin Nurmijärvi-ilmiöstä, kun hyvätuloiset kaupunkilaisperheet suuntasivat kehyskuntiin väljemmän elinympäristön perässä.
Toinen esimerkki vaihtoehdosta kivikaupungille oli vuosikymmenen aikana rakentunut, ruotsalaisten arkkitehtien suunnittelema Vantaan Kartanonkoski. Satukirjojen kylää muistuttava alue herätti nostalgisella ilmeellään ihastelun lisäksi arvostelua. Kriitikoiden silmissä kyse oli pelkästä pittoreskista kulissista. Sellaiseksikin se kelpasi: suosittu lastenelokuva Risto Räppääjä (2008) kuvattiin juuri Kartanonkoskella.
”Taaperoiden Lordi-fanitus kertoi paljon 2000-luvun lasten kasvuympäristöstä. Hirviölelujen esikuvat löytyivät animaatiosarjoista ja varsinkin peleistä.”
Pieni poika juoksee kohti äitinsä kännykän kameraa tehden tanssia muistuttavia liikkeitä. Hän kääntyy ympäri ja juoksee kaukaisuuteen. Lopulta videolta kuuluu kimeäksi kohoava huuto: HARD ROCK HALLELUUUJAAAH!
Jos suomalaisilta olisi 1980-luvulla kysytty, mitä Suomi ei taatusti tule koskaan saavuttamaan, vastauksina olisivat luultavasti olleet jääkiekon maailmanmestaruus ja Euroviisuvoitto. Ensin mainittu saatiin kokea 1990-luvun puolivälissä ja jälkimmäinen – jopa vieläkin epätodennäköisempänä pidetty – vuonna 2006. Suomi oli lähettänyt kisoihin euroviisutyylistä radikaalisti poikkeavan yhtyeen, hirviö- naamareissa esiintyvän Lordin. Hard Rock Hallelujah! -kappaleen voitto kirvoitti riemun lisäksi pohdintoja. Ilmiötä analysoitiin tiuhaan markkinointiseminaareissa, joissa puhujat kannustivat firmoja tekemään lordit eli uskaltamaan erottua.
Mr. Lordi eli Tomi Putaansuu itse ymmärsi luultavasti parhaiten hahmonsa lumovoiman. ”Me näytämme heidän leikkikaluiltaan, ja he pitävät meistä valtavasti”, hän summasi.
Taaperoiden Lordi-fanitus kertoi paljon 2000-luvun lasten kasvuympäristöstä. Hirviölelujen esikuvat löytyivät animaatiosarjoista ja varsinkin peleistä.
Vaikka tietokone- ja konsolipelejä oli pelattu jo vuosikymmeniä, 2000-luvulla niistä tuli erottamaton osa niin perheen nuorten kuin joskus vanhempienkin vapaa-aikaa. Litteät tv-ruudut olivat kodeissa lähes jatkuvasti päällä, kun televisio-ohjelmien lisäksi katsottiin dvd-elokuvia ja pelattiin konsolipelejä. Olohuoneen pöydät täyttyivät kauko-ohjaimista ja nurkat johtospageteista. Teknologia kulki mukana kaikkialle. Amerikkalaisen Applen uudelle iPodille saattoi tallentaa tuntikaupalla lempimusiikkia, ja yhä useampi oppi kulkemaan kaupungilla kuulokkeet korvissa – tapa joka ei ole irrottanut otteestaan vieläkään.
2000-luvulla suomalainen peliteollisuus kehittyi, minkä hedelmillä päästiin kunnolla herkuttelemaan seuraavalla vuosikymmenellä. Tärkeäksi ponnahduslaudaksi uudelle start up -kulttuurille syntyi Slush-tapahtuma. Ensimmäinen, vielä vaatimaton kokoontuminen pidettiin marraskuussa 2008 Aalto-yliopiston alueella.
