Elokapinankin juuret ovat 1960-luvulla – Kun nuoriso hylkäsi vanhempiensa arvot, siitä tuli yhä näkyvä muutosvoima
Siitä lähtien, kun nuoriso 1960-luvulla keksittiin, sen tehtävänä on ollut olla piikki yhteiskunnan lihassa.
1960-luku oli nuorison esiinmarssin vuosikymmen. Suuret ikäluokat tulivat aikuisikään ja vaikuttajiksi yhteiskuntaan – myös haastamaan aiempien sukupolvien ajatuksia. Nuorisosta alettiin puhua erillisenä ikäryhmänä.
Yksi vuosikymmenen ikonisista kasvoista on näyttelijä Kristiina Halkola. Opinnot teatterikorkeakoulussa alkoivat vuonna 1964. Pari vuotta myöhemmin ensi-iltaan tuli elokuva Käpy selän alla ja Halkolan tunsivat kaikki. Halkolalle vuosikymmentä kuvaavat farkut, vapautuminen ja maailmanparantaminen.
Koko liikenne on pysähtynyt. Autoilijoilla alkaa pinna palaa, kyse on sentään kaupungin pääväylästä ja vielä ruuhka-ajasta. Nuoret istuvat keskellä katua, eivätkä anna poliisien uhkaavuuden häiritä. Pian verkko on sakeana: Elokapina sulkee seuraavaksi kadun siellä, liimaa itsensä pääkonttoreihin täällä.
”Miksei Elokapina käytä tavanomaisia edustuksellisen demokratian keinoja?” kysyy Helsingin Sanomat otsikossaan nuorten aktivistien valitsemista keinoista.
Mikä oikeuttaa heidän radikalisminsa? Ehkä aate, tai se että he ovat nuoria. Nuori ja radikaali – ne vain kuuluvat yhteen.
Siitä saadaan kiittää vuosikymmentä, jonka aikana käytännössä keksittiin nuoruus. 1960-luvulta lähtien nuorison osana on ollut olla piikki yhteiskunnan laiskassa lihassa, häirikkö uneliaaksi vaipuneessa julkisessa keskustelussa, megafonin vahvistama ääni tulevaisuudesta.
Nuoruutta on elettävä kuin vain nuori voi. Tai kuten Danny muistutti käännöskappaleessa Kuulumme nuoriin, vain elämällä nuoruutta täydesti voidaan raivata tie, jota ”toiset nuoret käyvät jatkamaan”.
Tuskin mihinkään vuosikymmeneen on liitetty jälkeenpäin niin paljon mielikuvia ja myyttejä kuin 1960-lukuun. Jos muisteloihin olisi uskominen, 1960-luvulla muuttui kaikki.
Paljon muuttuikin. Suomessa oltiin päästy hyvään vauhtiin edellisen vuosikymmenen edistysuskoisen aherruksen ansiosta. Maan bruttokansantuote henkeä kohti kasvoi vuosina 1960–1966 noin viisi prosenttia, ja koko vuosikymmenenä keskimäärin 4,7 prosenttia. Meneillään oli voimakas rakennemuutos, joka vaikutti niin siihen, mitä suomalaiset tekivät työkseen kuin missä ja miten he asuivat. Uudet teollisuuden ja palveluiden ammatit korvasivat entisiä ja toivat tekijät asumaan työpaikkojen lähelle eli kaupunkien taajamiin ja vastarakennettuihin lähiöihin.
Nykyisen työvoimapulan Suomessa osataan tuskin uneksia 1960-luvun työvoimapaljoudesta. Työmarkkinoille tuli enemmän väkeä kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Huippu koettiin vuonna 1967, kun maan historian suurin sukupolvi eli suuret ikäluokat tulivat täysi-ikäisiksi.
Nuoria aikuisia oli kirjaimellisesti kaikkialla. 20 vuotta täyttäneitä oli lähes kaksinkertainen määrä verrattuna 60-vuotiaisiin tai sitä vanhempiin. Todellisuus, joka nykypäivän harmaantuvassa Suomessa tuntuu epätodelliselta.
