Jennillä, Kaisalla ja Andrealla on Delfiiniklubi, jonka ansiosta he näkevät toisiaan joka viikko – Ystävien kasvokkaiset tapaamiset romahtivat Suomessa

Pitäisi nähdä useammin. Tätä lausetta Jenni Petäjä, 44, ei sano ystävilleen Andrea Dichlbergerille, 45, ja Kaisa Poutaselle, 42. Ystävykset näkevät toisiaan viikoittain. Yleensä torstaisin he tapaavat helsinkiläisen urheiluhallin edustalla, käyvät pikaisesti saunassa ja käyvät altaaseen.

Ensin kolmikko lämmittelee vesijuoksuradalla. Kun lihakset vetreytyvät, he ehtivät vaihtaa päällimmäiset kuulumisensa.

Tämän jälkeen Jenni, Andrea ja Kaisa siirtyvät kuntouintiradalle ja kroolaavat perätysten puolisen tuntia. Kun uinnit on uitu, siirrytään saunaan ja vaihdetaan lisää kuulumisia.

– Jos joku työjuttu tai ihmissuhdesotku uimaan mennessä ketuttaa, se yleensä jo saunan jälkeen tuntuu tosi pieneltä asialta, Jenni sanoo.

Yhteiset uintitreffit saivat vuonna 2017 alkunsa siitä, että uimaan tulisi ylipäätään lähdettyä, Jenni kertoo. Nykyään kaverukset tekevät yhdessä muitakin asioita. Joskus he käyvät syömässä tai saunomassa. Nyt suunnitelmissa on yhteinen melontareissu.

Yhteisten uintitreffien lisäksi Jenni käy Andrean kanssa viikoittain samalla joogatunnilla. He asuvat lähekkäin ja voivat sovittujen tapaamisten lisäksi käydä myös spontaaneilla kävelyillä tai kylässä toistensa luona.

Jennin, Andrean ja Kaisan näkemiset ja tekemiset saattavat kuulostaa täysin tavalliselta. Se, että he tapaavat toisiaan viikoittain, on suomalaisittain kuitenkin jo epätyypillistä.

Ystävysten väliset kasvokkaiset tapaamiset vähenevät. Tilastokeskuksen mukaan 16 vuotta täyttäneistä suomalaista vain 45 prosenttia tapasi ystäviään vähintään kerran viikossa vuonna 2022. Vuonna 2006 vastaava osuus oli 65 prosenttia.

Muutenkin suomalaisten sosiaalinen kanssakäyminen vähenee. Perheenjäseniä ja sukulaisia tavataan entistä vähemmän ja myös vapaaehtoistyöhön osallistuminen laskee.

Sosiaaliset suhteet vähenevät muissakin länsimaissa. Samaan aikaan yksinäisyyden kokemukset lisääntyvät Suomessa ja kansainvälisesti, sanoo Niina Junttila. Hän on kasvatuspsykologian professori Turun yliopistossa ja toimii lasten ja nuorten yksinäisyyden vähentämiseen tähtäävän Right to Belong -konsortion johtajana.

– Lähimenneisyydessä korona on lisännyt suomalaisten yksinäisyyttä, eikä tilanne sittemmin ole korjautunut. Muodostimme silloin tapoja, joista emme ole luopuneet. Etätyöskentelyn lisääntyminen on yksi tällainen, Junttila sanoo.

Pidemmällä aikavälillä sosiaalisten suhteiden vähenemistä selittää kulttuurin yksilökeskeisyys. Taloudellisen vaurastumisen myötä emme enää ole yhtä riippuvaisia muista kuin ennen. Asumme entistä enemmän yksin ja erkanemme sosiaalisia siteitä ylläpitävistä rakenteista, kuten kirkosta tai naapuriyhteisöistä. Työurat pirstaloituvat, ydinperheen ideaali hajoaa.

– Muutenkin elämää rakennetaan niin, että se on optimaalista juuri itselle. Tässä yhteydessä puhutaan esimerkiksi ystävien konmarittamisesta, joka on ajatus siitä, että aikaansa ei pitäisi hukata ihmisiin, jotka eivät tue itseä tai omia tavoitteita, Junttila sanoo.

