Pääsen välillä työssäni osallistumaan päättäjien verkostoitumistapahtumiin. Niiden aluksi pidettävät esittäytymiskierrokset ovat kiehtovia, koska minusta ne paljastavat arvoja. Millaiseksi oma urapolku tai arki kuvataan ja millaisen tiedon uskotaan (diskreetisti) tuovan statusta. Esimerkiksi ihmissuhteista mainitaan pitkät avioliitot ja lapset. Erityisesti se, paljonko aikaa kuluu lasten harrastuksissa. Myös juuret maakunnassa, mökkeily, luku- ja liikuntaharrastukset ovat peruskauraa, mutta asia, josta en muista koskaan kuulleeni, on ystävät.

Esittelyissä mainitut asiat voivat tietenkin olla sattumanvaraisia, mutta on muitakin viitteitä siitä, ettei ystävyys olisi kovin korkea prioriteetti urallaan menestyvien aikuisten elämässä.

Kirjassa Kahdeksan kuplan Suomi kuvataan hyvätuloisten huippuosaajien elämää. Yrityselämän pyörityksessä 90 tuntia viikossa paahtava naisjohtaja kuvaa, että ”tässä elämäntilanteessa ei ystäville valitettavasti ole aikaa”. Samaa sanoo tuore sijoitusyhtiön tilaama tutkimus, jossa kartoitettiin liike-elämän johtajien tasapainoilua työn, kodin, terveyden ja ystävien välillä. Selvisi, että ystävät tippuvat yhtälöstä.

Toisaalta tutkimukset osoittavat, että pienituloisilla on vähemmän ystäviä kuin keski- ja suurituloisilla. Mutta menestyjillä olisi liikkumatilaa, heille ystävätön elämä on siis valinta.

Ystävyydestä tietokirjan kirjoittanut Mirja Hämäläinen sanoo, ettei ystävien kanssa paljon ajan viettäminen kuulu kuvaan aikuisten elämästä. Sen sijaan luotettava aikuinen on naimisissa ja hänellä on lapsia.

Ajankäyttötutkimus kertoo, että kaltaiseni perheelliset yli 40-vuotiaat viettävät ystävien kanssa vain murto-osan vapaa-ajasta. Suurilla ikäluokilla oli enemmän ystäviä kuin nyky­aikuisilla. Ehkä ennen ehdittiin, nyt ajasta kilpailee urheilullinen elämäntapa ja intensiivinen vanhemmuus.

Ystävistä voi karsia, sillä suhde heihin on vapaaehtoinen. Mutta on kiinnostavaa, jos ystäviä pidetään luksuksena, johon eliitilläkään ei ole varaa.

Vallalla on fiksaatio parisuhteeseen, ja sen merkityksestä hyvinvoinnille puhutaan paljon. Minusta katsetta kannattaisi kääntää ystävyyksiin. Ne kestävätkin usein pidempään ja voivat sisältää samanlaista hoivaa ja huolenpitoa. Yhteen ihmiseen keskittyminen on riski, minkä huomaa siinä vaiheessa, kun parisuhde- tai perhekuplaan kadonnut kaveri eroaa ja alkaa taas soitella.

”Jos odottaa siihen, että ystäville on aikaa 65-vuotiaana, kun lapset ovat isoja ja työ vähemmän vaativaa, se on sama kuin lopettaisi tupakanpolton 65-vuotiaana”, on ystävyyteen erikoistunut tiedetoimittaja Lydia Denworth sanonut.

Jollain tasolla ystävyyttä ihannoidaan, koska siihen heijastetaan haaveita: unelma joulusta kaveriporukassa tai vanhuudesta mummokommuunissa. Kun kirjailija Koko Hubara kertoi asuvansa ystävänsä ja tämän lapsen kanssa, moni huokaisi kateellisena. Miksi tällainen jää haaveeksi?

Asuinpaikan valinnassa painaa ennemmin päiväkoti tai koulu. Vain pari kertaa muistan kuulleeni ihmisen erikseen sanovan, ettei muuta, koska lähellä asuu ystäviä. Kummallakaan kerralla sanoja ei elänyt kahden vanhemman ydinperheessä.

Sosiologi Aino Luotosen mukaan ystävät kyllä edelleen kuuluvat aikuisten elämään. Hänen väitöstutkimuksessaan selvisi, että avioitunutkin voi pitää ystävää osana perhettään. Luotonen arvelee, että ystävien näkymättömyys julkisessa puheessa johtuu siitä, että ystävät ovat yksityisaluetta. Esimerkiksi median henkilökuvissa kerrotaan, että haastatellulla on avopuoliso ja yksi lapsi. Ystävyys on säätelemätön suhde, johon ei liity muodollisuuksia tai edes vakiintuneita traditioita. Siksi siitä on vaikeampi puhua. Lasten lukumäärä on helppo laskea, ystävien ei.

Nuorena ystävyyssuhteille on tilaa ja paikkoja. Aikuisena ystävyyttä tukevat rutiinit ja rakenteet pitää itse luoda, eikä nykymaailma priorisoi sitä. Ranskalaisfilosofi Geoffroy de Lagasnerie onkin vaatinut ystävyysministeriötä ja suhdemuodon arvostusta esimerkiksi niin, että aamupalaverista voisi kieltäytyä, koska aikoo istua pikkutunneille ystävien kanssa, samalla tavalla kun nyt voi sanoa, ettei pääse sinne tarhaan viemisen vuoksi.

Ja kuten Mirja Hämäläinen huomauttaa: ”Nykyinen suhdepuhe painottaa rajojen vetämisen tärkeyttä. Paljon vähemmän puhutaan yhteyksien luomisesta”.