Wilma Murron ja Tero Pitkämäen yhteistyön taivastelu meni överiksi – kuka valmensikaan Arto Bryggaren MM- ja olympiamitaleille?
Nyt jäitä hattuun. Toisin kuin viime aikojen julkisesta metelistä voi päätellä, juuri Tero Pitkämäellä on Wilma Murrolle jotakin sellaista annettavaa, jota seiväsvalmentajalta ei Suomessa löydy.
Wilma Murron omaperäisistä valmennuskuvioista käynnistyi sinänsä aiheellinen keskustelu valmentajuuden tilasta, asemasta ja arvostuksesta. On aivan totta, että juuri valmentamisen arjen toimintaolosuhteissa sekä valmentajien konkreettisen merkityksen ymmärryksessä on suomalaisen huippu-urheilun sokea piste.
Tämä on näkynyt kaikkea muuta kuin optimaalisina taloudellisina edellytyksinä, mutta myös valmentajien työn ja roolin arvostuksen puutteina.
Se, että tärkeässä keskustelussa juututaan taivasteluun Murron ja Pitkämäen yhteistyötä, vie kuitenkin harhaan. Etenkin kun niin sanottu ”keskustelu” on mennyt äkkipikaiseksi pikakommenttien laukomiseksi, ilman perehtymistä asian yksityiskohtiin ja sen tarjoamiin erilaisiin mahdollisuuksiin.
Suomen yleisurheilukesä päättyi turhautuneissa tunnelmissa, joissa lajiväki on purkanut tuntojaan päästelemällä suustaan kaikenlaista. Moni ulostulo on ollut järkeväkin, mutta yleisilmapiiriä on leimannut kärsimätön höyryäminen ja yksityiskohtien suhteeton tökkiminen.
Tämä on jo sinänsä paljastaa jotakin urheilukulttuuristamme. Keskustelun sävy kuvastelee paineista, turhautunutta ja monin tavoin neuvotonta yleistunnelmaa, sen sijaan että päästäisiin kylmän analyyttisesti pohtimaan yhtään mitään.
Kuvaava esimerkki on se, miten yleensä varsin täysjärkisetkin alan ihmiset vimmastuivat kommentoimaan Wilma Murron valmentajaratkaisua – vaikka kovin harvalla on täsmällistä tietoa siitä, miten valmentajuuden kokonaisuus ollaan lopulta ratkaisemassa.
”Murtoon kohdistuneen kritiikin ytimessä on ollut ajatus siitä, että keihässankari Tero Pitkämäki olisi hänen valmentajansa.”
Ajatus keihäsmiehestä seiväsnaisen valmentajana on ollut yksinkertaisesti liikaa. Tunteet ovat ottaneet vallan, pysäyttäneet yksityiskohtien selvittämisen ja ohjanneet paukuttamaan omaa mielipidettä siitä miten älyvapaa tämä ratkaisu on.
Toki ajatus siitä, että keihään maailmanmestari voisi valmentaa seipään MM-mitalistia, voi hätkäyttää. Voi kysyä, että mitä ihmettä keihäsmies seiväshypystä pystyy sanomaan.
Silti, ennen kuin asiaa alkaa taivastella, kannattaisi hetkeksi pysähtyä pohtimaan vähän syvemmin. Voisi muistella vaikka sitä, että jopa Arto Bryggaren kaltainen aiturisuuruus – nykyinen kärkäs ja asiantunteva mediakommentoija – nousi aikoinaan MM- ja olympiamitalistiksi seiväshypyn olympiahopeamies Antti Kalliomäen ohjauksessa.
Kalliomäen ja Bryggaren valmennussuhde oli täysosuma, vaikka siinäkin moni aikoinaan ihmetteli, että miten ihmeessä seiväsmies voi huipputason aituria neuvoa.
Kaikki tämä taivastelu kuvastaa sitä, miten kapeasti sana ”valmentaja” ja ”valmennus” Suomen urheilukulttuurissa ymmärretään.
Vaikka on varmasti fakta, ettei Pitkämäki paljoa pysty seiväshyppyä neuvomaan, ei lajiosaamisen puute tarkoita sitä, etteikö hän silti voisi olla jopa optimaalinen rekrytointi Wilma Murron valmentautumiseen.
Nykyaikainen huippu-urheiluvalmennus, etenkin kokeneen urheilijan kohdalla, on erilaista kuin 14-vuotiaan yleisurheilukoululaisen valmennus. Kyseessä on kokonaisuus, jossa vaikuttaa laaja joukko eri osa-alueiden erikoisosaajia. Ei näistä osaajista kovinkaan moni ole lajiosaaja, mutta jokainen heistä tuo silti kokonaisuuteen oman panoksensa, jolla suorittamisen kokonaisuus voi parantua.
Lopulta huippu-urheilussa on tärkeintä kokonaisuus. Kuinka huippu-urheilijan suoritus, se tärkeimmissä kisoissa tehtävä performanssi, toteutuu. Tämän performanssin tueksi tarvitaan laajaa erilaisten osatekijöiden kirjoa, mutta suoritus itse on kokonaisuus, joka ei koostu erillisistä palasista, vaan erilaisen erikoisosaamisen muodostamasta yhteisestä organismista, jossa 1+1+1 on enemmän kuin kolme.