Kun ystävää näkee säännöllisesti, tulee suhteesta tiiviimpi, sanovat Andrea (vas.), Kaisa ja Jenni. ”Netissäkin voi vaihtaa kuulumisia, mutta vain kasvokkain saa täyden kokemuksen eleineen ja ilmeineen. Vain kasvokkain toista voi koskettaa tai halata, ja kasvotusten myös yhdessä nauraminen on mukavampaa”, Andrea sanoo.

Valitettavasti kavereille ei aina ole aikaa. Tämä voi osaltaan selittää ystävien tapaamisen vähenemistä Jennin ikäryhmässä. Ystäviä tavataan eniten 10–14-vuotiaana ja vähiten 45–65-vuotiaana. Tähän vaikuttaa sekin, että ystävyyssuhteita on pitkään arvotettu perhe- tai parisuhteita vähäpätöisemmiksi. Siksi ne voivat ruuhkavuosissa jäädä parisuhteiden, töiden ja perhe-elämän jalkoihin.

Ei olekaan tavatonta, että esimerkiksi perheelliset ihmiset kehittävät ystävyyksien ylläpitämiseen toistuvia systeemejä tai rituaaleja. Ystävyyksien ylläpitämiseksi voidaan sopia sulkapallovuoroja, perinteisiä mökkiviikonloppuja tai vähintäänkin hauskasti nimettyjä Whatsapp-ryhmiä.

Jenni, Andrea ja Kaisa viestittelevät porukalla Facebookin Messengerissä ja kutsuvat tätä ryhmää Delfiiniklubiksi. Nimi lähti liikkeelle vitsistä, mutta sittemmin Andrea näki paidan, jossa uiskenteli kolme delfiiniä. Samanlaisten paitojen ostaminen on nyt pohdinnassa, Jenni kertoo.

Jenni kokee, että iän myötä hänen ystävyyssuhteensa ovat tiivistyneet. Niitä on määrällisesti vähemmän, ja ne ovat entistä syvempiä.

– Ei kavereissani ole ollut mitään vikaa. Lähinnä kyse on siitä, että hyvien suhteiden ylläpitäminen vaatii työtä ja panostusta, eikä kaikkeen riitä arjessa aikaa.

Jenni työskentelee vastuullisuusviestinnän asiantuntijana. Hän elää sinkkuna. Kaisan ja Andrean lisäksi hän tapaa säännöllisesti alle kymmentä muuta ystäväänsä. Näiden kanssa hän esimerkiksi käy museoissa tai ravintoloissa, lenkillä tai matkoilla.

– Näille kaikille voin soittaa itku silmässä jos tulee joku hässäkkä, Jenni sanoo.

Muiden ystäviensä kanssa Jennillä ei ole yhtä säännöllisiä ystävyyden ylläpidon systeemejä. Ei tällaisia myöskään ole Delfiiniklubin Kaisalla.

– Tapaan ystäviäni kerran viikossa tai kahdessa, mutta näin säännöllisiä tapaamisia muiden kanssa ei ole. Minulla on alle kouluikäiset lapset, ja vaikka ystävät ovat minulle tosi tärkeitä, näen heitä juuri nyt selvästi aikaisempaa vähemmän, Kaisa sanoo.

Andrea sen sijaan tapaa rutiininomaisesti myös erästä perheellistä ystäväpariskuntaansa.

– Heillä on kiireiset työt ja lapsi, joten emme näe arjessa spontaanisti. Mutta tapaamme aina viikonloppuisin. Tätä olemme tehneet koronasta lähtien, jolloin pidimme yhtä myös rajoitusaikoina. Aikaisemmin minulla oli myös isompi porukka, jolla tapasimme viikoittain yleisessä saunassa, mutta kun se sulkeutui, porukka hajosi, Andrea sanoo.

”Haaveilin vuosia siitä, että minulla olisi joku liikuntaan liittyvä harrastusporukka, jossa fokus ei olisi kilpailussa vaan lajin fiilistelyssä”, Jenni (keskellä) sanoo. Toisinaan Delfiiniklubin treffit jatkuvatkin uimisen jälkeen vaikka ravintolaan.

