Lilly Lundberg, 100, on asunut 70 vuotta samassa talossa – Yksi naapuri vie kampaajalle, toinen Prismaan ja kolmas katsomaan kuunpimennystä

Vaaleankeltainen talo on suuri, kymmenkerroksinen. Sen vieressä kasvaa korkeita puita, osa miltei talon korkuisia. Kun tuore äiti ja hattukauppias Lilly Lundberg perheineen muutti tänne, puut olivat varmaankin paljon pienempiä.

– Ei, vaan monia noista puista ei vielä ollut edes istutettu! Lundberg korjaa.

Hän täytti äskettäin sata vuotta. Niistä miltei 70 on vierähtänyt tässä samassa talossa ja asunnossa, Helsingin Pohjois-Haagassa. Lundbergin perhe muutti taloon heti kun se valmistui, vuonna 1956. Haagan kauppala oli liitetty Helsinkiin vasta kymmenen vuotta aikaisemmin, ja aluetta rakennettiin yhä kiivaasti. Työmailla käytettiin vielä ihan oikeita hevosvoimia: työhevoset kärräsivät rakennusmateriaaleja pitkin päällystämättömiä katuja.

Kun Lilly Lundberg puhuu elämästään, tuntuu siltä kuin entisaikojen Helsinki heräisi eloon. Kaupungit rakentuvat kerroksittain, oman menneisyytensä päälle. Lundberg on ehtinyt nähdä monta muodonmuutosta. Hän on viihtynyt haagalaisessa kolmiossaan hyvin. Aikanaan täällä asui hänen puolisonsa ja kahden lapsensa lisäksi myös äiti.

Puoliso Hans kuoli noin kymmenen vuotta sitten. Nyt Lundberg asuu yksin, mutta yksinäistä elämä ei ole. Lapset, näiden puolisot, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset käyvät säännöllisesti kylässä. Myös elämä tässä talossa on yhteisöllistä. Yksi naapuri vie kampaajalle, toinen Prismaan ja kolmas kotiinsa katsomaan kuunpimennystä. Ja sitten ovat vielä saunatytöt. Talon naiset saunovat kerran viikossa yhdessä. Vanhimmat rouvat jaksavat löylytellä jopa kaksi tuntia.

Onko talon tunnelma aina ollut näin läheinen? Yleensähän ajatellaan, että ennen vanhaan ihmiset tunsivat naapurinsa paremmin.

Lundberg laskee kahvikuppinsa pöydälle ja pyörittelee päätään.

– Ei ollenkaan. Ei silloin aikanaan ollut tapana, että vieraita olisi noin vain tervehditty. Mutta nykyään kaikki sanovat minulle päivää ja ovat älyttömän kilttejä.

Hän pohtii asiaa hetken ja jatkaa sitten:

– Kai se johtuu siitä, että olen nyt vanhin tässä talossa. Nykyään olen vanhin kaikkialla.

Lilly Lundberg, tyttönimeltään Lilly Jansson, syntyi vuonna 1925 köyhään saaristolaisperheeseen. Perhe asui Nauvon saariston Bånholmissa, kaukana ulkosaaristossa. Nykyään siellä on vain kesäasukkaita, eikä paljon heitäkään.

– Eikä ollut silloinkaan. Elämä oli aika yksinäistä. Sen takia minä halusinkin muuttaa kaupunkiin, kun olin aina sosiaalinen ja tykkäsin seurasta, Lundberg kertoo.

Hän jätti kotinsa ja perheensä 14-vuotiaana ja meni kotiapulaiseksi saksalaiseen perheeseen, joka asui Lauttasaaressa.

– Sehän ei silloin ollut vielä Helsinkiä, Lundberg muistuttaa.

Nykypäivän katsannosta se tuntuu hassulta, mutta on tosiaan niin, että moni Helsingin lähiö ei aikaisemmin kuulunut virallisesti pääkaupunkiin. Lauttasaari oli osa Huopalahden ympäryskuntaa, joka liittyi Helsinkiin vasta vuonna 1946, kuten Haagan kauppalakin.

Saksalaisen pariskunnan perheessä oli silti hyvä asua ensimmäiset pari vuotta, saihan siellä työpaikan lisäksi sekä ruuan että asunnon. Perheen isä oli toimittaja ja kääntäjä – tai siltä ainakin vaikutti. Myöhemmin Lundberg sai kuulla, että tämä oli tuomittu vakoojana. Oliko hän oikeasti sellainen, sitä tuskin tietää kukaan. Ei ainakaan Lundberg, joka lähti perheestä kahden vuoden jälkeen.

– 16-vuotiaana ihminen kaipaa vapautta. Minua harmitti, että kotiapulaisena sain vapaaillan vain kerran viikossa.

Niinpä Lundberg muutti asumaan tätinsä luokse Hernesaarenkadulle ja alkoi etsiä uutta työpaikkaa. Hän teki hetken aikaa töitä tehtaassakin, mutta 18-vuotiaana löytyi loppuelämän ammatti. Silloin hän aloitti hattualalla.

Kun Lilly Lundberg oli nuori, oli itsestään selvää, että kaikki kunnon ihmiset käyttivät hattua. Ainoastaan lapset ja irtolaiset kulkivat ulkona paljain päin.

