Kun Zarkus-veli kuoli, Maarit Poussan oli aloitettava terapia: ”Se oli merkittävin tekoni myös lasteni hyvinvointia ajatellen”
Näyttelijä Maarit Poussa ymmärsi läheisen menetettyään, että hänen on käytävä läpi elämänsä vaikeat ja raskaat asiat terapiassa.
Lapsuuteni sitkein haave oli olla tutkimusmatkailija. Erityisesti kiehtoi Afrikka. Onneksi olen päässyt käymään siellä useissa paikoissa.
Viimeksi nauroin makeasti, kun näyttelijäystäväni kertoivat käynnistään Jeesuksen syntymäpaikalla. Tilanteet, joissa on paljon ihmisiä ja pitäisi käyttäytyä jotenkin tietyllä tavalla, tuntuvat aktivoivan aivoni huumoriosan. Mieleni alkaa syöttää kaikkea absurdia... Pahimman hepulin olen saanut lapseni konfirmaatiotilaisuudessa. Se oli kauheaa.
Häpeän syvästi aina jälkikäteen, kun egoni ottaa vallan. Pyrin suitsimaan tätä puolta itsessäni ja haluaisin kohdata ihmisiä ihan vaan Maaritina, mutta usein en ole niin rohkea. Ja silloin – bum! – ego astuu kutsumatta ohjaimiin, ja muutun muka paremmaksi, tietävämmäksi tai osaavammaksi. Se on ällöttävää!
”Ajattelen vieläkin elämääni ennen ja jälkeen terapian.”
Kadun yhä, etten tajunnut mennä terapiaan aikaisemmin. Veljeni Zarkuksen kuolema vuonna 2016 oli viimeinen niitti sille, että asiat, joita en ollut itsessäni käsitellyt, nousivat pintaan. Sitä oli edeltänyt muitakin raskaita asioita ja ymmärsin, että tarvitsen apua. Terapia on ollut merkittävin tekoni, ei pelkästään itseäni kohtaan, vaan myös lasteni hyvinvointia ajatellen. Minulla oli loistava terapeutti. Ajattelen vieläkin elämääni ennen ja jälkeen terapian.
Tulin lyöneeksi erästä henkilöä, koska kuvasimme Salatut elämät -sarjaa. Tykkään tehdä myös hyvin toiminnallisia kohtauksia, koska niissä pääsee haastamaan itseään tarkan koreografian parissa. Kaiken pitää mennä silloin oikein, jotta kohtauksesta tulisi uskottava.
Pyydän anteeksi, että kiroilen niin paljon. Ja nautin siitä! Lapsilleni kuitenkin opetin, että pitää ensin osata olla kiroilematta, vasta sitten on oikeus kiroilla.
En olisi eräästä ystävästäni uskonut, että hän on vieläkin elämässäni. Minulla on tarkoin valikoitunut lähipiiri, ja he ovat tulleet elämääni sen eri vaiheissa. En ole velvollisuudentuntoinen ihminen sillä tavalla, että ystäviin ”pitää pitää yhteyttä”. Ajattelen, että mitään ei pidä. Vaikka yhteinen aika jonkun ihmisen kanssa kestäisi vain lyhyenkin ajan, se voi silti olla hyvin merkityksellinen.
Minun jumalassani mukavinta on hyväksyvyys. En kuulu mihinkään kirkkoon, mutta koen olevani henkinen ihminen.
Jos saisin lahjaksi miljoona euroa ostaisin kangasmaastoisen tontin mahdollisimman läheltä Helsinkiä puhtaan metsäjärven rannalta. Paikassa kasvaisi paljon vanhoja mäntyjä ja rakentaisin sinne modernin hirsihuvilan. Pitäisin siellä sitten luovuuden residenssiä kaikille sitä tarvitseville.
Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut ajanhallintaa. Elämääni tuntuvat kuuluvan pysyvästi liian myöhäiset lähdöt, unohtumiset ja uppoutumiset. Työstän tätä jatkuvasti. Harjoituksista, esityksistä, kuvauksista tai keikoilta en myöhästy, mutta kaikki muu on jatkuvaa selviytymistä. Siltikin samaan aikaan, uppoutumiset ja unohtumiset ovat tärkeitä myös.
Ystäväni ihmettelevät joskus sitkeyttäni. Tai voisi sanoa myös jääräpäisyyttäni.
