Matkailu
Mondo

Ystävät metsässä

Ystävät metsässä

ARKISTON KÄTKÖISTÄ. Sunnuntaina 19.6. Ruandan Volcanos-kansallispuistossa vietettiin iloisia nimijuhlia: maan pääministeri antoi nimet 22:lle uhanalaisen vuorigorillan poikaselle. Mondo kävi tapaamassa vuorigorilloja rajan toisella puolella Ugandassa.
Teksti Kati Kelola
Kuvat Juliana Harkki
Mainos

Kello kahdeksan aamulla savimajan seinään nojaa rivi ryhmyisiä kävelykeppejä.

Vieressä Buhoman kylä on herännyt uuteen päivään. Naiset kulkevat punahiekkaisen tien laitaa ja kantavat päänsä päällä keltaisia vesikanistereita, banaaniterttuja ja polttopuita. Sateen kuopille hakkaaman tien keskellä seisoo pitkäsarvisia lehmiä. Ilma on kostea, kuten aina, ja haisee savulta.

Majan seinään nojaavat kepit on aseteltu riviin matkailijoita varten. Alkamassa on vuori-gorillavaellus Bwindin sademetsässä Ugandassa, ja opas antaa vielä viimeisiä ohjeita.

»Meillä on 911-palvelu, jos voimat loppuvat», vihreään univormuun pukeutunut opas David Agenya kertoo. »Teidät voidaan hakea metsästä paareilla.»

Agenya hymyilee, mutta epäselväksi jää, vitsaileeko hän. Opaskirjoissa varoitellaan, että Bwindin maasto on vaikeakulkuista: rinteet jyrkkiä ja mudasta liukkaita, viidakko tiheää. Sademetsän nimi on Bwindi Impenetrable – läpitunkematon. Gorillojen löytäminen voi viedä tunteja, takeita niiden näkemisestä ei ole.

Agenya jakaa matkailijat ryhmiin. Jokaiselle nimetään gorillalauma, jonka luo ryhmä lähtee oppaan ja kantajien kanssa. Meidän laumamme nimi on Rushegura, ja siihen kuuluu 19 gorillaa.

Kantajana toimiva Moses nappaa vesipulloilla täytetyn päiväreppuni selkäänsä. Minä otan käteeni ryhmyisen kepin. Pian lähdemme tapaamaan sukulaisiamme sademetsässä.

Ugandan ja Kongon demokraattisen tasavallan rajalla sijaitseva Buhoman kylä on köyhä ja syrjäinen. Sähkö saadaan generaattorilla, puhelinlinjoja ei ole, internetistä puhumattakaan. Käsin maalatut puukyltit päätien varrella mainostavat aids-lääkkeitä ja kehitysapujärjestöjä, jotka ovat rahoittaneet kylää.

Silti moni ulkomaalainen matkailija on valmis maksamaan tuhansia euroja ja lentämään tuhansia kilometrejä päästäkseen Buhomaan.

Syy löytyy kylän halki kulkevan punaisen hiekkatien päästä. Siellä on portti, joka avautuu Bwindin kansallispuistoon. Puistossa elää lähes puolet maailman kaikista vuorigorilloista.

Gorillaretki on matka, jonka moni haaveilee tekevänsä kerran elämässään. Oikeastaan kyse on harvinaisesta sukulaisvierailusta. Ihmisellä ja gorillalla on nykytiedon mukaan jopa 98-prosenttisesti sama dna. Muistutamme toisiamme ruumiinrakenteeltamme ja käyttäytymiseltämme. Gorillat kommunikoivat ihmisten tavoin eleillä, ilmeillä ja katseilla. Viime vuonna tutkijat selvittivät, että gorillatkin leikkivät hippaa. Leikin avulla ne lievittävät lauman sisäisiä jännitteitä.

Gorillat ovat ihmisenkin mittapuulla älykkäitä. Kalifornialaistuneen julkkisgorilla Kokon nettisivuilla kerrotaan, että Koko osaa 100 viittomaa ja pystyy muodostamaan niillä 3–6 sanan lauseita. Kokon älykkyysosamääräksi on arvioitu 70–95. Ihmisen normaalina älykkyysosamääränä pidetään sataa.

