Yllättävät potkut ajoivat tv-kasvo Katri Utulan sokkiin, mutta pahin oli vasta edessä – ”Mielessä pyörii, olenko yhtäkkiä ihan arvoton ja mitätön”

Lamaannus, epätoivo, yksinäisyys. Nämä olivat ensitunnelmani sen jälkeen, kun minut irtisanottiin ja jäin työttömäksi yli 25 vuotta kestäneen työurani jälkeen. Yhtiössämme oli massiiviset yt-neuvottelut ja arpaonni osui myös minuun, sillä olin yksi viimeisimmistä taloon tulleista toimittajista.

Olen aloittanut työni toimittajana jo 15-vuotiaana paikallislehden kolumnistina, ja työni on hyvin pitkälti yhtä kuin identiteettini. Olen elänyt ja hengittänyt työlleni.

En osannut odottaa potkuja, sillä kaikki läheiset kollegani valoivat minuun uskoa, etteivät potkut kohdistu minuun. Olen myös tehnyt työni aina hyvin ja intohimolla, kouluttautunut jatkuvasti ja pitänyt yllä ammattitaitoani. Halusin uskoa, että se riittää.

Mutta irtisanotuksi tuleminen ei aina katso sitä, kuka on työssään hyvä. Sen olen ymmärtänyt nyt, sillä myös moni loistava kollega viereltäni sai lähteä. Olin järkyttynyt.

Myös kokonaisia osastoja lakkautettiin, ja sillä oli vaikutusta päätöksiin.

Mutta yksittäisen ihmisen kannalta syillä ei ole niinkään merkitystä, vaan sillä tosiasialla, että nyt olen työtön.

Irtisanotuksi tuleminen on yksi elämän suurimpia kriisejä.

Myönnän, että en ole aiemmin ymmärtänyt, miltä irtisanotuksi tuleminen tuntuu. Miten olisinkaan voinut, koska en ole koskaan aiemmin kokenut mitään tällaista. Näköjään vain oman kokemuksen kautta voi todella ymmärtää, mitä muut tässä tilanteessa olevat käyvät läpi.

Myötäelän herkästi muiden ihmisten tilanteita ja olen nähnyt viereltä, miten tutut ja läheiset ovat saaneet potkuja. Silti minulle ei ole tullut mieleenkään, miten moneen asiaan se vaikuttaa.

Kyse ei ole vain taloudellisesta ahdingosta, jonka työpaikan menettäminen tuo.

Voisin verrata tätä tilannetta moneen elämän suurimpiin kriiseihin, sillä pahinta on tilanteen aiheuttama henkinen sokki.

Yhtäkkiä olet täysin yksin.

Kun olin saanut kuulla olevani yksi irtisanotuista, työvelvoitteeni päättyi heti. Pakkasin kamani, hyvästelin rakkaat kollegani, katselin ympärilleni itselleni tärkeäksi muodostuneessa työympäristössä, hengitin uutistoimituksen vilskettä hetken sisääni ja suljin ulko-oven takanani.

Tunnin sisällä potkuista olin täysin yksin, vailla tuttua laumaa ympärillä.

Ihminen on laumasielu, joka kaipaa muita ihmisiä ympärilleen. Työyhteisö muodostuu hyvin tärkeäksi osaksi jokapäiväistä elämäämme, sillä työpaikalla ovat juuri ne ihmiset, joiden kanssa aamuisin puidaan päivän tärkeimmät kuulumiset.

Yhtäkkiä tätä ei enää ole.

Tässä tilanteessa olo tuntuu saman tien hyvin ulkopuoliselta, yhteisön hylkäämältä.

Olen kärsinyt elämässäni hylätyksi tulemisen pelosta, ja se aktivoitui nopeasti. Minut on hylätty. Se oli päällimmäinen tunne.

