Waltteri Torikka uskoo, että olisi ”paskempi tyyppi” ilman lapsia – ”Perhe ja lapset palauttavat minut maan pinnalle”

Kansallisen veteraanipäivän pääjuhlassa huhtikuun lopussa Hämeenlinnassa tapahtui jotain erityistä, sellaista mikä välittyi tv-ruutujen kautta kaikkialle Suomeen. Baritoni Waltteri Torikka lauloi konserttiyleisön ja tv-katsojien edessä nuorisokuoro Auroran kanssa Veteraanin iltahuuto -laulun. Juhlan pääteemana oli tänä vuonna ajankohtainen ja tärkeä rauhanviesti.

Kamarineuvos, musiikinopettaja Kalervo Hämäläisen vuonna 1980 säveltämä ja sanoittama laulu ei jättänyt ketään kylmäksi: ”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet, muistakaa, heille kallis ol´ maa, kertokaa lasten lapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa.”

Harvalukuiseksi käynyt viimeisten veteraanien sukupolvi kuunteli salissa laulua herkistyneenä. Herkistyneeltä näyttivät myös Vanaja-salin eturivissä istuneet tasavallan presidentti Alexander Stubb ja hänen puolisonsa Suzanne Innes-Stubb.

Maailman tämänhetkisten kauhujen keskellä laulun viesti pysäytti.

Tulkinta oli väkevä ja vakuuttava, sellainen, joka ei hetkessä unohdu. Laulua ei esittänyt nuorukainen, vaan mies parhaassa iässään.

Torikka sai esityksen jälkeen niin paljon kiittävää palautetta esityksestään, että hän on edelleen siitä kiitollinen ja hämmentynyt.

– Teema kunnioitti sukupolvien välistä lupausta ja luottamusta. Minulle oli kunnia-asia päästä laulamaan juuri nyt Veteraanin iltahuuto, hän sanoo.

On hiljainen, hieman sateinen kesäpäivä. Hotellin baari on vielä tyhjä asiakkaista. Waltteri Torikka etsii paikan, mihin ei kuulu baarin kaiuttimista jumputtava musiikki.

– Äänihälyä riittää joka puolella liikaa. Olen aika herkkä reagoimaan siihen, hän sanoo.

Elokuussa 41 vuotta täyttävä baritoni on hyvässä vaiheessa elämäänsä ja uraansa. On ollut ja on isoja rooleja Savonlinnassa ja maakuntaoopperoissa ja konsertteja, joissa hän laulaa ooppera-aarioiden lisäksi musikaalisävelmiä ja rakastamiaan balladeja. Tänä kesänä hänellä on rooli Savonlinnassa Puccinin Turandot-oopperassa ja oma Merikanto-konsertti. Lomaakin hän pitää jossain vaiheessa ja sanoo oppineensa jouten olon merkityksen.

– Ainakin melkein.

– Minäkin elän nyt perhe-elämää, josta nuorempana tuskin osasin edes haaveilla, Waltteri Torikka sanoo.

Waltteri Torikka sanoo olevansa taiteilijan tiellä ja omassa elämässään taitekohdassa.

Tähän yksityiselämän käännekohtaan osui viimekesäinen 40-vuotisjuhlakonsertti Olavinlinnassa ja tämän vuoden alussa roolidebyytti Scarpiana Vaasan Oopperan Toscassa.

Hän sanoo, että kasvu ihmisenä on ihmeellistä. Urallaan oopperan ja laulun saralla hän on saavuttanut jo paljon, ja yksityiselämäkin on rauhoittunut.

– Minäkin elän nyt perhe-elämää, josta nuorempana tuskin osasin edes haaveilla.

Hän on asunut nyt muutaman vuoden Hämeenlinnassa. Työn rinnalla on uusperheen elämä.

– Perhe ja koti merkitsevät minulle uudenlaista paikoilleen asettumista. Elämäni ei ole aina ollut kovin tasaista, mutta nyt se on sitä enemmän. Olin nuorempana niin uraorientoitunut, etten ehkä uskaltanut haaveilla tällaisesta arjesta. En sitoutunut samalla tavalla kuten nyt olen tehnyt.