Varmasti on totta, että Murto tarvitsee jatkossakin henkilön, jonka kanssa hän voi koko ajan pohtia lajinsa teknisiä yksityiskohtia. Aivan kuten hän tarvitsee manageria, ravintosuunnittelua, lihashuoltoa, fysiikkavalmennusta, henkistä tukea ja niin edelleen.
Huippu-urheilusuorituksen taustaksi tarvitaan monenlaista erikoisosaamista. Huippu-urheilu on yksilölajeissakin aina ryhmätyötä, jonka onnistumisen ratkaisee lopulta se, kuinka tiimissä oleva erikoisosaaminen osataan muovata huipputuloksia tuottavaksi kokonaisuudeksi.
Tämän kokonaisuuden muodostuminen tapahtuu urheilijan psykofyysissosiaalisessa kokonaisuudessa, jota kukaan muu kuin urheilija itse ei voi viime kädessä hallita. Hän kyllä tarvitsee kokonaisuutensa kasaamiseen tukea, mutta lopullinen suoritus muodostuu hänessä itsessään, hänen itsensä kautta.
Kun näin on, on hyvä pysähtyä hetkeksi, kun alamme reaktiivisesti ja 1900-luvun valmennusoppien mekanistisen toiston vimmalle kiljua, että ei, Murto ei voi itse vastata valmennuksestaan – ja ei, Pitkämäellä ei ole annettavaa tämän tason seiväshyppääjälle.
Niin, tämä Pitkämäki. Mitä ihmeen annettavaa hänellä voisi olla seiväshypyn arvomitalin jo voittaneelle urheilijalle?
Ei varmaan paljoakaan, jos puhutaan hypyn yksityiskohdista.
Sen sijaan, jos puhumme suorittamisen kokonaisuuden hallinnasta sekä sen kaiken ratkaisevan performanssitilanteen, siis kisatilanteen, suoritusvalmiuden rakentamisen tukemisesta, asetelma kääntyy. Tässä kohdin Pitkämäki saattaa olla jopa aivan ylivoimaisen paras vaihtoehto Murron tueksi!
Kuinka moni muu suomalainen yleisurheiluihminen pystyy olemaan Murron tasoiselle huippu-urheilijalle uskottava keskustelukumppani, kun pohditaan sitä, miten arvokisafinaaliin kannattaa mennä ja minkälaisella prosessilla suorituskyky optimoituu?
Pitkämäki on keihäänheiton maailmanmestari. Hän on ollut tilanteessa, jossa arvokisavoittoon johtava kokonaisuus ja sen tuloksiksi muuttava performanssi on rakentunut.
Moniko suomalainen seiväsvalmentaja pystyy puhumaan sellaisen suorituksen tuottamisen vaatiman kokonaishaasteen kohtaamisesta yhtään mitään?
Vuoden 1976 olympiamitalisti Antti Kalliomäen lisäksi ei taida edes teoriassa löytyä muita.
Murron ja Pitkämäen ympärillä käyty keskustelu oirehtii sitä, miten kapeasti suomalainen urheilukulttuuri ymmärtää sanan ”suoritus”. Vertailu siihen, mitä kaikkea sisältyy vaikkapa englannin kielen sanaan ”performance”, on paljastava.
Suorittaminen ei ole vain mekanistista fyysisen urheilusuorituksen suorittamista. Se on myös suoritustilanteen, sen performanssin, kokonaisvaltaista hallintaa. Tullaan vähän samaan kuin musiikissa ja teatterissa, joissa iso osa onnistumista on se, miten esiintyjä osaa kanavoida itseensä esiintymistilanteen tuottamia lisäenergian mahdollisuuksia.
Suomen valmennusperinteessä näistä asioista ei ole Alpo Suhosta lukuun ottamatta juuri kukaan puhunut – ja näistä puhuvalle Suhosellekin on lätkäisty turhan usein horisevan lajivanhuksen, jonka puheista kukaan ei mitään ymmärrä, maine.
Mutta olisiko lopultakin aika pysähtyä kysymään sitä, missä onkaan vika, jos emme ymmärrä Suhosen puheita. Onko se puhujassa ja hänen asiassaan, vai sittenkin kuulijan kyvyssä ymmärtää?
Siis kuka tässä lopulta horisee sekavia?
Todettakoon vielä lopuksi, että en minäkään kirjoittajana tiedä miten Murto lopulta tulevan valmennuksellisen kokonaisuutensa rakentaa. Sitä tuskin vielä tietää moni muukaan.
Sen silti tiedän, että keskenräistä kuviota ei kannata hirveän isoon ääneen kritisoida.
Myöskään Pitkämäen roolia ei kannata itsestään selvästi älyttömyytenä pitää. Se kun voi päinvastoin olla fiksuin veto, mitä suomalaisessa yleisurheilussa on aikoihin tehty.
Edellinen vastaava oivallus taisi olla juuri se alussa mainittu Kalliomäen ja Bryggaren yhteistyö 1980-luvun alussa. Näin ajatellen voikin pohtia sitä, miksi ihmeessä niitä muutamia poikkeustapauksia, jotka kuitenkin ovat suomalaisesta todellisuudesta nousseet huippusuorituksiin, ei ole laajemminkin otettu osaksi eri lajien huippujen valmentautumista –myös omien lajiensa ulkopuolella?