– Tapanani on sanoa, että meidän sukupolvemme on se, jolloin laatu korvattiin määrällä, hymähtää suuriin ikäluokkiin kuuluva, nyt eläkkeellä oleva Hannu Toivonen. Hän eli nuoruutensa 1960-luvun Hämeenlinnassa ja näki, millainen vaikutus nuorten ennennäkemättömällä määrällä oli koko Suomeen.
Suurten ikäluokkien aikuistumisen aikana koettiin elintason ja koulutuksen nousu, uskaltauduttiin kyseenalaistamaan edeltävien ikäluokkien ajatusmalleja niin politiikassa kuin kodeissa ja etsiä uusia arvoja, joihin kuuluivat vähemmistöjen oikeudet tai vaikka solidaarisuus muita kansoja kohtaan.
– Oli hyvät syyt uskoa parempaan, toteaa historian ja yhteiskuntaopin opettaja Juho Saksholm. Hänen väitöskirjansa on valottanut 1960-luvun opiskelijaradikalismia erityisesti ylioppilaslehtien antaman aineiston kautta.
Jopa maapallo näyttäytyi 1960-luvulla uudesta näkökulmasta, kun avaruusaika alkoi ja sinisestä kotiplaneetasta saatiin ensimmäinen valokuva ensi kertaa asukkailleen. Kaiken optimismin yllä leijui rautaesiripun heittämä ydinsodan eli maailmanlopun uhka.
Ihmekö siis, että nuoruuteen kannatti tarttua kaksin käsin.
Nuorten oli kärvisteltävä klassisen musiikin ja Mantovanin viihdejousien läpi ohjelman loppupuolelle, sillä vasta viimeiset 10–15 minuuttia oli omistettu nuorten suosikki- iskelmille.
Treenikämppä näyttää loukolta mutta täyttää tehtävänsä. Täällä voi pitää ääntä ja harjoitella viimeisimpiä rautalankahittejä. Tarvittaessa saa sahattua ja viritettyä vaikka uuden basson bändin soittajalle.
Viikonloppuna edessä on keikka isomman bändinimen lämmittelijänä kotikaupungin urheiluhallissa. Sisään tungeksii nuorta yleisöä, joka odottaa kuulevansa koko illan täydeltä rock’n’rollia.
– Populaarimusiikki oli siihen asti ollut valsseja ja tangoja, edellisten sukupolvien musiikkia, kuvailee Hannu Toivonen.
Toivonen oli yksi monista nuoruusvuotensa rock’n’rollille antaneista. Hän oli laulusolistina hämeenlinnalaisessa rautalankabändissä, jonka lyhyen mutta kiihkeän elämän aikana keikkailtiin Kleinbusilla eri kaupungeissa ja suorastaan hengitettiin ajan kansainvälisten tähtien musiikin tahdissa.
– Tärkeä väline meille oli kelanauhuri, jolla nauhoitimme radiosta Little Richardin, The Beatlesin, The Rolling Stonesin ja muiden kappaleita. Soinnut ja englanninkieliset sanoitukset poimittiin korvakuulolta, välillä tyttöjen avustuksella. Kaikki vapaa-aika kului kämpillä, kaikki keikkarahat menivät uusiin musiikkivehkeisiin, Hannu Toivonen kertoo.
1960-luvulle tultaessa elettiin radion valtakautta. Perheet kerääntyivät Ylen Lauantain toivotut -ohjelman ääreen: monessa kodissa saunavuorotkin järjestettiin niin, ettei minuuttiakaan menetettäisi.
Nuorten oli kärvisteltävä klassisen musiikin ja Mantovanin viihdejousien läpi ohjelman loppupuolelle, sillä vasta viimeiset 10–15 minuuttia oli omistettu nuorten suosikki- iskelmille. Pian tuli uusia ohjelmia kuten Sävelradio ja Kaleidoskooppi, jotka antoivat enemmän eetteriaikaa popmusiikille.
– Markku Veijalaisen juontaman Ajatonta ajanvietettä ajallisille nuorille -ohjelman tunnuspiirteeksi tuli se, että jokaisessa lähetyksessä soi jossain vaiheessa The Beatles, kertoo Janne Poikolainen. Hän työskentelee lehtorina Helsingin yliopistossa, ja on väitellyt nuorisokulttuurista ja populaarikulttuurin fani-ilmiöistä.
