”Olin lapsena vakuuttunut tonttujen, keijujen ja menninkäisten olemassaolosta” – Katja Salminen opastaa ihmisiä outouksien ja kumman pariin

Eräänä aamuna Katja Salminen havahtui unesta ja säikähti. Hän ei voinut liikuttaa kehoaan, rinnan päällä tuntui paino. Näköpiirin rajoilla liikkui jokin olento. Kun kohtaus meni ohi, ketään ei ollut missään. Kokemus oli niin häiritsevä, ettei Salminen tohtinut puhua siitä kenellekään. Olo helpottui, kun selvisi että ilmiö on nimeltään unihalvaus. Salminen saattoi puhua asiasta, koska tiesi, ettei ollut kokemuksineen yksin.

Tutkijat ovat huomanneet, että vaikeina aikoina kiinnostus yliluonnolliseen kasvaa. Se lisää vetoa perinteisiin uskontoihin, uushenkisiin liikkeisiin ja alavirroissa pyörii myös kansanuskoon liittyvä yliluonnollinen.

Salmisen mukaan ei siis ole ihme, että yliluonnolliselle on kysyntää koronan, sotien ja taloudellisen epävarmuuden aikana. Minkä tarpeen yliluonnolliset jutut sitten tyydyttävät? Ne ovat viihteellistä pakoa arjesta, Salminen sanoo.

– Ne ovat myös salaisesti syvällisiä. Niiden kautta on mahdollisuus käsitellä vaikeita tunteita, kuten vihaa, surua ja pelkoa. Lisäksi ne tuovat lohtua siitä, että on jotain muutakin kuin tämä viallinen maailma.

Suomalaisia kaikkien tuntemia klassisia kummitustarinoita ei ole kovin paljon, Katja Salminen toteaa. Ehkä se johtuu demokraattisesta historiasta. – Meillä ei ole päättömiä kuninkaita, eikä juurikaan kummituslinnoja. Meidän kummituksemme ovat usein vain paikallisten piirien tiedossa.

Kadonnut kylä ja juna. Myyttiset hirviöt ja niiden modernit ilmentymät. Kaiken maailman kummitukset. Katja Salminen keräilee tarinoita, joissa on yliluonnollinen tekijä. Yle Areenan Outopodcastissaan hän kertoo tarinoita, jotka sivuavat kansanperinnettä, kansainvälisiä kulkutarinoita ja arkisen menon keskeyttäviä kummia kohtaamisia.

”Lähteet ovat hämärät ja epäilyttävät, kuka tietää, mikä niistä on totta”, hän lausuu jokaisen jakson alussa.

– Ihanteellista olisi, että tarinoiden jälkeen kuulija voisi pohtia, että mitähän tämä oikein olikaan, eikä se, että onko tämä mahdollista.

Jokaisella jaksolla on kymmeniä tuhansia kuuntelijoita. Tänä vuonna kuultiin kolmas kausi, mutta myös aiemmat kaudet löytävät jatkuvasti yleisöä. Salminen toivoo, että podcastin vaikutuksesta suullisen tarinoinnin arvostus nousisi.

– Se on aineetonta strömsötä, jolle toivoisin enemmän tilaa nykyaikana. Tarinankerrontayhteisöt ovat harvenemaan päin ja hetket, jolloin istutaan kaverien kanssa ja kerrotaan juttuja, vähenevät. Toivon, että podcastini rohkaisisi hitaampaan elämään.

Salmista kiehtovat tavallisten ihmisten tarinat, joissa yliluonnollinen kokemus on poikkeus tai häiriö omassa todellisuudessa.

– Minua kiinnostaa yksittäinen rakennustyömies, joka näki kerran elämässään aaveen. Se ei välttämättä muuttanut elämän suuntaa, mutta jäi mietityttämään.

Siksi podcastia varten kerättiin kuuntelijoilta omia yliluonnollisia kokemuksia ja tarinoita. Niitä tuli muutamassa viikossa satoja. Salminen luki niistä jokaisen ja yllättyi sekä määrästä ja laadusta. Hän liikuttui, kuinka paljon ihmiset olivat panostaneet kertomuksiinsa.

Salmisen omassakin suvussa on tarinankertojien perinnettä – myös kummitusjuttujen muodossa. Lapsenlapset tiesivät, että vaari pelkäsi kummituksia. Katjalle sanottiin sukulaisen haudalla, että ei saa poimia haudalta kiveä, koska vainaja voi tulla hakemaan sen yöllä takaisin. Perinneympäristö oli siis rikas ja mielikuvitus täydensi loput.

– Olin lapsena vakuuttunut tonttujen, keijujen ja menninkäisten olemassaolosta, mutta ne olivat ihania. Kummituksia pelkäsin.