Gorillamatka on monen unelmien matka ikävä kyllä myös siksi, että eläin on katoamassa. Kolme maailman neljästä gorillalajista on luokiteltu erittäin uhanalaisiksi.

Vuorigorilla on gorilloista suurin ja pitkäkarvaisin. Niitä on arviolta jäljellä noin 780. Kaikki maailman vuorigorillat mahtuisivat yöksi Helsingin Simonkentän Scandic-hotelliin, vuodepaikkoja jäisi ylikin. Vuorigorilloista tekee erityisiä sekin, ettei niitä näe eläintarhoissa.

Kun laskeudumme oppaan ja kantajien johdolla kohti sademetsän raskaan vihreitä kukkuloita, on aikaa ajatella. Jos gorillat löytyvät, saamme viettää niiden seurassa tunnin. Se on gorillavierailun maksimiaika.

Millainen sukulaistapaamisesta tulee? Muistutanko minä gorillojen mielestä niitä? Ymmärrämmekö me toisiamme? Haluavatko gorillat koskettaa minua?

Safareilla villieläimiä katsotaan yleensä piilokojusta, autosta tai ratsailta, mutta gorillojen luo mennään jalan. Silverback eli lauman hopeaselkäinen johtajauros voi painaa 200 kiloa ja olla kahdelle jalalle noustessaan liki parimetrinen. Entä jos serkkupoika hermostuu?

Päästääkö Bwindi Impenetrable meidät gorillojen luo? Tarvitsenko 911-paareja?

Viimeiseen kysymykseen vastataan pian.

Maa on liukas ja juurakot takertuvat vaelluskenkiin, otan kepillä tukea rinteestä. Moses tarjoaa kättään, jotta en pyllähtäisi. 

Opas Zipora kulkee edellä ja pitää radio-puhelimella yhteyttä jäljittäjiin. Kädellis-sukulaisten kohtaaminen ei ole sattumaa, vaan gorillat etsitään matkailijoille valmiiksi.

»Käärme!» yksi kantajista varoittaa. Puun oksaan on kiertynyt kirkkaanvihreä kerä. Se on silmien korkeudella ja ikävässä paikassa, sillä jokaisen on otettava vuorollaan tukea puusta, jottei luisu rinnettä alas. Tästäkö viidakkoseikkailu alkaa?

Käärme ei herää aamuhorteestaan, ja pian ollaan jo alhaalla joella. Ylitämme joen siltaa pitkin ja kävelemme lehmälaitumen poikki. Kun päästään kansallispuiston rajalle, opas saa viestin radiopuhelimella.

Gorillat ovat löytyneet.

Pimeän, läpitunkemattoman viidakon asukit ovat kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Majapaikasta on tultu alle kilometri. Kylä josta lähdimme, näkyy yhä. Moseksen auttavaa kättä ei enää tarvita, paarit voi unohtaa.

Myös tukea antavasta kävelykepistä pitää luopua, sillä niitä ei saa viedä gorillojen luo. Oppaan mukaan gorillat pelkäävät keppejä, sillä ne muistuttavat salametsästäjien käyttämiä keihäitä.

Gorillat eivät olisi voineet valita rauhattomampaa elinpaikkaa. Vuorigorilloja elää ainoastaan Ugandan, Ruandan ja Kongon demokraattisen tasavallan välisillä rajavuorilla sijaitsevissa kansallispuistoissa.

Seutu on maailman pahimpia konfliktialueita. Ruandan vuoden 1994 kansanmurhassa tapettiin kolmessa kuukaudessa yli 800 000 ihmistä. Kongon demokraattisen tasavallan vuonna 1998 alkaneessa sisällissodassa ja sen jälkeisissä konflikteissa on kuollut yli viisi miljoonaa ihmistä. Kongon itäosissa, Ugandan rajalla konflikti jatkuu edelleen, sillä moni haluaa käsiksi alueen mittaviin luonnonvaroihin.

Vuorigorillapopulaatioita on kaksi: Kolmen maan rajalla sijaitsevilla Virungan vuorilla elää arviolta 420 yksilöä. Loput noin 300 gorillaa elävät Bwindin kansallispuistossa Ugandassa.

