Ilme on vakava. Nuori nainen seisoo Tampereen raatihuoneen koreassa juhlasalissa, kristallikruunujen alla täsmälleen siinä kohdassa puunattua parkettilattiaa, jossa hänen ikätoverinsa 100 vuotta sitten oli kohtalon merkitsemä.
Vuonna 1918 arvorakennuksen Keskustorin puolen julkisivuun iskivät luodit. Sisällä vallitsi sekasorto. Naisen jäljellä olevan elinajan saattoi laskea tunneissa.
Sata vuotta sitten oli tosi kyseessä, mutta nyt näyttelijä Emmi Kaislakari eläytyy roolihenkilönsä kohtaloon Tampereen Työväen Teatterin näytelmässä Tytöt 1918. Myös Tampereen Teatterin 1918 Teatteri taistelussa -näytelmässä eletään samaa kapinaa, sisällissotaa, veljessotaa, vapaussotaa – miten kukin vuoden 1918 traagisia tapahtumia haluaa kutsua.
Emmi Kaislakarin näyttelemälle Rauhalle kevät 1918 Tampereella oli monin tavoin kohtalokas.
Kaislakari esittää Rauhaa, joka huhtikuun viidennen päivän aamuna 1918 puolusti punaisten viimeistä tukikohtaa verisessä ja armottomassa taistelussa valkoisia vastaan. Kaislakari kertoo isoäitinsä äidillä, vuoden 1918 aikalaisella, olleen sama nimi kuin hänellä näyttämöllä nyt: Rauha.
– Tavallinen tyttö haaveilee häistä, naimisiin menosta rakastettunsa Villen kanssa. Elämä lupailee kaikkein heleimpiä hetkiä, Kaislakari miettii roolihahmoaan.
Mutta kahden vilpittömän nuoren orastava onni tuhotaan. Vasta itsenäistyneeseen Suomeen ei saada järjestystä ja helvetti repeää murskaten pumpulitehtaassa raatavan työläisnaisen unelmat ja suloiset suunnitelmat kodista hellahuoneessa, lapsista, perheestä.
Eikä hän ole kohtalossaan yksin.
– Rauhan rakastettu Ville lähetetään Vilppulaan taistelemaan punakaartissa. Pian saapuu Tampereelle suruviesti, että Ville on kaatunut. Sydämensä valitun myötä kaatuu kaikki muu, Kaislakari kertoo.
Rauhan ratkaisu on liittyä punaiseen naiskaartiin.
– Hän kasvaa surun keskellä tytöstä sotilaaksi.
Miten lopulta käy? Sen näkee keväällä Tampereen Työväen Teatterissa. Kaislakari paljastaa vain, että kohtalo on kova, kuten useimmilla naiskaartilaisilla.
– Kun ainoa toivo on mennyt, kun ei ole enää mitään menetettävää, luonnoltaan pelokkaan tytön pelko muuttuu välinpitämättömyydeksi.
Emmi Kaislakari tunnustaa aidolla tapahtumapaikalla, että mielessään hän itkee Rauhan kohtaloa.
– Naiskaarti joutui jäämään tänne. Vastaavassa tilanteessa yrittäisin viimeiseen asti pitää itseni hengissä.
Kaislakarin mukaan sata vuotta on yllättävän lyhyt aika.
– Ymmärrys tulee siitä, että saa tietää ja tajuaa omat juurensa. Nyt voin Tirkkosen talossa Kauppakadulla juoda kahvila Venlan pihaterassilla kahvit. Huhtikuussa 1918 samalla paikalla lojuivat ruumiskasat.
Valkoisten valtaamaan taloon jäi 10–20 kaatunutta.
Korttelin päässä raatihuoneelta sijaitsevassa kauppias Tirkkosen talossa, Kuninkaakadun ja Kauppakadun kulmassa punaiset olivat saartaneet joukon kauhajokelaisia valkoisia. Tirkkosen talo oli ollut punaisille viime hetken menetys. Varhain aamulla 5.4.1918 valkoinen pohjalaisyksikkö onnistui vapauttamaan kauhajokelaiset.
Samalla avautui tie raatihuoneelle.
Vastikään kirjan Sisällissodan naiskaartit, suomalaisnaiset aseissa 1918 julkaissut tutkija Tuomas Hoppu sanoo, että viimeistään tuohon aamuun mennessä raatihuoneelta oli pitänyt livahtaa, jos halusi välttää vankeuden tai kuoleman taistelussa.
Punaiset jäivät lopullisesti alakynteen saman päivän aikana. Taistelutahto romahti niin, että esimerkiksi VPK:n talolta vain muutaman valkoisen miehen osasto otti vangiksi peräti 1 600 punaista.
Viimeiset metrit Tirkkosen talolta raatihuoneelle valkoiset etenivät käsikranaatteja heitellen - tappioitta.
– Silloiselle kaupungintalolle, nykyiselle raatihuoneelle, oli vetäytynyt turvaan pakolaisia, haavoittuneita, miliisejä. Rakennusta puolustavaan naiskaartiin kuului 30–40 henkeä. Naiset olivat aktiivisia, eivätkä halunneet antautua tai paeta kuten useat miehet, Tuomas Hoppu kertoo.
Valkoiset eivät pitäneet kiirettä rynnätä avoimelle Keskustorille. He hallitsivat aluetta, ja Tampereen
Teatterilta saattoi tulittaa suoraan raatihuoneelle.
– Lopulta valkoiset toivat tykin Tammerkosken itärannalle, silloisen Verkatehtaan, nykyisen hotelli Ilveksen kulmille. He viestittivät punaisille, että ampuvat, ellei raatihuoneen puolustus antaudu, Hoppu selostaa.
