Yhdysvallat muuttuu liittolaisesta vastustajaksi – Euroopan vahvuus piilee muualla kuin raa'assa voimassa

Toisinaan historiasta voi haarukoida aidosti ratkaisevia hetkiä. Juuri nyt tuntuu siltä, että käynnissä on yksi.

Jos lukee Hesarin tai Ylen etusivua, jännityksen voi aistia, väreet pinnassa, kun syvyydestä nousee joku. Jokin.

Mutta mitä sieltä nousee? Faktoja on vähän, oletuksia monta kertaluokallista enemmän. Ehkä tilannetta voi yrittää purkaa Urho Kekkosen suuhun sovitetulla lausahduksella: Näin on, jos siltä näyttää.

Todellisuudessa lause voidaan jäljittää italialaiseen kirjailijaan Luigi Pirandelloon ja vuoteen 1917. Mutta se sopiikin Kekkosta paremmin tähän tekstiin, sillä juuri nyt oleellisempaa kuin se, että olemme suomalaisia, on se, että olemme eurooppalaisia.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on parin päivän sisään sanonut, että Ukraina on syyllinen sotaan Venäjän kanssa ja nimittänyt Ukrainan presidenttiä Volodymyr Zelenskyita diktaattoriksi.

Onko siis näin, että Yhdysvaltain presidentti on julistautunut Ukrainan tai vähintään sen laillisen hallinnon vastustajaksi?

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtajan Jani Mäkelän mielestä näiden puheiden tulkitseminen syytökseksi Ukrainaa vastaan on ”tarkoitushakuista”. Mäkelä arveli Hesarille, että Trump pelaa ”neliulotteista” shakkia.

Kaikki se tieto, joka Trumpista on julkisuudessa saatavilla ja kaikki hänen puheensa viittaavat ihmiseen, joka ei koskaan ole malttanut opetella mitään niin monimutkaista kuin shakki. Saati noudattaa sen sääntöjä.

Mäkelän selityksiä yksinkertaisempi selitys Trumpin toiminnalle on se, jonka Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Jussi Lassila tarjoilee Ilta-Sanomien haastattelussa: ”on syytä varautua siihen, että (Trump) hän on täysin pihalla tästä asiakokonaisuudesta”.

Tältä siis näyttää: Trump on moraaliton ja pidäkkeetön, tietämätön ja ilmeisen typerä. Sen vuoksi Trump on arvaamaton ja epäluotettava. Liittolaisena yhtä lämmittävä kuin reikäinen ja märkä villasukka.

Oma kysymyksensä on, kuka käyttää valtaa, jos presidentti on pihalla kuin lintulauta. Esiin ovat nousseet esimerkiksi varapresidentti J.D. Vance ja maailman rikkain ihminen, Elon Musk. Muskia ei ole valittu vaaleissa, mutta Trumpia liehittelevistä miljardööreistä hän on se, joka jostain syystä istuu presidentin vieressä, kun tätä haastatellaan.

Sekä Vance että Musk ovat käyttäneet painoarvoaan Euroopassa lähinnä yrittämällä vaikuttaa Yhdysvaltain liittolaismaan Saksan demokraattisiin vaaleihin. Molemmat ovat asettuneet tukemaan laitaoikeistolaista Vaihtoehtoa Saksalle (AfD).

AfD määritellään monesti ”osin äärioikeistolaiseksi”, mikä johtuu siitä, että Saksan turvallisuuspoliisin mukaan AfD:n toiminta on äärioikeistolaista osassa osavaltioita.

Näyttää siltä, että Vancelle ja Muskille mieluisimmat liittolaiset eivät löydy liberaalia demokratiaa kannattavien ihmisten joukosta. Tai edes niistä hallituksista, joissa suurin piirtein tämän kuvauksen alle menevät puolueet ovat vallassa.

Euroopassa kai ajatus on kulkenut pitkään niin, että hallinnosta riippumatta Yhdysvallat pysyy liittolaisena, koska sekä länsieurooppalaiset maat että Yhdysvallat ovat pohjimmiltaan länsimaisia demokratioita.