YK:n viime vuonna julkaisema raportti Kongon altaan alueella elävien gorillalajien tulevaisuudesta on surullista luettavaa. Se ennustaa, että nykymenolla gorillat häviävät suurimmalta osalta elinalueitaan 10–15 vuoden kuluessa.

Pahin uhka on ihminen. Gorillojen elinalueet hupenevat mineraalikaivosten, metsähakkuiden ja kasvavan väestön tieltä. Esimerkiksi Ugandan väestönkasvu on maailman nopeimpia: peräti puolet ugandalaisista on alle 15-vuotiaita.

Kongossa metsistä kaivetaan mineraaleja ja puita hakataan myyntiin – osin laittomasti. Paikalliset sissiryhmät rahoittavat toimintaansa laittomilla kaivoksilla ja hakkuilla, ja ostajina toimivat muun muassa monikansalliset yritykset. Me eurooppalaisetkin osallistumme tietämättämme Kongon konfliktiin ja gorillojen hävittämiseen, kun ostamme tuotteita, joissa on käytetty Itä-Kongosta peräisin olevaa puuta tai mineraaleja.

Myös gorilloilla tehdään edelleen kauppaa – vieläpä pilkkahintaan. YK:n raportin mukaan gorillan ruumiinosista on pyydetty torikaupassa viisitoista euroa. Puoli kiloa savustettua gorillanlihaa on saanut alle eurolla.

Suomalainen saunapalvikin on kalliimpaa.

Surullisinta on kuitenkin turhamaisuus. Gorilloja havittelevat eläintarhat ja yksityiset keräilijät. Yhden poikasen pyydystämiseksi on usein tapettava koko lauma, sillä se suojelee poikasta.

Ei olisi ihme, jos gorilloilla olisi jotain hampaankolossa meitä ihmisiä kohtaan.

Edellä kulkeva opas viittoo meitä hiljaa lähemmäs. Sademetsän korkeiden puiden juurella on matalampia, pensasmaisia puita. Niiden varjossa pilkahtaa jotain mustaa.

Nyamunwan poikanen on 19-jäsenisen Rushegura-lauman kuopus.Saanko esitellä: rouvat Pienikorva ja Pitkähuuli sekä jälkimmäisen 10 kuukautta vanha vauva.

Eläimiä ei saisi inhimillistää, mutta gorilloja alkaa pitää ihmisinä heti. »Edessä oleva nainen nojaa vasempaan kyynärvarteensa», kirjaan innostuksissani muistivihkoon gorillasta.

Buzinza- eli Pienikorva-niminen naaras tuijottaa meitä ilmeettömänä ruskeilla silmillään. Sillä on tuuhea musta karva, musta naama ja pienet mustat korvat. Jalassa sillä on viisi mustaa varvasta ja käsissä viisi karvatonta, mustaa sormea. Sormet ovat turpeat, mutta niveliä ja kynsiä myöten tutut.

Edessä istuu eläin, jolla on käsi – ei tassu, ei koipi eikä sorkka.

Pian Buzinza jo kyllästyy ihmisiin ja käy maaten. Se vetää polvet koukkuun ja vie yhteen liitetyt kämmenet posken alle. Suusta pääsee haukotus.

Jos vielä äsken gorillojen kohtaaminen jännitti, ei enää. Buzinzan eleet tuntuvat niin tutuilta, että sen voisi odottaa hetkenä minä hyvänsä avaavan suunsa ja alkavan puhua. Gorillojen inhimillisyyttä lisäävät nimet. Rushegura-lauman jäsenet on nimetty niiden kasvonpiirteiden tai syntymäpaikan mukaan.

Laumaa johtaa 25-vuotias hopeaselkäinen uros Mwirima eli Tummanaama. Sitten on esimerkiksi nuori pömppömahainen Kafuruka eli Matkalla syntynyt. Se syntyi, kun lauma oli palaamassa Kongon puolelta takaisin Ugandaan. On Nyampazi eli Se joka syntyi paikkaan, joka oli täynnä muurahaisia. On nuori uros Kabukojo eli Karskinaama ja Kibande eli Lättäpää sekä Kiriwi eli Se, jolla on korvan takana harmaata.