Popin ja rock’n’rollin idolit tulivat Englannista ja Yhdysvalloista. Varsinkin Helsingin kesäolympialaisten mukana maahan oli rantautunut angloamerikkalaisia ilmiöitä, ja ne otettiin avosylin vastaan. Suomalaiset esimerkiksi löivät vuonna 1963 twistin maailmanennätykseksi 60 tuntia. Lisäksi Suomessa näytettiin televisiohistorioitsija Jukka Kortin mukaan Irlannin ja Islannin ohella kaikista Euroopan maista eniten amerikkalaisia tv-ohjelmia.
– Nuorisokulttuuri oli 1960-luvulla heterogeenisempaa kuin nykyisin usein kuvitellaan. Oli erilaisia nuorisoryhmiä kuten popparit, rasvikset ja eri mieltymyksiä. Monet suomalaisnuoret kuuntelivat edelleen perinteistä iskelmää ja varsinkin tangoa, muistuttaa Janne Poikolainen.
Bändien puheissa esiintyi ”tangoraja”, joka tarkoitti Suomea, jonka tuolla puolen sähkökitaristi saatettiin kantaa järveen, tai lavan eteen iskettiin rivi puukkoja huolehtimaan siitä, että bändi muistaisi vetää tangot.
Sotien jälkeen suomalainen väestö alkoi yhdenmukaistua. Siirtokarjalaiset olivat sulautuneet vähitellen osaksi valtakulttuuria, ja vain harva sodanaikainen pakolainen ja ulkomaalainen sai jäädä maahan. Jälleenrakennus lujitti perinteisen koti, uskonto ja isänmaa -kolminaisuuden merkitystä. Kansallisvaltio oli voimissaan.
Arjen tasolla maassa elettiin kuitenkin monessa, keskenään erilaisessa todellisuudessa. Oli kaupungistuminen ja kokemus kasvukeskuksista. Oli maaseutu ja kokemus tyhjenevistä alueista.
Nuorten näkemä Suomi oli ristiriitainen, kasvun hedelmät eivät olleet kaikkien kansalaisten ulottuvilla. Yhä useampi alkoi kyseenalaistaa edeltävien sukupolvien pyhinä pitämiä asioita, kuten kirkon opetuksia ja talvisodan henkeä.
”Nuorten maailma ei ole eronnut vanhojen maailmasta koskaan niin paljon kuin nykyisin”, kirjoitti Jörn Donner Uudessa maammekirjassaan.
Donner oli hyvä esimerkki radikaalista: ei itse kuulunut suuriin ikäluokkiin, mutta ajatukset sattuivat sopivasti osumaan yksiin nousevan nuorison kanssa.
Varsinkin opiskelijat olivat muutosenergian dynamo. 1960-luvun aikana ylioppilaiden määrä kaksinkertaistui ja korkeakouluopiskelijoiden määrä kolminkertaistui. Opinnot olivat väylä luokkanousuun. Historioitsija Laura Kolbe on kuvannut Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan historiikissa hiljaista joukkoa, joka nousi opintojen ansiosta työnväentaustasta maan eliittiin.
Nuorten vaikutusvallan kasvu ei jäänyt maan ylimmältä johdolta huomaamatta. 1950-luvulla presidentiksi noussut Urho Kekkonen alkoi järjestää 1960-luvun alusta alkaen Tamminiemessä ”lastenkutsuja”, jonne kerääntyi nuoria ”partaradikaaleja” ja toisinajattelijoita Hannu Taanilasta alkaen. Kutsut näyttivät kelpaavan, sillä kiihkeimmätkään yhteiskuntakriitikot eivät ryhtyneet Kekkosen arvostelijoiksi, vaan presidentti päin vastoin nähtiin jopa radikaalien suojelijana.
– Kekkosen tuki vahvisti meissä käsitystä omasta tehtävästämme etujoukkona ja siitä, että historia on meidän puolellamme, kirjoitti yksi 1960-luvulla opiskelleista, entinen pääministeri Paavo Lipponen sanomalehti Kalevassa vuonna 2009.