Olin myös sokissa ja itkin paljon. Toimin myös itselleni epätyypillisesti ja kerroin asiasta sosiaalisessa mediassa heti. Yleensä suren isoissa kriisitilanteissa hiljaa itsekseni, mutta nyt en osannut enkä edes voinut tehdä niin. Halusin kertoa, että olen nyt työtön, koska vain siten voin myös alkaa hakea uusia töitä.

Kaipasin myös reflektointia järkytykselleni, ja juuri sitä sainkin. Ystäväni, kollegani ja työstäni pitäneet ihmiset olivat heti tukenani, ja sain satoja kauniita ja voimaannuttavia viestejä.

Olen siinä mielessä hyvin onnekas, että minulla on laaja tukiverkosto. Kaikilla ei sitä ole, ja nyt tajuan, miten tärkeää on, että kaikilla olisi edes joku, joka auttaisi. Tässä tilanteessa ihminen tarvitsee tukea ja apua.

Ihminen, jota on kohdannut elämän suuri kriisi ja joka saattaa kokea potkuistaan jopa suunnatonta häpeää, tarvitsee apua. Se ei ole se hetki, jolloin muiden pitää pysyä etäällä. Haluan sanoa tämän, koska ihminen ei itse välttämättä osaa pyytää apua ja tukea.

Tiedän sen, koska yksi ensimmäisiä ajatuksia omassa päässäni oli, että tämä on valtava häpeä. Että olen jotenkin epäonnistunut elämässäni, koska olen työtön.

Ymmärrän nyt, että häpeä on yksi murskaavimpia tunteita, jota työttömäksi jäänyt voi kokea. Moni työstään irtisanottu kirjoitti minulle, ettei ole uskaltanut kertoa omista potkuistaan julkisesti, koska häpeää. He kiittelivät minua siitä, että uskallan puhua potkuistani ja sen aiheuttamista tunteista ääneen.

Mielestäni tästä pitää voida puhua enemmän ääneen. Työttömäksi jääminen ei ole eikä saa olla tabu. Ihminen ei ole epäonnistunut, jos yrityksellä menee taloudellisesti niin huonosti, että sen on irtisanottava henkilöstöään.

Haluan korostaa tätä, sillä tiedän omasta kokemuksesta, että irtisanottu kantaa syyllisyyttä siitä, olisiko voinut tehdä jotain toisin. Minä ainakin tein niin.

Aloin epäillä myös omaa ammattitaitoani. Potkujen saaminen kolahtaa pahasti itsetuntoon, sillä työttömyys on edelleen vältelty aihe tässä menestystä ihannoivassa nykymaailmassa.

Suomessa on tällä hetkellä massiivinen työttömyysaalto, ja meitä samassa tilanteessa olevia on satojatuhansia.

Älä jää tämän asian kanssa yksin. Sen haluan sanoa.

Kun ihminen kohtaa elämän suurimpia kriisejä, se lamaannuttaa. Yhtäkkiä minulla ei ollut enää aamuisin paikkaa, mihin mennä. Tajusin tämän, kun lähdin huonosti nukutun yön jälkeen seuraavana päivänä kävelylle ulos silloin, kun muut lähtivät töihin. Kaikkien muiden elämä ympärillä jatkui ennallaan, mutta minun elämäni oli pysähtynyt.

Yhtäkkiä minulla ei ollut mitään tekemistä, päämäärää tai suunnitelmaa. Epätoivo tulevaisuudesta iski vasten kasvoja. Mistä saan töitä? Miten pärjään henkisesti ja taloudellisesti?

Kuin joku olisi vetänyt äkisti maton jalkojen alta.

Olin sokissa ja kädet tärisivät. En yksinkertaisesti tiennyt, mitä teen seuraavaksi. Tulevaisuuden näkymät olivat sumeat.

Kyse ei ole vain työstä, vaan koko identiteetin murenemisesta ja tärkeän yhteisön menettämisestä. Yhtäkkiä et ole enää se ihminen, joka tekee työtä, jolla on ainakin itselle merkitystä.