Ryhmän ainoa vielä nimetön jäsen kurkistelee Buzinzan takaa. Nyamunwan eli Pitkähuulen poikanen on alle vuoden ikäinen ja lauman kuopus. Se saa puiston työntekijöiltä nimen vasta noin kolmevuotiaana, kun sillä on pysyvät piirteet.

Pienokainen kiepsahtelee äitinsä helmoissa. Pitkähuuli sulkee poikasen syliinsä. Gorillan asento on kaikille maailman äideille tuttu: Pitkähuuli pitelee poikasta käsivarrellaan rintaansa vasten ja rapsuttaa hellästi sen päätä.

Perhe kiepsahtaa halausotteessa makuulleen, ja Pitkähuuli laittaa mustat jalkapohjansa vastakkain.

Taustalta kuuluu johtajagorilla Tummanaaman vaimea kutsu. Siirrymme metsässä virtaavan puron toiselle puolelle kohti viikunapuuta, jonka latvassa Buzinzan ja Nyamunwan lauma on syömässä.

Vuorigorillat eivät tietenkään ole luonnostaan näin kesyjä. Amerikkalaisessa The New Yorker -lehdessä vuonna 1959 julkaistu gorillajuttu Ugandasta kertoo, miten vaikea gorillojen luo on ollut päästä viime aikoihin asti.

»Kävelimme koko päivän ilman tietoa onnistumisesta. Paras, mitä saatoimme toivoa, oli ohikiitävä vilaus gorillasta aluskasvillisuuden läpi. (…) Ainoa keino edetä [tiheässä metsässä] oli neljällä raajalla, kuten gorillat.»

Vaikeakulkuisissa viidakoissa elävät apinat saivat pitkään olla rauhassa. Länsimainen tiede kuvaili gorillaa ensimmäisen kerran vasta 1847. Vuorigorillat tunnistettiin omaksi alalajikseen 1903. Vielä 1960-luvun vaihteessa villeistä vuorigorilloista ei ollut kunnollisia valokuvia, eivätkä tiedemiehet olleet pystyneet tarkkailemaan eläintä pitkiä aikoja.

Ei ihme, että pimeissä viidakoissa elävästä isosta, mustasta apinasta tuli myyttinen ja hurja King Kong. Muitakin tarinoita toki liikkui.

The New Yorker kertoo esimerkiksi erään matkailijan nähneen, kuinka urosgorilla oli auttanut naarasgorillaa ylös vuorenrinnettä. Herrasmiesapina.

Bwindissä on kolmekymmentä gorillaryhmää, joista seitsemän on totutettu ihmisiin. Buhoman päässä puistoa tällaisia ryhmiä on kolme: Mubare, Habinyanja ja meidän ryhmämme Rushegura. Loput gorillaryhmät väistävät ihmistä, eikä niitä näe.

Gorilloja totutetaan ihmisiin parin vuoden ajan. Eläimiä lähestytään kärsivällisesti metri metriltä ja joka kerta seuraa sama näytös: aina kun ihminen astuu lähemmäs, johtajagorilla tekee pelottavan valehyökkäyksen. Sama kuvio toistuu, kunnes gorillat päästävät ihmisen viiden metrin päähän eivätkä enää hyökkää. Silloin paikalle tuodaan valkoihoinen tutkija. Gorilla hyökkää jälleen. Oppaan mukaan gorillat tunnistavat ihonvärejä ja kasvoja.

Vasta kun lauma on tottunut valkoisiin tutkijoihin, se on valmis vastaanottamaan matkailijoita. Vuodesta 2002 turisteja nähnyt Rushegura-lauma saa täydet totuttautumispisteet. Se ei välitä meistä lainkaan. Tummanaaman kanssa kannattaa silti pelata sovituilla säännöillä.

Opas Zipora muistuttaa, että jos joku poikasista tulee koskettamaan tai haluaa kiipeillä päällämme, on parasta perääntyä hitaasti.

Pomoa liian läheiset välit eivät miellytä.

Kibande eli Lättäpää katsoo ihmistä.Seisomme viikunapuun alla ja odotamme, että gorillat saisivat vatsansa täyteen lehtiä ja laskeutuisivat. Opas muodostaa kurkullaan matalia, vaimeaa rykimistä muistuttavia ääniä.

