Osteoporoosi eli luukato tarkoittaa luun-tiheyden vähentymistä, joka johtaa suurentuneeseen luunmurtumien riskiin. Luuntiheys kasvaa yleensä noin 30 ikävuoteen asti ja alkaa sen jälkeen vähentyä.
Osteoporoosi on naisilla huomattavasti yleisempää kuin miehillä. Sen riskitekijöitä ovat muun muassa tupakointi, vähäinen liikunta, liiallinen laihuus, normaalia aikaisemmat vaihdevuodet, liian vähäinen kalsiumin ja D-vitamiinin saanti, pitkäaikaishoito kortisonilla tai eräillä muilla lääkkeillä ja jotkin kalsiumin aiheenvaihduntaan vaikuttavat sairaudet.
Sairaus ei aiheuta oireita, mutta alentunut luuntiheys voidaan todeta DXA-laitteella, yleensä reisiluun yläosasta tai lannenikamista. Jos luuntiheys on alentunut alle 25 prosenttia normaaliarvosta, puhutaan osteopeniasta. Jos alenema on yli 25 prosenttia, kyse on varsinaisesta osteoporoosista.
Osteoporoosia ehkäistään ja hoidetaan varmistamalla riittävä kalsiumin, D-vitamiinin ja proteiinien saanti ravinnosta. Lisäksi tulee harrastaa luustoa kuormittavaa liikuntaa. Joissain tapauksissa tarvitaan myös lääkehoitoa.
Osteoporoosin hoidon päämääränä on ehkäistä varsinkin lonkka- ja nikamamurtumia. Kaatumisten välttämisellä on tärkeä merkitys murtumien ennaltaehkäisyssä.
Lääkehoidon aloitukseen vaikuttaa murtumariski. Lääkkeen tyyppi ja lääkehoidon kesto harkitaan yksilöllisesti. Lääkehoidon aikanakin on erittäin tärkeää huolehtia riittävästä kalsiumin ja D-vitamiinin saannista.
Osteoporoosilääkkeillä on erilaisia vaikutusmekanismeja. Jotkut vähentävät luukudoksen hajoamista, ja toiset edistävät sen muodostumista. Luukudoksen hajoamista vähentäviin lääkkeisiin kuuluvat estrogeenit, bisfosfonaatit ja denosumabi. Estrogeeni eli naissukuhormoni suojaa osteoporoosilta. Kun sen määrä vaihdevuosien jälkeen vähenee, myös osteoporoosin riski kasvaa.
Hormonikorvaushoito hidastaa osteoporoosin etenemistä, mutta sitä ei yleensä aloiteta pelkästään osteoporoosin ehkäisyä varten. Myös denosumabia voidaan käyttää luun hajoamisen ehkäisyyn. Denosumabi annostellaan kuuden kuukauden välein annettavina ihonalaisina pistoksina.
Useimmiten osteoporoosia hoidetaan bisfosfonaateilla, joihin kuuluvat muun muassa risedronaatti, alendronaatti, ibandronaatti ja tsoledronihappo. Toisin kuin estrogeeneja, bisfosfonaatteja otetaan harvemmin kuin päivittäin, esimerkiksi kerran viikossa tai jopa vain kerran vuodessa. Risedronaatti, alendronaatti ja ibandronaatti otetaan tabletteina, kun taas tsoledronihappo annostellaan tiputuksessa verisuoneen.
Bisfosfonaattien yleisimmät haittavaikutukset ovat luusto-, lihas- ja nivelkivut sekä ruoansulatuskanavan vaivat. Joskus voi esiintyä myös päänsärkyä, kutinaa ja hiustenlähtöä. Koska bisfosfonaatit voivat ärsyttää nielua ja ruokatorvea vaikeastikin, lääkärille pitää kertoa heti, jos ilmenee närästystä, nielemisvaikeuksia, rintakipua tai kipua niellessä.
Bisfosfonaatit voivat harvinaisissa tapauksissa aiheuttaa pitkäaikaiskäytössä leukaluun kuoliota, joten niiden hoidon kesto rajataan yleensä viiteen vuoteen.
Luukudoksen muodostumista edistäviin lääkkeisiin kuuluvat lisäkilpirauhashormoni teriparatidi sekä miessukuhormonit testosteroni ja nandroloni. Strontiumranelaatti sekä edistää luun muodostumista että ehkäisee sen hajoamista. Teriparatidia annostellaan päivittäin pistoksena ihon alle ja sitä käytetään kaksi vuotta.
Testosteronia ja nandrolonia voidaan käyttää miesten osteoporoosiin, jos se johtuu miessukuhormonin vähyydestä. Strontiumranelaattia käytetään vaikean osteoporoosin hoidossa, jos muut hoitovaihtoehdot eivät sovi.
Teksti Elli Leppä
Kirjoittaja on kehitysproviisori, FT.
Lähteet: luustoliitto.fi, www.terveyskirjasto.fi, www.terveysportti.fi.