Perheessä on puoliso ja tämän teini-ikäiset pojat.

– Perheemme lapsille haluan antaa esimerkin, että kaikesta voi puhua ja kuunnella heidän toiveitaan, ilojaan ja huoliaan.

Torikka itse on avioerolapsi, vaikka isäkin oli elämässä läsnä. Kasvava poika ja äiti olivat silti se perhe Tampereella.

Hän sanoo, että puolison lasten kanssa eläminen on opettanut hänelle myös läsnäoloa, ja onneksi löytyy muistuttajia, jos hän vaipuu omiin ajatuksiinsa. Sellainenkin taipumus hänellä on. Hän on pohjimmiltaan pohdiskelija ja työhönsä uppoutuva taiteilija.

– Työni on luonteeltaan välillä erittäin itsekästä, keskipisteenä olemista ja oman navan ympärillä pyörimistä. Perhe ja lapset palauttavat minut maan pinnalle.

Torikka naurahtaa ja arvelee, että olisi paljon ”paskempi tyyppi” ilman lapsia.

Ehkä lapsuudenelämykset urkurikanttori-ukin kanssa johtivat siihen, että Waltteri aloitti opintonsa Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin osastolla. Lapsuudenhaaveet olivat kuitenkin vielä erilaisia. Hän on monesti kertonut, miten lauloi jo päiväkodissa Kikan Mä haluun viihdyttää -laulua ja Matin ja Tepon biisejä.

– Minulla oli pienestä pitäen tarve esiintyä ja viihdyttää ihmisiä.

Musikaalinen lahjakkuus viittasi taiteilijan tiehen. Waltteri oli vilkas lapsi, ja äiti ilmoitti hänet muskariin. Kun lapsuudenkotiin tuli vieraita, poika puki ylleen oranssin, kiiltävän rokkipuvun ja nautti esiintymisestä täysillä.

– Ala-asteella harjoittelin jopa nimmareiden kirjoittamista ja käytin artistinimeä Waldo, jonka nappasin varmasti Waldo´s People -yhtyeestä.

Lapsi ei tietenkään osannut edes kuvitella, mitä tähteys voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Esiintyvän taiteilijan elämäntapa on erikoinen, ja kuten hän sanoo ”suhteellisen kuormittava”.

– Se voi johtaa myös uupumukseen, jota olen joskus tuntenut. Olen onneksi osannut pariinkin otteeseen hiljentää ajoissa. Intohimo työhön vie useinkin mennessään, ja julkisuuteenkin on totuteltava. Ei kukaan ole uransa alussa valmis siihen.

Tänä kesänä Waltteri Torikka suuntaa Savonlinnan jälkeen Helsingin Juhlaviikoille, jossa hän laulaa J.S. Bachin musiikkia Temppeliaukion kirkossa. Esitys Bach-Torikka-Uotinen on kunnianosoitus Jorma Uotiselle hänen elämäntyöstään. Uotinen suunnittelee esityksen koreografian.

– Teos on ollut pitkäaikainen haaveeni. Bachin musiikki on ollut minulle jo pitkään ehkä jopa rakkainta musiikkia, Torikka sanoo.

Hän luonnehtii haltioituneesti Bachia täydelliseksi, taivaalliseksi musiikiksi. Siinä soi elämä ja myös kuolema. Taiteellisesti ollaan pyhän kokemuksen äärellä.

– Olemme vieraantuneet siitä, että kun saa elää, kuolema on sen loppu. En koe tätä ajatusta synkkänä, ja minusta Bach tulkitsee sen hienosti. Olisi hyvä päästä eroon kuolemanpelosta, sehän varmasti painaa jokaisen ajatuksia, ainakin joskus. Kukaan meistä ei tiedä montako elinpäivää on jäljellä.

– Uskoa on vaikea pukea sanoiksi, mutta pyhän, pyhyyden kokemuksessa luonto on minulle todella keskeinen asia, Waltteri Torikka sanoo.