Teknologisen kehityksen nopean rytmin vastapainoksi pukeutumisessa ja kodeissa innostuttiin menneistä vuosikymmenistä. Marimekko oli haistanut retrobuumin 1990-luvun puolivälissä ja nostanut Maija Isolan 1960-luvulla suunnitteleman Unikko- kuosin näyttävästi esiin. 2000-luvun alussa kuosi olikin Marimekon suosituin ja löytyi niin astioista, muistikirjoista, kumisaappaista, kävelysauvoista kuin kännykän kuorista, luottokorteista ja jopa televisioista. Imartelevasti italialainen muotitalo Dolce & Gabbana plagioi kuosia vuonna 2008 ja joutui maksamaan Marimekolle korvauksia.
Uustuotantona tehdyn retron lisäksi myös aidosti vanha kiinnosti. Kirpputoreista ja niin sanotusta vintagesta tuli sosiaalisen statuksen merkki pelkän säästäväisyyden sijaan. Yksilöllisyyteen pyrkiville käytetyt vaatteet tarjosivat mahdollisuuden persoonallisiin valintoihin. 2000- luvulla nähtiin massamuoti-ilmiöitäkin, kuten värikkäät Crocs-sandaalit, joita pilkattiin myös muovisämpylöiksi.
Tyttökulttuuri oli 2000-luvulla voimauttavaa girl poweria. Vaikutteita haettiin milloin japanilaisesta cosplaystä, jonka estetiikka oli tullut tutuksi anime-sarjoista, milloin popyhtyeiltä kuten brittiläiseltä Spice Girlsiltä. Seksuaalisuuttaan sai ilmaista ja alkoholia nauttia aiempaa vapautuneemmin, vaikka rohkeudesta annettiin toisinaan rumalta kuulostava pissis-leima. Toisaalta nimitystä kannettiin ylpeänäkin: ”pissis” viittasi julkisella paikalla virtsaamiseen, anteeksipyytelemättömään hällä väliä -asenteeseen.
Ulkonäöstä kiinnostuminen ja muodin seuraaminen olivat 2000-luvulla trendikkäitä myös poikien ja miesten parissa. Huoliteltuja ja tyylitietoisia miehiä kutsuttiin metroseksuaaleiksi. Tunnetuin heistä oli jalkapalloilija David Beckham, jonka hiusmallit, asut ja korut olivat yhtä olennainen osa kuuluisuutta kuin syöttötarkkuus.
Metroseksuaalit määriteltiin korostetusti heteroseksuaaleiksi, mikä kielii omalta osaltaan siitä, ettei 2000-luvun julkisuudessa homoseksuaalisuuteen osattu suhtautua vielä täysin luontevasti. Vaikka seksuaalivähemmistöön kuulumista ei pidetty enää esimerkiksi julkisuuden henkilöiden kohdalla yhtä hätkähdyttävänä paljastuksena kuin aiempina vuosina, homoseksuaalisuus koko kansan viihdeohjelmassa oli vielä poikkeuksellista. Suuren suosion saavuttanut tv-sarja Salatut elämät kohautti 2000-luvun alussa jaksolla, jossa kaksi miestä suuteli. Vastaavaa hälyä on vaikea kuvitella enää 20 vuotta myöhemmin.
Sen sijaan tietoisuus maailman tilasta lisääntyi tavalla, joka muistuttaa jo nykykeskustelua. Suomalaiset nimesivät ilmastonmuutoksen suurimmaksi ihmiskunnan uhaksi vuonna 2006 tehdyssä kyselyssä. Kuin vahvistuksena 2008-09 koettiin mittaushistorian lämpimin talvi.
Tyytymättömyys planeettaa ja ihmisarvoista elämää tuhoavaan maailmanmenoon nosti päätään, mikä näkyi mielenosoituksina, esimerkkinä vuonna 2006 ASEM- kokouksen kirvoittamat protestit.
Vuosikymmenen aikana ilmestyi myös monia kriisitietoisuutta herättäneitä puheenvuoroja. Yksi väkevimmistä oli fiktion asuun puettu Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa, joka esitti kauhistuttavan mutta uskottavan kuvan jäätiköiden sulamisen vaikutuksista. Demos Helsingin perustajat Roope Mokka ja Aleksi Neuvonen visioivat Olimme kuluttajia -pamfletissa radikaalisti uudenlaista asennoitumista kuluttamiseen vuodelle 2023. Tänään näemme, että ihan niin pitkälle emme ole päässeet.