Monet muut aikuiset suhtautuivat paljon nuivemmin. Esimerkiksi pääministeri Mauno Koiviston mukaan opiskelijaradikalismissa oli kyse ”vain ylensyöneen yhteiskunnan ilmavaivoista”. Nuoret läpsäisivät epäileviä aikuisia omalla iskulauseellaan ”älä luota kehenkään yli kolmekymppiseen”.
Varsinkin vuonna 1968 tuntui siltä kuin kaikki läntisen maailman nuoret liikkuisivat samaan suuntaan.
Tutkimuksissa, joissa on kerätty 1960-lukulaisten muistoja vuosikymmen on osalle ollut käytännössä vain kaksi vuotta. Kaikki merkittävä tapahtui vuosina 1966–68.
Varsinkin vuonna 1968 tuntui siltä kuin kaikki läntisen maailman nuoret liikkuisivat samaan suuntaan. Pariisissa opiskelijaliikehdintä kiihtyi mellakoiksi, ja pian niiden perään Helsingissä vallattiin Vanha.
Vanhan valtaus 25. marraskuuta on nykyisin miltei synonyymi kansalaistottelemattomuudelle – jopa siinä määrin, että harva muistaa enää, miksi Helsingin vanha ylioppilastalo vallattiin.
Ylioppilaskunnan pröystäilevä rahankäyttö 100-vuotisjuhliaan varten sekä tyytymättömyys yliopiston hallintoon ja opiskelun sisältöön eivät ole yhtä vetoava protestin sytyke kuin kapinointi demokratian ja tasa-arvon puolesta.
– Vanhan valtaus oli ja on ennen kaikkea hyvä tarina, ylpeydenaihe, toteaa Juha Saksholm.
Hänen mukaansa opiskelijaradikaalien joukossa oli turhautumista siihen, että Suomessa tapahtui niin vähän. Vahinko oli kerralla korjattu.
Valtaajien joukossa oli iso joukko myöhempien vuosien poliittisia vaikuttajia, kuin suoraan Kuka kukin on -kirjasta. Vielä valtaamisen aikaan tekijöiden motiivit eivät kuitenkaan Suomessa olleet yhtä poliittisesti sävyttyneitä kuin monissa muissa maissa tuolloin. Juha Saksholmin mukaan 1960-luvun opiskelijaradikalismi ei alkuun ollut mitenkään leimallisen vasemmistolaista.
Puolueiden sijaan korostuivat arvot – siksi poliittisen radikalismin sijaan oikeampi ilmaisu on kulttuuriradikalismi, josta tuolloinkin puhuttiin. Pesäeroa haettiin aiemman sukupolven konservatiivisiin käsityksiin perheestä aina miehen ja naisen malleihin, maailmanlaajuisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseen, rauhanliikkeeseen tai yhteiskunnallisen ilmapiirin tunkkaisuuteen.
Kansainväliset vasemmistosymbolitkin nähtiin enemmän elämäntyylin kuin ideologian heijastumina.
– Yksi harvoista ylioppilaslehdistä löytämistäni maininnoista esimerkiksi Che Guevarasta oli julistekaupan mainos, Saksholm lisää.
Vähitellen agendalle nousi enemmän suomalaisesta yhteiskunnasta nousevia kysymyksiä. Hyvinvointivaltiossa alkoi näkyä säröjä, minkä myötä luottamus järjestelmän täydellisyyteen mureni. Yksittäiset tapahtumat kuten alkoholistien pakkaskuolemat ja muut vähäosaisten asemaan liittyvät kysymykset kiihdyttivät vasemmistolaisuuden nousua, joka näkyi varsinkin seuraavalla vuosikymmenellä.
Jälkeenpäin katsottuna 1960-luvun radikaalit saivat tuta paljon samaa arvostelua kuin nykyisetkin aktivistit. Opiskelija-aktivismi keikkui spontaaniuden ja suunnitelmallisuuden kapealla nuoralla.
Etupäässä suomalainen versio opiskelijaradikalismista oli perin kunnollista. Vanhan valtaajat siivosivat lähtiessään jälkensä. Kun opiskelijat Jyväskylässä halusivat polttaa auton torilla protestiksi, he ostivat auton itse ja pyysivät palokunnalta luvan.