Pian vastarinta luhistui lopullisesti, ja raatihuone antautui 5.4.1918 noin kello 16. Valkoisten rakennuksesta vangiksi ottamien määrästä ei ole tarkkaa tietoa. Heitä arvioidaan olleen 200–400 henkeä.
– Kaatuneita rakennuksessa oli ehkä kymmenestä kahteenkymmeneen. Tarkkaa lukua ei ole saatavilla.
Näyttelijät Kaisa Hela (vas.), Suvi-Sini Peltola ja Marketta Tikkanen Tampereen raatihuoneen juhlasalissa, jota punakaartin naiset vielä aamulla 5.4.1918 puolustivat.
Pohjoismaiden suurin asutuskeskustaistelu päättyi valkoisten voittoon. Henkiin jääneet punaiset tai punaisiksi epäillyt vietiin jonoihin Keskustorille.
Keskustorilla ruokaa ja vettä tarjottiin niukasti. Päivät olivat parhaimmillaan kymmenen plusasteen lämpöisiä, mutta yöt useita asteita pakkasen puolella.
– Tampereen taistelun alkuvaiheessa valkoiset olivat vieneet noin tuhat vankia junalla Pohjanmaalle, mutta sen jälkeen Tampereella saatiin vielä arviolta 10 000 vankia. Se oli liian iso joukko junilla kuljetettavaksi.
Tutkija Tuomas Hoppu kertoo, kuinka valkoiset valmistelivat vankiensa sijoituspaikat Kalevankankaan hautausmaan tuntumaan piikkilanka-aitauksiin sekä vankkojen tehtaiden työsaleihin ja varastoihin.
Pisimmillään vangit joutuivat seisomaan torilla niillä sijoillaan kolme vuorokautta.
– 8.4.1918 Keskustori oli tyhjennetty vangeista.
Tampereen Teatteria 1918 johtanutta Jalmari Lahdensuota näyttelee nykyinen teatterinjohtaja Reino Bragge.
Ilme on mietteliäs. Keski-ikäinen mies seisoo Tampereen Teatterin entisöidyssä, tunnelmavalaistussa aulassa täsmälleen siinä kohdassa puunattua laattalattiaa, jossa 100 vuotta sitten makasi kaksi ruumista.
Tampereen Teatterin nykyinen johtaja Reino Bragge eläytyy silloiseksi teatterinjohtajaksi Jalmari Lahdensuoksi näytelmässä 1918 Teatteri taistelussa.
Lahdensuo ounasteli tulevan oikein.
– Yhdessä repliikissäni sanon näyttelijä Jalmari Rinteelle, että usko pois, punaiset tulevat valtaan ja valtaavat puhelinkeskukset, maistraatin, porvarilliset lehdet.
Lahdensuo ei jäänyt katsomaan, kuinka käy.
– Hän paljasti Rinteelle lähtevänsä Lapualle ja liittyvänsä valkokaartiin, Bragge sanoo.
Mutta ihan omilleen hän ei näyttelijöitään jättänyt, vaan vuokrasi heille huoneet Puutarhakadulta hotelli Hälläpyörästä, jossa nyt toimii ravintola Laterna.
– Lopulta punaiset vangitsivat näyttelijät ja heidät kuskattiin hotellista Tampereen Yhteiskouluun säilöön. Kaikki sentään säilyivät hengissä.
Punaisten antauduttua Jalmari Lahdensuo palasi Tampereelle kauhistelemaan vasta 1913 valmistuneen teatteritalonsa vahinkoja ja noitumaan julmaa sotaa.
– Teatterin seinät ovat kuin reikäjuustoa, Lahdensuo virkkoi ja jatkoi, että punaiset oppikoon, ettei uutta kapinaa kannata alkaa, Reino Bragge selvittää.
Edellisen kuvan Reino Bragge seisoo teatterin ala-aulassa samalla paikalla, johon kaatui kaksi venäläistä sotilaskypärää käyttänyttä punaista.
Tarinoilla naissotilaiden vaiheista sekä punaiset että valkoiset pyrkivät ajamaan omaa aatettaan. Vahvana elää ”tieto”, että naispunakaartilainen ammuttiin heti, samoin nainen, jolla oli housut ja olalla kivääri.
– Moni tarina on vallankumousromantiikkaa ja romaanipohjaista kuvittelua. Todellisuudessa Tampereen taisteluissa kuoli reilun tusinan verran naisia. Heistä vain muutamien kohtaloksi tuli tulla teloitetuksi, Tuomas Hoppu vahvistaa.
Tutkija toivoo, että vuoden 1918 kansallisen tragedian muistelut olisivat kaikille yhteinen asia, eikä enää elettäisi vihassa.
Miksi valkoiset lopulta voittivat sodan?
– Luulen, että niin olisi käynyt myös ilman saksalaisten apuun tuloa, mutta se nopeutti taisteluiden päättymistä. Valkoisista joukoista rakentui vähitellen säännöllinen armeija. Sen sijaan punakaartit polkivat paikallaan samalla kun vallankumoushallinnon talous romahti, Hoppu sanoo.
Sota päättyi, kun viimeiset punaiset antautuivat Kymin Ahvenkoskella 5.5.1918.
Tytöt 1918, ensi-ilta 25.1.2018 Tampereen Työväen Teatteri. Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola. 1918 Teatteri taistelussa, ensi-ilta 27.1.2018 Tampereen Teatteri. Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen.
Teksti Hannu Koskela, kuvat Timo Pyykkö ja Vapriikin kuva-arkisto