Kaikkineen olemme tutkija Niina Junttilan mukaan unohtaneet, miten tärkeitä muut ihmiset hyvinvoinnillemme ovat. Yksinäisyys lisääntyy samaan aikaan, kun mielenterveyden ongelmat lisääntyvät.

– Sosiaaliset kontaktit ovat ihmisyyden ydintarve. Meillä on tarve kuulua ryhmään ja kohdata muita ihmisiä. Usein tätä tarvetta väheksytään, mutta se, että tapaamiset ja yhteydenpito muihin vähenevät, näkyy huonovointisuuden tilastoissa.

Suomalaisessa pitkittäistutkimuksessa pitkäaikainen yksinäisyys on linkitetty ennenaikaisen kuoleman riskiin sydän- ja verisuonisairauksien ja syöpien lisääntymisen kautta. Niiden riski kasvaa yksinäisillä siitä huolimatta, käyttävätkö he päihteitä tai millainen heidän ruokavalionsa on.

Kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu, että sosiaalisten kontaktien puute on suurempi riskitekijä kuolemalle kuin 15 savuketta tai kuusi alkoholiannosta päivittäin, ylipaino, ilmansaasteet tai liikkumattomuus. Yksinäisyys lisää ennenaikaisen kuoleman riskiä 26 prosenttia ja sosiaalinen eristäytyneisyys 29 prosenttia, Junttila kertoo.

Vastaavasti läheiset ihmissuhteet, kuten ystävyys, tukevat henkistä hyvinvointiamme monin eri tavoin. Ensinnäkin se, että voimme jakaa itsellemme tärkeitä asioita ystävien kanssa, lisää Junttilan mukaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tämä vuorostaan vahvistaa resilienssiä eli kykyä selviytyä kriiseistä.

Toiseksi se, että voi toisen ihmisen kanssa olla eri mieltä ja silti pysyä ystävinä, lisää Junttilan mukaan turvan ja luottamuksen tunnetta.

Myös onnen tunteet lisääntyvät läheisissä ihmissuhteissa, Junttila sanoo.

– Kun ystävän kanssa voi jakaa iloisia asioita ja ystävä lähtee tähän iloon mukaan, se vahvistaa omaa kokemusta ja tunnetta siitä, että kyseessä on hyvä asia. Näin ystävät lisäävät onnellisuutta.

Tietysti ystävien välisiin tapaamisiin vaikuttavat myös älypuhelimet, sosiaalinen media ja muu digitalisaatio.

Niiden ansiosta yhteydenpito ystäviin on itse asiassa hieman lisääntynyt. Siinä, missä ystävien tapaaminen on vuodesta 2002 vähentynyt kahdellakymmenellä prosenttiyksiköllä, on yhteydenpito ystävien kanssa kasvanut reilulla prosenttiyksiköllä.

Muutenkin digimediat voivat ystävyyksien kannalta olla hyväkin asia, Junttila muistuttaa.

– Etenkin jos asuu kaukana muista tai ei pysty kohtaamaan muita ihmisiä, voi pinnallinenkin virtuaalinen yhteydenpito muihin ihmisiin voi poistaa sosiaalista yksinäisyyttä eli tunnetta siitä, ettei kuulu porukkaan.

Kuitenkin puhelimet voivat myös vähentää kohtaamisten tarvetta. Jos ystävän arjesta pysyy kärryillä Whatsapp-viestien tai somepäivitysten kautta, ei tämän kanssa välttämättä tule sovittua treffejä kuulumisten vaihtamiseksi. Voi myös olla, että tuntemattomienkin ihmisten yksipuolinen seuraaminen sosiaalisessa mediassa luo kokemusta sosiaalisten suhteiden ylläpitämisestä.

Syvempi tunneyhteys toisiin ihmisiin edellyttää kasvokkaista kanssakäymistä, Junttila sanoo.