Jos muistat 1960-luvun, et oikeasti elänyt sitä. Vitsin keksijästä ei ole varmuutta. Murjaisi sen sitten Jefferson Airplane -yhtyeen kitaristi Paul Kantner, koomikko Robin Williams tai joku muu, lauseeseen
kiteytyy yhtä kaikki vuosikymmenen estoton maine seksin, huumeiden ja rockin kulta-aikana.
Suuri osa 1960-lukulaisista ei hurjastellut politiikan eikä päihteidenkään maailmassa, vaan eli omaa elämäänsä. 60-lukulaisuus oli ennen kaikkea elämäntapa tai kirjo elämäntapoja. Se näkyi kuluttamisessa, musiikki-, kirjallisuus- ja elokuvamieltymyksissä, muodissa, myös niissä nautinnoissa. Varsinkin vuosikymmenen loppupuolen underground- ja hippiliikkeissä näkyivät 60-lukulaisen elämäntyylin eri puolet pukeutumisesta vallanpitäjien härnäämiseen.
Rafael Olinin ottama valokuva Vaasan torilta tavoittaa yhden tärkeän murroksen kuin pysäytettynä. Keski-ikäinen nainen kävelee huivi päässä, yli polven ulottuvassa takissaan tyttöjoukon ohi. Tupakkatauolla olevat nuoret naiset ovat pukeutuneet minihameisiin ja raidallisiin pitkiin sukkiin. Kuvasta välittyy viesti: tytöt tekevät mitä haluavat.
Tupakointi, samoin kuin alkoholin käyttö tuli 1960-luvulla naisillekin aiempaa hyväksyttävämmäksi. Paljon merkittävämpi vallankumous naisten elämässä tapahtui kuitenkin lääketieteen puolella. E-pillerin keksimisen seurauksena huolettomampi seksuaalinen aktiivisuus tuli mahdolliseksi, ainakin periaatteessa. Ehkäisyvälineiden saatavuuden lisäksi ajan naisliikkeet ja sen näkyvät naispoliitikot ajoivat painokkaasti aborttioikeutta.
Kysymykset naisten asemasta nousivat esiin Suomessa siinä missä muuallakin maailmassa. Feministien rintaliivien polttamiset jäivät historian kuvastoon, mutta myös vähemmän näyttävillä teoilla saatiin muutosta aikaan. Sosiologi Elina Haavio-Mannilan teos Suomalainen nainen ja mies tarttui sukupuolirooleihin ja tuli siteeratuksi pääministerin rouva Tellervo Koivistonkin pakinoissa.
Entä sitten Käpy selän alla? Vapaata seksiä ei 1960-luvun Suomessa harrastettu niin yleisesti kuin ehkä ajan kohuelokuvista voisi päätellä, mutta puhe seksistä ja sukupuolisuudesta muuttui. Tutkijatohtori Matleena Frisk Helsingin yliopiston kuluttajatutkimuskeskuksesta on tarkastellut erityisesti nuortenlehtiä, kuten 1961 perustettua Suosikkia ja sen välittämää kuvaa sukupuolirooleista. Suosikki esitti alusta asti tyttöjen ja poikien väliset suhteet hyväksyttävinä. Rakkauden kesänä 1968 seksiaiheet täyttivät lehden.
Vaikka 1960-luku toi mukanaan arvoihin uusia raikkaita tuulia, itsensä toteuttamisen oikeudet eivät ulottuneet läheskään kaikille. Homoseksuaalisuus oli Suomessa yhä rikoslaissa, ja monet sukupuolivähemmistöjen edustajat muuttivat pois maasta. Se vapautuminen, josta 1960-luku on saanut kunniaa, toteutui käytännössä monessa asiassa vasta seuraavina vuosikymmeninä.
Vaalikeväänä 2023 nuoret ovat taas esillä. Jengit, päihteet, väkivalta, kontrollin puute – kaikki nuoruuteen liitettyjä sanoja uutisten otsikoissa.
Nykyhaasteita vähättelemättä ilmiön voi todeta olevan vanha tuttu. 1960-luvullakin oli jengiytymistä, samaten lieveilmiöt kuten teräaseiden käyttö ja väkivalta olivat läsnä. Kysymys nuorista ja yhteiskuntarauhasta tuntuu pysyvän ajankohtaisena vuosikymmenestä toiseen.