Kun keväällä hankittiin uusi kevättakki, ostettiin samalla sen kanssa sopiva hattu. Kesällä käytettiin olkihattua, syksyllä huopahattua ja talvella turkishattua. Helsingissä oli hattukauppa lähes jokaisessa kadunkulmassa.

Yksi hienoimmista oli Germaine, joka sijaitsi osoitteessa Lönnrotinkatu 2. Juuri sen ovesta 18-vuotias Lilly Lundberg pujahti sisään vuonna 1943. Häntä jännitti, kun hän käveli myymälän poikki myyntitiskin luokse.

Tarvittaisiinko täällä uutta oppilasta, Lundberg sai kysyttyä.

Hänellä kävi tuuri. Kauppaa pyörittävä venäläinen rouva oli uuden työntekijän tarpeessa. Niinpä Lundberg pääsi hänelle oppiin. Oppimista oli paljon, sillä piti opetella myös itse hattujen valmistaminen eli modistin ammatti. Germaine tunnettiin hienoista, asiakkaiden toiveiden mukaan valmistetuista mittatilaushatuista.

Oliko niiden tekeminen vaikeaa?

Olihan se aluksi, Lundberg myöntää.

Kaikki alkaa kapliinin valinnasta. Kapliini on huovasta, villasta tai muusta kankaasta valmistettu hattupohja. Modisti valitsee sopivan kapliinin koon, värin, materiaalin ja asiakkaan toiveiden mukaan. Seuraavaksi kapliini höyrytetään pehmeäksi, jotta se on valmis muotoiluun eli prässäykseen puisen hattutukin päällä. Prässäys tehtiin silitysraudalla, Lundberg kertoo. Sen jälkeen hattu kuivattiin ja kovetettiin. Lopuksi oli vielä viimeistely, jossa leikattiin reunat, ommeltiin nauhat sekä vuori ja lisättiin koristeet.

Lundbergistä tuli työssään taitava. Vähitellen hän sai omia asiakkaita, jotka halusivat tilata hattunsa nimenomaan häneltä. Kuuluisin heistä oli näyttelijä Ella Eronen.

– Hän halusi aina isoja ja näyttäviä hattuja. Kerran hän toi harmaata silkkikangasta punaisilla raidoilla. Siitä piti tehdä valtava hattu suurilla reunoilla. Se oli kauhean vaikeaa, silkki on niin ohut kangas. Mutta kyllä sekin onnistui. Ella oli tyytyväinen.

Lundberg työskenteli Germainilla lopulta 10 vuotta. Hän lopetti, kun ensimmäinen lapsi syntyi. Kahden lapsen syntymän jälkeen Lundberg kuitenkin palasi töihin, sillä kertaa Stockmannin hattuosastolle. Siellä myytiin sekä tehdasvalmisteisia hattuja että modistien käsin valmistamia taideteoksia.

– Meidän osasto oli kolmannessa kerroksessa hissien lähellä. Se oli iso yksikkö, meillä oli ainakin kymmenen työntekijää.

Tulkaapas kahville, Lundbergin miniä Pirjo Houni pyytää. Hän on kaatanut kahvin kultareunaisiin kuppeihin, mutta porkkanakakun Lundberg on leiponut itse. Hän valmistaa edelleen suvulle omin käsin omenasoseet, puolukkahillot ja joulun kalaherkut. Ulkoilu onnistuu rollaattorin avulla.

Kävelylenkeillään Lundberg näkee, miten paljon Pohjois-Haaga on muuttunut.

– Oli tämä niin erilainen paikka ja kaupunki. Täällä oli paljon kauppoja. Oli Elanto, talouskauppa, lyhyttavaraliike, rohdoskauppa ja lastenpukimo. Ei tarvinnut lähteä keskustaan ollenkaan, kun täältä sai kaiken. Nyt on vain Alepa, Lundberg sanoo hieman haikeana.

Monet muutokset ovat hänen mielestään silti vain hyviä. Tärkeimpänä niistä tietysti se, että nyt on saatu jo monta vuosikymmentä elää ilman sotaa. Lundberg ei koskaan unohda Helsingin suurpommituksia vuonna 1944. Hän asui silloin vielä tätinsä luona Hernesaarenkadulla.

– Se oli semmoista, että yöt istuttiin pommisuojassa pelkäämässä ja silti aamulla piti mennä töihin. Tosi raskasta, väsynyttä aikaa.

Eräänä yönä kotitaloon osui pommi. Lundberg ja hänen tätinsä eivät vahingoittuneet, mutta kaikki asunnon ikkunat menivät säpäleiksi, jäljelle jäivät vain karmit. Lasimurska ja talvipakkasten viilentämä asunto olivat kuitenkin pientä sen rinnalla, mitä monille muille tapahtui.

Synkkien sotamuistojen jälkeen tuntuu siltä, että olisi hyvä puhua hieman myös iloisemmista ajoista. Mitkä ovat olleet Lundbergin suosikkipaikkoja Helsingissä?

Kysymys herättää muistoja lapsuudesta. Sillä ennen kuin Lundberg muutti Helsinkiin, hän oli jo viettänyt täällä yhden kesän. Mieleenpainuvin asia tuolta lomalta todistaa, että aivan kaikki Helsingissä ei ole muuttunut.

– Tulin kahdeksanvuotiaana tädin luokse kesäksi. Silloin pääsin käymään Korkeasaaressa ja sain vielä ensimmäisen kerran maistaa jäätelöä. Se oli suuri asia, siitä riitti saaristossa kertomista.