Nousukausi loppui vuonna 2008, kun maailman valtasi finanssikriisi.
Niin, kuinka paljon aikaa 2000-luvun alusta lopulta onkaan? Eikö vuosituhat vaihtunut vasta äsken?
Moni nykyelämään keskeisesti liittyvä ilmiö sai alkunsa 2000-luvulla: Facebook, videokanava Youtube, joukkoistettu ”tietosanakirja” Wikipedia. Vielä 2000-luvulla niiden merkitystä ei kuitenkaan osattu arvata. Siitä huolehti heti vuosikymmenen alussa puhjennut it-kupla, joka sai monet varomaan liiallista hypetystä.
Toinen varovaisuutta lisännyt maailmantapahtuma koettiin syyskuun 11 päivä vuonna 2001. Kyse oli tietenkin New Yorkin World Trade Centeriin suunnatuista terrori-iskuista, jotka vavahduttivat koko maailmaa ja saivat aikaan epävarmuuden, josta ei ole päästy vieläkään.
2000-luku ei jälkeenpäin katsottuna ollut samanlainen viattomuuden nousukausi kuin vaikkapa 1980-luku. Maailma ja sen mullistukset olivat lähempänä ja vaikuttivat suomalaisiin enemmän kuin ehkä ymmärrettiin. Samalla tietoisuus globalisaatiosta ja sen varjopuolista silti kasvoi.
Nousukausi loppui vuonna 2008, kun maailman valtasi finanssikriisi. Kansainvälistyneeseen vientivetoiseen Suomeen se osui kovaa: teollisuuden romahduksesta ei ole noustu vieläkään ja valtionvelka alkoi kasvaa kovaa vauhtia.
Uuden vuosituhannen alussa Suomi pääsi ja joutui katsomaan itseään muiden silmin. Peilistä näkyi Lordin ja Nokian kaltaisia uskomattomia menestyksiä mutta myös Lahden hiihdon MM-kisojen dopingskandaalin kaltaisia häpeän aiheita. Kansainvälisyyden ja maahanmuuton lisääntyminen muutti arjen kokemusta siitä, millaista Suomessa oleminen ja suomalaisuus voi olla.
2000-luvulla me opimme, mitä maailmassa aktiivisena toimiminen tarkoittaa. Muualta tuleviin mahdollisuuksiin ei voi tarttua, ellei samalla hyväksy olevansa muista riippuvainen. Samalla avoimuuden kivuliaalla ja kiehtovalla tiellä opettelemme kävelemään edelleen.
Artikkelin lähteet: Laine, Fellman, Hannikainen, Ojala (toim.): Vaurastumisen vuodet. Jorma Ollila & Harri Saukkomaa: Mahdoton menestys – kasvun paikkana Nokia. Niko Kettunen & Timo Paukku: Kännykkä – lyhyt historia. Tuomas Vimma: Enkeleitä ja yksisarvisia – startup-Suomen tarina. Roope Mokka & Aleksi Neuvonen (toim.) Olimme kuluttajia – neljä tarinaa vuodesta 2023. Marja Salmela / Helsingin Sanomat: Matti Vanhanen uskoo edelleen Nurmijärvi-himmeliinsä. Anna Väre / City-lehti: Metroseksuaalit. Jenni Arbelius / Apu-lehti: Suomen Piilaakso syöksyi Nokian romahduksen myötä massatyöttömyyteen: ”Jotkut ryyppäsivät erorahansa” – Nyt Saloon kuuluu taas hyvää. Seija Aunila / Yle: Millenniumin juhlintaa. Petra Himberg / Yle: Millenniumin alla suomalaiset alkoivat hamstrata jodia. Kirjoittajan omat kokemukset ja artikkelit 2000-luvulta.