Nyt 1960-luvun nuoret ovat ehtineet eläkeikään. Tässä välissä suuret ikäluokat ovat rynnineet politiikkaan, täyttäneet työelämän paikat ja ajaneet läpi uudistuksia, joista monien siemenet kylvettiin radikalismin vuosina. Kiitos heidän ja 60-lukulaisen arvopöllytyksen, keskusteluun ovat nousseet ympäristönsuojelun, tasa-arvon ja globaalin oikeudenmukaisuuden teemat. 60-lukulaiset kykenivät jo nuorina nostamaan uusia aiheita keskusteluun.
– Yksilönoikeuksia ei Suomessa historiallisesti ollut nostettu yhtä laajasti esiin kuin 1960-luvulla. Vasemmistonkin piti huomioida luokan lisäksi myös muuta, esimerkiksi sukupuoli, kiteyttää Juho Sakshom 60-luvun perintöä.
– Meitä oli paljon, joten me loimme jotain omaa, toteaa taas itse 1960-luvun kokenut Hannu Toivonen.
1960-luku antoi luvan tehdä toisin kuin omat vanhemmat, kyseenalaistaa ja luoda jotain uutta.
Winston Churchillin kuuluisan lausahduksen mukaan jos ei nuorena ole liberaali, ei ole sydäntä, ja jos ei vanhana ole konservatiivi, ei ole järkeä. Jäikö 60-lukulaisten sydän 1960-luvulle? Jäikö samalla koko Suomen sydän 1960-luvulle? Vai kuulummeko nuoriin edelleen?
Kun The Rolling Stones esiintyi vuonna 1965 Yyterissä, lavan edustalla heiluivat nuoret. Nykyisin keikoilla heiluvat nuo samat henkilöt, vähän eri näköisinä vain.
– 60-lukulaiset olivat ensimmäinen ikäpolvi, jolle nuoruuden mieltymykset eivät jääneet elämänvaiheeksi vaan tarttuivat mukaan. Nuorekkuus jäi pysyväksi ihanteeksi, sanoo Janne Poikolainen.
1960-luku muutti siis paitsi nuoruuden myös aikuisuuden. Se antoi luvan tehdä toisin kuin omat vanhemmat, kyseenalaistaa ja luoda jotain uutta. Ennen kaikkea se vapautti meidät olemaan aikuisinakin sellaisia kuin haluamme. Se taas tekee meistä kaikista 60-lukulaisia.
Lähteet: Henrik Meinander: Samaan aikaan – Suomi ja maailma 1968 • Suomalaisen arjen historia 4 – Hyvinvoinnin Suomi • Juho Saksholm (väitöskirja): Reform, Revolution, Riot? Transnational Nordic Sixties in the Radical Press, c. 1958–1968 • Janne Poikolainen: Musiikkifanius ja modernisoituva nuoruus, Nuorisotutkimusseuran verkkojulkaisuja • Matleena Frisk (pro gradu): Tytöt ja pojat 1960-luvun valistusoppaissa ja kaupallisissa nuortenlehdessä • Sini Terävä (pro gradu): ”Naisen on vapauduttava antamaan, miehen tuntemaan” – Suomen 1960-luvun radikaaliliikkeen tasa-arvokeskustelu Ylioppilaslehden vuosikertojen 1959 – 1969 valossa • Hämeenlinnan kaupunginmuseon Museo Skogsterin Svengaava 60-luku -näyttely 24.9.2023 asti • Kaleva / Paavo Lipponen: 60-luvun radikalismi oli kansallinen ilmiö • Yliopisto-lehti / Jukka Kortti: Mellakoiville ylioppilaille hullu vuosi 1968 oli sosiaalipolitiikkaa • Apu-lehti / Ulla Veirto: 60-luvullako vapaata seksiä – höpsistä! • Apu-lehti / Mari Schildt: Vanhan ylioppilastalon valtauksesta on kulunut 50 vuotta: osallistujat kertovat • Yle / Sirpa Jegorov: Vanhan valtaus 1968 oli opiskelijoiden kapina demokratian ja tasa-arvon puolesta • Helsingin Sanomat / Pekka Torvinen: Miksei Elokapina käytä tavanomaisia edustuksellisen demokratian keinoja?