Hän noudatti jo lapsena “tutki ja lähesty sitä, mitä pelkäät, niin saat sen hallintaan” -periaatetta.

– Menin kirjaston hyllylle, jossa oli Noidan käsikirja. Teki mieli katsoa, vaikka kaikki kauhujutut hirvittivät. Vilkaisin nopeasti ja laitoin kannet taas kiinni.

Myös opinnot johdattivat häntä oudon äärelle. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa folkloristiikkaa ja teologiaa ja oivalsi, että yliluonnollinen tarina paljastaa ihmisyydestä jotain perimmäistä, kuten kuolemaa ja elämää, oikeaa ja väärää ja ihmisen osaa.

Teologian gradussaan Salminen käsitteli sisällissodan aikaisia punaisten hautaamisia ja niihin liittyviä katkeruuden kertomuksia. Salmisen mukaan hänen aineistonsa kuvasi osuvasti sitä, kuinka yliluonnolliset kertomukset tuovat usein ilmi vääryyden kokemuksia ja kiellettyjä aiheita. Punaisia oli haudattu joukkohautoihin tai jätetty metsiin tyystin hautaamatta. Usein tarinoissa valkoinen sotilas tuli hulluksi, kun hänen teloittamansa punaisten aaveet palasivat kummittelemaan.

Sisällissodan jälkeen elettiin vuosia rankaisemattomuuden kulttuurissa, eikä oikeutta teloitusten laillisuudesta käyty. Tarinoissa sekoittuvat kummitustarinat ja jumalallinen väliintulo.

– Rangaistus tuli rajan takaa, yliluonnollisena kummitteluna. Tarinoiden kautta punaisten omaiset saattoivat ajatella, että Jumala kuitenkin on puolellamme, vaikka muut ovat meitä vastaan.

– Internetin ansiosta kulkutarinat kiirivät mantereelta toiselle. Internet ei ainoastaan levitä vanhoja uskomuksia ja juttuja, vaan synnyttää uusia kertomuksia ja hahmoja. Ne myös tihkuvat netin ulkopuoliseen maailmaan, Katja Salminen sanoo.

Ihmiset suhtautuvat yliluonnollisiin tarinoihin kaksijakoisesti, Salminen kuvaa. He ajattelevat, että tämä on mahdoton juttu, mutta mitä jos kuitenkin… Myös Salminen tunnistaa kutkuttavan ambivalenssin.

– Nautin veitsenterällä seisomisesta. Minua viihdyttää, ettei minun tarinoiden tuntijana ja kerääjänä edes tarvitse tehdä lopullisia johtopäätöksiä tarinoiden totuudellisuuden suhteen.

Hän painottaa, ettei suhtaudu yliolkaisesti ihmisten totena kokemiin asioihin.

– Eettinen vastuu on selvä. Kun kerron kansainvälisiä kulkutarinoita, vastuu on kuulijalla. Kun kerron yksittäisten ihmisten omia tarinoita, minulla on vastuu raportoida ne niin, että alkuperäinen henki säilyy. Käsittelen niitä kunnioituksella.

Salminen kertoo podcastissa liikuttavan lukijatarinan, jossa nainen oli menettänyt 1970-luvulla puolisonsa syövälle. Kotitalossa tapahtui puolison kuoleman jälkeen omituisia: televisio meni päälle yöllä ja hanat aukesivat itsestään. Nainen tunsi, että puoliso viesti tuonpuoleisesta. Se tuntui lohdulliselta, ei pelottavalta.

Kyseessä on oma kokemustyyppi, leskenkokemus, jossa omaiset raportoivat fyysisistä ilmiöistä ja tuntemuksista, jotka kertovat, että vainaja on vielä läsnä, Salminen sanoo.

– Ne ovat tärkeitä kokemuksia läheisen menettäneille. Rakas omainen ei ole kuollut kuin kivi vaan on vähän vielä täällä ja katsoo perään.

Kummitusjutut ovatkin usein muistojen ja kaipuun lihallinen muoto.

– Kummitukset tuntuvat siksi niin todellisilta, koska kaipuu, suru ja menneen rakkauden muistelu on niin voimakas ihmiskokemus.

– Syksy on lempivuodenaikani: pimeys ja värit hohtavat yhdessä, ja aika on luonteva ja paras tarinankerrontaan, Salminen kertoo.

Kummitukset voivat olla myös yhteisöllisiä. Eräässä kuuntelijan lähettämässä tarinassa äiti ja poika näkevät pakkasiltana kotiin ajellessaan yksinäisen naisen tien vieressä, kädet asennossa kuin hän olisi hiihtämässä.