Torikka sanoo, että isovanhempien kuolema on koskettanut häneen syvästi. Yksi heistä oli hänelle erityisen tärkeä – isänisä oli urkurikanttori, joka sattumoisin johti myös Satakunnan veteraanikuoroa.

– Ukki soitti virsiä ja lauloimme yhdessä hänen kanssaan. Myös tätini, isän sisko oli kanttori. Ehkä lapsuudenkotini oli siinä mielessä tapakristillinen. En ole koskaan miettinyt, olisinko esimerkiksi ortodoksi. Evankelisluterilainen kirkko on kotikirkkoni.

Millainen sitten on Waltteri Torikan suhde kirkkoon ja uskoon? Hän miettii pitkän tovin ja sanoo sitten, että henkisyys on hänelle tärkeää.

– Uskoa on vaikea pukea sanoiksi, mutta pyhän, pyhyyden kokemuksessa luonto on minulle todella keskeinen asia. Savonlinnassa meillä on oopperajuhlien aikana vuokramökki. En voisi kuvitella olevani kesällä muualla kuin luonnon keskellä.

Hän sanoo olevansa auringonlaskuja palvova ihminen.

– Ehkä se symboloi sitä, että luonteessani on jonkinlainen surumielisyyden pohjavire. Vaikka olen esittänyt Taikahuilun Papagenoa ja tykkään myös karnevalisoida näyttämöllä, niin rakastan melankoliaa. Mutta taiteessahan komedia ja tragedia kulkevat käsikkäin aivan kuten elämässäkin.

Uskon valjastamista omien etujen ja arvojen ajamiseen hän ei ymmärrä.

– Itsekeskeinen oma etu ei saisi olla koskaan elämässä etusijalla. Tärkeintä on, miten käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan, myös miten suhtautuu luontoon. Tätä aikaa vaivaa jonkinlainen empatian puute ja kyvyttömyys asettua toisen ihmisen asemaan.

Hän kääntää pohdinnan luonnon pyhyydestä ihmisten väliseen yhteyteen. Ja miten sitä voisi parantaa.

– Me aikuiset rakennamme ilmapiirin perheisiin ja koko yhteiskuntaan. Emme ehkä ymmärrä vastuuta ja esimerkkiämme vaikkapa sosiaalisen median nettikeskusteluissa. Uskon, että taiteen kautta saadaan ihmiset ajattelemaan. Ja lasten hyvinvointi on tärkeintä.

Waltteri Torikalla on ammatillisia haaveita, mutta myös yksityisiä unelmia. Hän arvelee olevansa keski-iän taitekohdassa pikkuhiljaa aikuinen. Se merkitsee myös elämän rajallisuuden tunnistamista.

– Olen ollut varovainen kertomaan unelmistani julkisuudessa, mutta voin tunnustaa, että kaikenlaisia villejä ja hulluja unelmia pitää olla. Ehkä yksi oli viimevuotinen syntymäpäiväkonserttini. Mitään ei pidä kuitenkaan sanoa ääneen ennen kuin on varma unelman toteutumisesta. En koskaan uutisoi ennakkoon vielä epävarmoja juttuja.

Waltteri Torikan yksityinen haave on oma kesämökki veden äärellä. Vielä sellaista ei ole löytynyt.

– Minulla on vahva kaipuu luontoon, vaikka rakastan maailman metropoleja. Olen miettinyt paljon karjalaisia juuriani ja sitä, että johtuvatko jotkut reaktioistani ylisukupolvisesta kokemuksesta. Sellaista ajoittaista kuulumattomuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta. Suvussani ihmiset joutuivat lähtemään evakkoon ja jättämään kotinsa. Miksei se olisi jättänyt jälkiä myös minun sukupolveeni, hän kysyy.

Waltteri Torikka hymähtää, että onkohan hänessä vähän myös karjalaista itkijänaista.

– Ehkä sitäkin kaiken muun lisäksi. Liikutun helposti, enkä häpeä kyyneleitäni.