Apu

Yhteisöllisesti yksin



Yhteisöllisesti yksin

Hapuilen unettomana pimeässä käteeni välineen, jolle olen ulkoistanut korkeammat aivotoimintoni.
Teksti Ulla-Maija Paavilainen

Ulkona kolisevat raitiovaunut, kapakoissa kumotaan shotteja, twiitit kilpailevat nokkeluudesta keskenään ja kulttuurikatsomoissa taputetaan lavalla esiintyneille kavereille. Tämä teatterini on käsivarrenmitan päässä.

Neuvovat, muka asiantuntijat, että rentoutuakseen ihmisen pitäisi kiikuttaa itsensä ajatuksissaan johonkin levolliseen paikkaan, kuten autiolle hiekkarannalle tai auringon kuumentamalle ponttonilaiturille.

Kirjoitan älypuhelimeen taianomaisen sanan: kelikamera. Hetkessä ruutu vie älyttömyyteni lumiselle maantielle, kohtaan, josta on parikymmentä kilometriä mökille. Ilma miinus 4,6, tie miinus 4,1, sade heikko, keli luminen, jäinen. Eikä mitään liikettä.

Harmaanmustaa, synkkää maisemaa valaisee muutama katulamppu yhtä kelmein katsein kuin sisäinen tarkastaja riskianalyysia. Tienpinta näyttää liukkaalta kuin maatumaton muovipussi. Synkästä metsästä saattaa milloin tahansa ulvaista paikalle nälänhätää kärsivä suden sekasikiö kuola suupielestä valuen. Eikös vain tien laidalta näy suksenlatu? Miksi se katoaa ja jatkuu toiselta puolen valtavina jälkinä? Ei mikään normaali elukka tallo sellaisia onkaloita. Hiihtäjä on kadonnut pimeään kitaan.

Kuvaa katsellessa ymmärtää hyvin, miksi suomalaiset eivät osaa puhua toisilleen.

Toinen? Mikä se on? Mitäs siinä vastaan hiippailet? Varo vaan, mulla on hävytön kommentti näppäimistöllä.

Ihmisen, joka tässä tarkoittaa samaa kuin kelikameran tuijottaja, tyhmyys tiivistyy siihen hetkeen, kun hän lopulta saavuttaa haaveensa ja seisoo tönkkönä mökissä, jonka lämpömittari osoittaa plus kymmentä astetta. Ihminen punttaa ylleen pari fleeceä, toppaliivin, pitkät kalsarit, lasketteluhousut, villasukat ja ruudulliset aamutossut ja nauraa onnesta ääneen keskilattialla.

Ihminen ei tarkene huoneessa kuin pipo päässä viltin alla takkatulen ääressä. Jokainen kolo hohkaa kylmyyttä. Nojatuolin toppauksesta tuntuu kopeloivan huuruinen käsi, ja kaapinovea avatessa naamalle pöllähtää henki, joka ei suunraikastuspastillia kaipaa.

Ihminen jatkaa nauramista ja hokee mantraa "kylmä, kylmä"! Hän yrittää sytyttää takkaa, joka kieltäytyy vetämästä. On siis avattava ulko-ovi vedon parantamiseksi. Pihan tummuus avautuu kuin virtuaalinen kaivo. Sinne astuminen merkitsisi humpsahtamista tyhjyyteen, josta ei enää itseään löytäisi.

Lapsikin hermostuu, jos hänelle tuputetaan liikaa virikkeitä. Lapsi pärjää hyvin, vaikka leikkikaluna olisi halko. Kohta hän nuijii sillä kuviteltuja brontosauruksia tai pukee sitä pitseihin ja tuudittaa sylissään. Lapsella on käytössä jatkuva pilvipalvelu ja think tank. Niiden gigat on käytetty loppuun tuossa viiden ikävuoden paikkeilla.

Ihminen kaivaa halon sytykkeeksi hiukan kuivaa tuohta, enkä nyt tarkoita rahaa. Ihmisen on hakeuduttava ääriolosuhteisiin, jotta hän osaisi olla läsnä, sillä hän on keskustellut itsensä tyhjäksi ja joutunut muodostamaan yhteisöllisesti liian monta mielipidettä, joiden takana jaksaa seisoa noin kaksi minuuttia.

Joskus ihminen haluaa öihinsä vaihtelua. Silloin voi näppäistä kelikameraa esimerkiksi kiehtovalta tuntemattomalta kohdalta Tie 7 Koskenkylä tai Tie 1 Orosmäki.

Ei, ei tarvitse yhtään jännittää. Vastassa on aivan samanlainen vakuumipakattu maisema. Ja toisin kuin runoilija väittää, vastarannalla ei seiso ketään huutamassa.

Tai jos kaikuukin, niin asian vierestä se vastaa, kotoisen tutusti, ihan niin kuin keskustelupalstoilla. Että et sää mitään ymmärrä, ole hiljaa, nuija. Toljota ja kärsi yksin, niin kuin ihmisen kuuluu, kylmässä ja pimeässä.

Julkaistu: 28.2.2013