– Somepäivityksissä tai viesteissä on helppo jakaa hyviä asioita ja pitää yllä tiettyä maskia. Luottamukselliset kaveruussuhteet vaativat kasvokkaisia kohtaamisia, joissa olemme rehellisempiä ja luomme syvempää yhteyttä muihin. Sillä on ihmisen hyvinvoinnin kannalta ihan erilainen vaikutus, istuuko ystävän kanssa tunnin kahvilassa vai lähettääkö hänelle 10–20 viestiä.

Iso kysymys on, heikentävätkö sosiaalinen media ja digitaalinen vuorovaikutus sosiaalisia taitojamme. Esimerkiksi yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Jonathan Haidt esittää kirjassaan The Anxious Generation ja sitä summaavassa esseessään, että digitaaliseksi typistyvät ihmissuhteet tekevät meistä pelokkaampia ja yksinäisempiä. Jos emme kohtaa toisiamme kasvokkain, kohtaamisen taito, mutta myös luottamus muihin ihmisiin rapistuu, Haidt kirjoittaa.

Nykyään Kaisa, Jenni ja Andrea tekevät yhdessä muutakin kuin uivat. Seuraavaksi kalentereissa on yhteinen melontareissu. ”Kun näemme säännöllisesti, kuulemme toistemme jokapäiväisiä kuulumisia ja pysymme kiinni toistemme arkisessa elämässä”, Kaisa (vas.) sanoo.

Muutostakin on ilmoilla, sanoo Niina Junttila. Arjen tasolla hän näkee signaaleja siitä, että kasvokkaisiin kohtaamisiin halutaan panostaa. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee baarit, joissa kännyköitä ei saa pitää esillä.

– Tunnen myös kolmekymppisiä, jotka tapaavat toisiaan taas entistä enemmän kasvokkain. Tämä sukupolvi on elänyt digilaitteiden maailmassa niin pitkään, että on kyllästynyt siihen ja haluaa kohdata ihmisiä paremmin.

Yksinäisyyden ehkäisemiseksi ja yhteisöllisyyden lisäämiseksi tehdään myös rakenteellista työtä Suomessa ja kansainvälisesti. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön kansallisessa terveys- ja hyvinvointiohjelmassa kartoitetaan nuorten ja ikääntyneiden yhteisasumisen malleja ja näiden hyvinvointivaikutuksia. Lapsille ja nuorille kehitetään kaveri- ja harrastustoimintaa. Ensi syksynä julkaistaan myös usean organisaation yhteinen Osallistujien Suomi -ohjelma, joka tähtää osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistamiseen, Junttila kertoo.

Jennikin hieman kyllästyi digilaitteiden varassa elämiseen. Hän itse pitää ystävyyssuhteidensa kannalta merkittävänä sitä, että työskenteli nelisen vuotta Keniassa. Sinä aikana hän piti yhteyttä suomalaisiin ystäviinsä mieluiten kalenteriin sovituilla, tuntien mittaisilla videopuheluilla.

– En ole mikään chattailija. Viesteillä on vaikea pitää oikeasti yhteyttä. Kuulumisten vaihtamisessa on hirveä näpyttely eikä toisesta saa kokonaisfiilistä, kun eleet ja ilmeet jäävät pois.

Kun Jenni pari vuotta sitten palasi Suomeen, tuntui ystävien tapaaminen entistä arvokkaammalta. Pian paluunsa jälkeen hän palautti kalenteriin säännölliset uintitreffit Kaisan ja Andrean kanssa. Sittemmin myös Jennin paras ystävä Reeta on alkanut joko yksin tai perheensä kanssa käydä Jennin luona säännöllisesti yökylässä.

– Reetalla on minun luonani oma boksi, jossa on hänelle lakanat, yöpaita ja hammasharja. Kun illalla on pesty hampaat ja makaamme sängyissämme, pääsemme kiinni oikeisiin asioihin.

Lähteet: Tilastokeskus, Elinolotutkimus, Ajankäyttötutkimus. Aino Luotonen: Ajan ulottuvuudet avaavat uudenlaisen ikkunan ystävyyden ajatteluun, Perheyhteiskunta.fi.