Työ on monille toki myös vain työtä, mutta sen ympärille muodostuu paljon muita asioita.

Vertaan työpaikan äkillistä menettämistä myös parisuhteen äkilliseen päättymiseen. Kun joku muu päättää sen, että joudut luopumaan jostain itselle rakkaasta ja tärkeästä, se on valtava sokki.

Jos olet onnellisesti parisuhteessa, etkä osaa edes kuvitella eroavasi, on valtava järkytys, kun toinen haluaa yhtäkkiä erota. Putoat pohjalle, koska et ole voinut mitenkään varautua tulevaan. Elämä muuttuu peruuttamattomasti kertaheitolla.

Mielessä pyörii olo siitä, olenko yhtäkkiä ihan arvoton ja mitätön – että enkö kelvannut muille. Oliko vika minussa? Mitä olisin voinut tehdä toisin?

Kuten parisuhteen päättyessä, myös työsuhteen päättyessä elinpiiri menee uusiksi. Et enää tapaa samoja ihmisiä päivittäin kuin aiemmin. Etsit itseäsi ja sitä, kuka oikeastaan oletkaan ja mikä on paikkasi maailmassa.

Suru puskee läpi.

Samaan aikaan pitää kuitenkin katsoa kohti tulevaa, sillä paikoilleen ei voi jäädä. Suomen byrokratia takaa sen, että kaikenlaista tehtävää riittää. On ilmoittauduttava työttömäksi, haettava ansiosidonnaista päivärahaa, antaa selvityspyyntöjä.

Yhtäkkiä oli paljon asioita, joita piti pohtia. Puhelinliittymä oli siirrettävä omiin nimiin, oli luovutettava tietokone työpaikalle ja alkaa miettiä uuden tietokoneen hankkimista ilman minkäänlaisia tuloja.

Tulojen romahtaminen näkyi nopeasti, mutta pahin oli vielä edessä.

Olin opiskellut sivutoimisesti töiden lomassa ja suorittanut yliopiston maisteriopintoja. Yhtäkkiä oli epäselvää, voinko edes saada ensimmäistä kertaa elämässäni ansiosidonnaista päivärahaa, sillä minut saatetaankin katsoa opiskelijaksi.

Aikuiskoulutustukea en voi enää saada, kun en ole työsuhteessa. Asumistukea en voi enää saada, koska asun omistusasunnossa. Jos minut katsotaan täysipäiväiseksi opiskelijaksi, olen täysin rahaton.

Nyt ymmärrän myös sen, miltä tuntuu ajautua byrokratian rattaisiin. Onneksi pankista saa hetkeksi lyhennysvapaata, joten kyllä tässä jotenkin sitten sinnitellään.

Toivottavasti pystyn kääntämään tämänkin ikävän kokemuksen jollain tapaa jatkossa voimavarakseni. Olen selvinnyt aiemmistakin ikävistä kokemuksista, joten uskon selviäväni tästäkin. Vastikään työttömäksi jouduttuani en luonnollisestikaan pysty heti näkemään tilannetta niin, että tästä voi koitua myös jotain parempaa.

Mutta ihminen on lopulta melko sitkeä ja sopeutuvainen kaikkeen uuteen, kun pahin sokkivaihe on ohi.

Ja tiedän senkin, etten ole tällaisessa tilanteessa yksin. Toivotan voimia kaikille samaa tilannetta läpi käyville. Vertaistuella on suunnaton voima. Itse keskustelin muiden irtisanottujen kollegoideni kanssa tilanteen aiheuttamista tunteista.

Ja ottakaa vastaan ja pyytäkää kaikki apu, mitä on tarjolla. Itse hakeuduin hyvin nopeasti työterveyspsykologin ja lääkärin vastaanotolle. Tarjolla on myös monenlaisia vertaisryhmiä, kriisipuhelimia ja nettipalveluita.

Toistan: älä jää yksin.