Julkisuus rakastaa ihmisten uhkarohkeita seikkailuja – Minusta vuorikiipeily on itsekästä

Toimittajakoulussa piti aikanaan kirjoittaa henkilökuva. Tein sen tuttavasta, joka harrasti base-­hyppyä. Lajissa hypätään laskuvarjolla torneista ja kallioilta. Tuttava ei ollut elämäntarinaltaan tai ansioiltaan erityisen kiinnostava, mutta minua kutkutti, että joku otti niin suuria ja täysin hyödyttömiä riskejä.

Nyt yli 20 vuotta myöhemmin huomaan, etten todellakaan ole ainoa, jota aihe kiehtoo.

Julkisuus rakastaa yksittäisten ihmisten uhkarohkeita seikkailuja. Jari Saarion Atlantin yli soutamisesta julkaistiin pelkästään Helsingin Sanomissa viime vuonna 66 juttua. Hänen lisäkseen media on raportoinut tarkkaan esimerkiksi yksinpurjehtija Tapio Lehtisestä ja vuorikiipeilijä Lotta Hintsasta.

Seikkailijat puhuvat haastatteluissa rajojen testaamisesta, haasteista ja unelmien tavoittelusta. Ja kyllä, korkeilta paikoilta hyppiminen, yksin valtameren ylitys ja kiipeily ovat varmasti henkisesti vaativia. Mutta puhe suorituskyvyn äärirajoista sivuuttaa sen, että vaikeuksiin ja vaaraan on hakeuduttu itse.

Myös se, että ihminen irrottaisi pihdeillä itse hampaansa, olisi vaivalloista, kivuliasta ja riskialtista. Sekään ei hyödyttäisi ketään, mutta kai sellaisestakin voisi tehdä mediasisältöä.

Siviilissä Saario auttaa pelastajan työssään muita, mutta saako sillä arvostusta? Linnan juhliin Saario kutsuttiin nimenomaan ansioistaan yksinseikkailijana.

Julkisuus ihannoi niitä, jotka ovat löytäneet juttunsa, toteuttavat unelmiaan, ovat yrittäjähenkisiä ja brändäävät itseään. ”Oma polku” pitää löytää, vaikka sitten tuhansien metrien korkeudesta köyhästä maasta. Länsimaalaisten valloitus­harrastuksen vuoksi vuorten huiput ovat täynnä roskaa. Siellä lepää myös kuolleiden kantajien ruumiita. He ovat maksaneet hengellään siitä, että rikkaat ihmiset jahtaavat adrenaliinia.

”Valloittaminen” on erikoinen ilmaus. Aivan kuin seikkailijat ottaisivat mittaa luonnon mahtavuudesta: valtameristä ja vuorten huipuista. Mutta he ovat myöhässä. Ihminen on kauan sitten kartoittanut ja alistanut luonnon. Mount Everestin huipulla jonotetaan, meri on pumpattu täyteen muovia ja parhaillaan vuorilta tuhotaan jäätiköt kuumentamalla ilmasto.

Minun on vaikea nähdä vuorikiipeilyä muuna kuin itsekkyytenä. Ja se äärirajoilla käyvien seikkailijoiden ihailussa risookin. Mihin heidän julkisuutensa on tarkoitus inspiroida? Uhkarohkeuteen? Yksinäiseen sankaruuteen? Keittiö­psykologi sisälläni pohtii, että syvä on tyhjyyden tunne, ellei se helpommalla täyty.

Historiallisesti uroteoilla on tietenkin esikuvia. Aikaa 1888–1914 kutsutaan sankareiden aikakaudeksi. Silloin sponsoreiden tukemat miesretkeilijät valloittivat kylmiä äärialueita. Ja siinä missä löytöretket oli aiemmin tehty kuninkaan nimissä, nyt seikkailijoilla oli hiotut brändit ja kustannussopimukset taskuissa.

kotimaissa yleisöt seurasivat silmä kovana, kun Fridtjof Nansen, Roald Amundsen ja Ernest Shackleton kolusivat napoja.

Löytöretkeilijät ”tekivät suuria asioita”, minkä nähtiin olevan merkki yksilön fyysisestä ja henkisestä arvosta teollis­tumisen latistamassa maailmassa, kuvaa tietokirjailija Fergus Fleming kirjan South: The Endurance Expedition esipuheessa.

Mutta sankaruuden aika päättyi äkisti.

Kun Shackleton seilasi kohti Antarktista vuonna 1914, hän oli juhlittu seikkailija. Hänen palatessaan kotiin kolme vuotta myöhemmin ketään ei enää kiinnostanut.

Retkikunta pyysi vuonna 1916 apua vaikeuksiinsa. Winston Churchill kommentoi pyyntöä: sitten kun haavoitetut on hoidettu, kun köyhtyneet ja sydämensä särkeneet kodit on kunnostettu, kun sairaaloilla on rahaa, aion pohdiskella näiden pingviinien tilannetta, mutta en ennen sitä.

Maailmansodan runtelemassa Euroopassa prioriteetit olivat muuttuneet. Seikkailusankaruus ei enää inspiroinut.

Nykyuutiset ovat täynnä ihmisiä, joilla ei ole muuta vaihto­ehtoa kuin sinnitellä kuoleman vaarassa. Siksi on vaikea kiinnostua siitä, jos joku haluaa huvikseen tehdä samaa.

EDIT: 5.2.2024 klo 13.49 Poistettu virheellinen tieto Tapio Lehtisen siviiliammatista.