”Ymmärtävätkö he, miten onnekkaita ovat” – Miehensä syövälle menettänyt Bettina Sågbom katsoo vanhoja pariskuntia haikeana
– Lapsia on valmistettava siihen, että elämässä on paljon epämiellyttäviä asioita, jotka on hoidettava ajallaan – huvitti tai ei, toimittaja Bettina Sågbom pohtii.
Viimeksi nauroin makeasti, kun olin kesällä purjehtimassa. Koirani Esteri onnistui putoamaan veneen keulan ja laiturin väliin, ja jouduin hyppäämään vaatteet päällä perään. Tapaus huvitti minua pitkään.
Teini-iässä inhosin erityisesti nenääni. Saatoin seistä peilin edessä tuntikausia ja tarkastella itseäni armottoman kriittisesti. Onneksi aikuistuminen toi mukanaan lempeämmän suhtautumisen ulkonäköön.
Teini-iässä ihailin erityisesti John Travoltaa.
Minuun jäi pysyvät jäljet viime helmikuussa tehdystä kilpirauhassyövän leikkauksesta. Kaulassani oleva arpi muistuttaa minua tuosta kokemuksesta joka päivä.
Liikutun yleensä kyyneliin melkein mistä tahansa. Saatan itkeä valtoimenaan esimerkiksi tv-sarjaa katsoessani – jopa silloin, kun olen nähnyt saman jakson jo useaan kertaan.
Vihaan sydämeni pohjasta salametsästäjiä. He ovat niin saat… anteeksi älyttömän tyhmiä ihmisiä.
Kateellisena — tai ehkä pikemminkin haikeana — katselen vanhoja pariskuntia veneilemässä. Oma puolisoni kuoli viisi vuotta sitten syöpään, ja usein mietin, ymmärtävätkö he, miten onnekkaita ovat.
Häpeän syvästi… Voin rehellisesti sanoa, etten tunne tarvetta hävetä tai katua elämässäni mitään. En ymmärrä, miksi niin pitäisi tehdä.
Harkitsin avioeroa ja lopulta myös erosin, kun ymmärsin, ettei ensimmäinen avioliittoni toiminut. En ole ihminen, joka vain uhkailee eroamisella – jos otan asian puheeksi, myös toimin sen mukaisesti.
Tuttavani ihmettelevät usein tyyneyttäni vaikeiden asioiden edessä. Monet olettivat, että sairastuttuani syöpään olisin joutunut shokkiin, mutta niin ei käynyt. Ei se auttaisi mitään.
Sukurasitteeni on jääräpäisyys. Isoisäni kiipesi monesti kielloista huolimatta katolle putsaushommiin – ja toisinaan hän myös putosi sieltä.
Hermoni menevät, kun ihmiset seisovat reppu selässään ahtaassa paikassa, kuten hississä tai jonossa, ja kääntyessään huitovat sillä toisia kasvoihin. Yhtä lailla ärsyynnyn, kun joku kailottaa julkisella paikalla yksityisiä asioita puhelimeen.
Vapaamielisyys menee liian pitkälle, jos lapsille annetaan lupa tehdä koulutehtävänsä oman fiiliksensä mukaan. En ymmärrä sellaista lainkaan. Lapsia on valmistettava siihen, että elämässä on paljon epämiellyttäviä asioita, jotka on hoidettava ajallaan – huvitti tai ei.
Minun jumalassani mukavinta on… Ei mikään. En usko, että häntä on olemassa.
Jos lääkärini ehdottaisi minulle homeopatiaa, vaihtaisin lääkäriä. En luota uskomushoitoihin, vaikka en usko, että niistä on haittaakaan.
Annoin viimeksi lahjan Suomen Punaiselle Ristille, kun lahjoitin nuoremman poikani muuton yhteydessä erilaisia huonekaluja.
Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut pysymään aikatauluissa. Minulla on huono ajantaju ja suhtaudun usein ylioptimistisesti kykyyni saada asiat valmiiksi.