Miten käy, jos Yhdysvaltain johto ei enää itse pidä maata eurooppalaisessa mielessä liberaalina, länsimaisena demokratiana? Silloin eurooppalaiset demokratiat eivät ole luontaisia liittolaisia.

Nykyistä Saksaa mieluisampi liittolainen olisikin sellainen, jossa vallassa olisi samankaltainen voima kuin Yhdysvaltain kärkiklikki: voimapolitiikkaan ja harvainvaltaan sekä muukalaisvihamielisyyteen kallistuva. Ja jos ei Venäjä-myönteinen, niin ei ainakaan -vastainen.

Italian ulkopoliittisen instituutin johtaja Nathalie Tocci arvioikin keskiviikkona suorasanaisesti Hesarin haastattelussa, että Euroopalla on nyt Venäjän lisäksi toinen vihollinen, Yhdysvallat.

Siltähän se näyttää. Jos näin on, mitä siitä seuraa?

Suomi liittyi Natoon Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Tarkoituksena oli varmistaa se, ettei meille voi käydä kuten Ukrainalle. Emme siis jäisi ydinasevallan hyökkäyksen kohteeksi ilman omaa pelotetta.

Lyhyen Nato-kautemme ajan Suomen turvallisuuden on viime kädessä turvannut Naton ydinpelote. Se taas on melkein kokonaan Yhdysvaltain käsissä.

Jos ja kun Yhdysvaltoihin ei voi enää luottaa, eurooppalaisten Nato-maiden pelote kutistuu valtavasti. Olematon se ei silti ole. Ranskalla ja Iso-Britannialla on yhteensä yli viisisataa ydinkärkeä, joita voidaan laukaista ydinsukellusveneistä. Kyllä niilläkin maailman panee matalaksi.

Venäjän johdon kyynistä vainoharhaisuutta ja saalistushalua ei kannata aliarvioida, mutta sen suunnittelukykyä ja maan sotilaallista voimaa ei pidä liioitellakaan. Hyökkäys Ukrainaan oli kammottavaan kulutussotaan johtanut munaus, josta Yhdysvaltain vaalien lopputulos nyt saattaa tuoda Vladimir Putinille jotain hyvääkin.

Vaikka Euroopan maiden armeijat eivät välttämättä ole joka paikassa täydessä iskussa, Venäjäkään ei ole niin väkevä, että se kävelee yli maanosan.

Ehkä Euroopan erityiseksi vahvuudeksi paljastuukin jokin muu kuin sotilaallinen voima, vaikka nykyisessä tilanteessa jotain kättä pidempääkin kannattaa pitää lähettyvillä.

Kun Yhdysvallat sulkeutuu ja kieltää kirjoja ja oleellista tietoa, Eurooppa voi olla se paikka, joka pysyy vapaana. Paikka, jonne vaikka Yhdysvalloista voi saapua tekemään vapaata tutkimusta ja taidetta, jos tilanne siellä menee vielä paljon nykyistä huonommaksi.

Vuonna 2012 julkaistiin historioitsija Teemu Keskisarjan kirja Raaka tie Raatteeseen (Siltala). Siinä Keskisarja, nykyinen perussuomalaisten kansanedustaja, kirjoittaa siitä, miten Kainuun köyhän, osin korpikommunistisen rajaseudun kansan pelättiin siirtyvän hyökkäävän puna-armeijan puolelle.

Näin ei käynyt, mikä Keskisarjan mukaan johtui siitä, että Suomi oli juuri 1930-luvulla kehittynyt yhteiskuntana niin, että hyvinvointia levisi myös raja-Kainuuseen. Se maa koettiin puolustamisen arvoiseksi, vallankumous ei enää houkutellut.

Myös Euroopan paras puolustus on vahvistaa eurooppalaisuuden parhaita puolia: hyvinvoinnin tasaista jakamista ja kaikkien ihmisten kunnioitusta.

Näin Eurooppa on meille eurooppalaisille puolustamisen arvoinen paikka. Vanhaa ja tarvittaessa myös uutta vihollista vastaan.