»Kerron niille, että nämä ovat ystävällisiä ihmisiä», Zipora tulkkaa. »Ne tietävät, että ryhmäämme kuuluu muzunguja, valkonaamoja, ja puiston työntekijöitä.»

Toivon, että gorillat ymmärtävät opasta, sillä tunnin vierailuaika kuluu nopeasti.

Tapahtuu jotain yllättävää: metsä alkaa haista väkevältä hieltä. Haju peittää alleen jopa mätänevien lehtien ja kostean mullan hajun.

Opas osoittaa puun runkoa. Sen takana vilahtaa jotain mustaa, joka katoaa pensaikkoon. Mwirima eli Tummanaama on laskeutunut. Se on levittänyt karvaiset käsivartensa ja paljastanut mustat kainalokuoppansa.

Sademetsässä haisee gorillan kainalohiki.

Tummanaama häviää matalaan pensaikkoon. Gorilloja alkaa laskeutua puusta kuin tankoa alas liukuvia palomiehiä. Ne seuraavat johtajaansa, ja me seuraamme niitä.

Pitääkö Tummanaama meistä? Kokeeko se meidät uhkaksi laumalleen?

Kun pääsemme lauman perässä pensaikon luo, käy ilmi, että oppaan rauhoittelut ovat tehonneet. Tummanaama on jo tupluureilla. Se makaa selällään niin, ettei kuuluisasta hopeisesta selästä näy karvaakaan. Gorillauros on asettanut toisen kätensä pään alle ja nostanut jalkansa rennosti ylös puunrunkoa vasten.

Tämäkö nyt on se hurja King Kong?

Musta johtaja vilkaisee meitä ja sulkee silmänsä, vaikka olemme vain muutaman metrin päässä. Iso maha kohoilee rauhallisesti hengityksen tahtiin. Muutkin aikuiset gorillat istuvat tai makaavat rauhallisina kuin diapameissa, vain poikasilla on energiaa.

Kibanden ja Buzinzan pienet poikaset painivat ja kiipeilevät hennoissa puuntaimissa. Taimi kaartuu gorillan painosta alas niin, että sen kärki kutittaa nukkuvan Tummanaaman nenää. Poikasten kasvoille syttyy ilkikurinen ilme. Näyttää kuin ne kirkuisivat riemusta, mutta ääntäkään ei lähde.

Pikkugorillat pudottautuvat maahan. Toinen niistä nousee seisomaan kahdelle jalalle ja naputtaa rintaansa napakasti pienillä nyrkeillään.

Yksi naaraista, Kibande eli Lättäpää, on istahtanut vain parin metrin päähän meistä. Gorilla nojaa puunrunkoon, ja sen päärynämallisen vartalon kruunaa muhkea vatsakumpu. Naaras rapsuttaa napaansa ja katselee meitä hiljaisena.

Mitä se ajattelee? Muistutanko minä sen mielestä gorillaa? Miettiikö sekin, mitä me ajattelemme siitä?

Kuin vastauksena Kibande päästää pitkän pörisevän pierun.

Paluumatka Buhomaan vie teeviljelmien läpi. Zipora ja Moses johdattavat meitä polkua pitkin kylään, mutta ajatukset ovat vielä metsässä.

Bwindi Impenetrable oli tällä kertaa kulkijoilleen lempeä. Gorillamatkan suurin seikkailu tapahtuikin pään sisällä.

Sukulaisvierailuun käytetty tunti on ollut elämän hienoimpia. Gorilloja katsellessa tuntuu selvältä, että välillämme on yhteys. Jos olisimme viettäneet gorillojen seurassa pidempään, olisimme varmasti löytäneet yhteisen kielen.

Tai ehkä löysimme sen jo?

Mielessä pyörivät Tummanaaman kaksi mustaa sormea, jotka se nosti pystyyn samalla hetkellä, kun opas ilmoitti, että vierailuaikaa on jäljellä kaksi minuuttia.

Hetken ajan gorilla ja ihminen ymmärsivät toisiaan.

Julkaistu: 23.6.2011