Kotiin päästyään nainen hakee naapurit etsimään, jotta yksinäinen nainen saataisiin pois pakkasesta. Naista ei kuitenkaan näy missään.

Paikkakunnalla oli aiemmin sattunut koko kylää järkyttänyt tapaus, jossa eräs nainen oli hiihtänyt metsään eikä koskaan ollut tullut takaisin. Ruumista ei ollut löydetty. Kummitusjutusta tuli yhteisöllinen, koska se liittyi kylän yhteiseen historiaan ja tragediaan. Tarina kuvaa myös yhteisön välittämistä, kun naista oli taas kerran lähdetty yhdessä etsimään.

– Yliluonnollinen kokemus on usein jotain sellaista, johon pitää kiinnittää huomiota. Se on huutomerkki, joka vaatii: katso tähän, tämä on tärkeää! Vaikka tarina olisi hirvittävä, sen takana voi piillä arvoja, jotka ovat yhteisölle merkityksellisiä.

Vaikka lapsenusko on muuttunut tarinoiden keräilyksi, Salminen pitää aina ovet auki oudolle. Hänestä on ihanaa antaa itselleen lupa uskoa maailmaan, jossa tapahtuu kummia.

– Istua mökin portailla, kuunnella metsän kuhinaa ja ajatella, että siellä voi olla vaikka tonttuja.

Se tekee maailmasta kauniimman. Yliluonnollinen on haltioitumista siitä, että maailmassa on niin paljon ihmeellistä ja selittämätöntä.

– Mitä vanhemmaksi ihminen ennättää, sitä enemmän kokemuksia ilmenee. Vanhoilla on enemmän läheltä kuolleita, he ovat tietoisempia perinteistä ja elämänkokemuksen myötä altistuneet erilaisille tarinoille, Katja Salminen kertoo.

Kauneuden lisäksi yliluonnollisen mahdollisuus luo merkityksiä maailmaan, samoin kuin uskonto tuo syvällisiä selityksiä, tarkoitusta ja lohtua. Salminen kasvoi uskonnollisessa perheessä, jossa puhuttiin myös esimerkiksi enteistä.

Kansanusko ja institutionaalinen uskonto kulkevat usein käsi kädessä ja tukevat toisiaan ihmisen mielissä, Salminen ajattelee.

– Kun on avannut mielensä transsendentille, käsityskyvyn tuolle puolen ulottuvalle uskonnolliselle mysteerille, jotenkin hämärämpikin salaperäinen tuntuu olevan lähempänä itseäni.

Uskomisessa puhutaan joskus uskonhypystä: vatvominen loppuu heittäytymiseen. Yliluonnollisen olemus on mysteeri ja salaisuus. Silloin on hyväksyttävä, että kaikelle ei ole loogista päättelyketjua, jonka tuloksena on totuus.

Uskonto ja kansanuskomukset eivät ole kuitenkaan yhteismitallisia. Uskonnolla on oppirakennelmansa ja instituutionsa, ja suhtautuminen siihen tietenkin toisenlaista.

Uushenkisyyden ilmentymissä, kuten joogassa tai tarotissa, taas on niissäkin yleensä jaettuja lainalaisuuksia ja sääntöjä.

– Yliluonnolliset tarinat ja kansanuskomukset ovat toista maata, kuin villikukkia metsässä, joiden ei tarvitse noudattaa luokitteluja tai mitään säänneltyä dogmaa.

Oudot jutut läpäisevät kaikki kansankerrokset. Naisilta tuli enemmän juttuja kuin miehiltä.

– Naiset ovat ehkä tyypillisempiä kokijoita tai kertojia. Suhde vainajiin tuntuu olevan Suomessa matriarkaalinen. Naiset ovat usein niitä kuolettajia, jotka ovat lähellä ihmiselämän loppuvaiheessa.

“Akkojen jutuista” ei silti ole kyse, Salminen lisää. Miehet kohtaavat yliluonnollisen yhtä lailla, mutta kertovat niistä ehkä harvemmin.

– Naisten kertomuksissa raportoidaan miesten kertomuksia useammin aavistuksista ja tuntemuksista. Miehet ovat suoraviivaisempia: ”siinä se kummitus seisoi, kerta kaikkiaan niin kävi.”

Tavallisten ihmisten oudot tarinat vahvistavat Salmisen uskoa ihmiskuntaan.

– Tarinat osoittavat, että ihmiset ovat useimmiten pohjimmiltaan syvällisiä ja rakastavia. Näiden piirteiden ilmaisu etsii vain muotojaan vaikkapa kumman jutun muodossa ja kertoo piilotetusti kauniista arvoista.