”Itse kyllä hieman kyseenalaistaisin sitä” – Jonne ei muista, että häntä olisi nuorimpana lellitty enemmän kuin veljiään Mikko ja Kie Von Hertzeniä

Kuvankaunis, pellavatukkainen nappisilmä. Sellaisena Mikko Von Hertzen muistaa viisi vuotta nuoremman pikkuveljensä Jonne Von Hertzenin lapsuudesta. Koko viisihenkisen perheen lellikki, oikeutetusti. Latu oli hänelle kevyempi hiihtää Mikon ja etenkin veljeskatraan nestorin, Jonnea seitsemän vuotta vanhemman Kie Von Hertzenin jäljiltä.

Jonne ei ollut kuitenkaan veljiensä jatke. Kie ja Mikko olivat aina omissa menoissaan naapuruston muiden lasten kanssa Helsingin Etelä-Haagassa. Kun isoveljet tulivat päiväkodista, esikoulusta tai koulusta, ovi kävi saman tien ja veljekset painuivat pihalle. Sisälle tultiin vasta, kun äiti huusi ikkunasta ”syömään” muiden lasten äitien tavoin. Ruoka naamaan ja takaisin ulos. Seuraavan kerran ovi kävi vasta nukkumaanmenoajan kynnyksellä.

Jonnella oli täysin erilliset kuviot, ikiomat kaverit, omanlaisensa arki.

Kunnes syntyi Von Hertzen Brothers. Yhteinen bändi teki Kiestä, Mikosta ja Jonnesta toisilleen enemmän kuin veljiä.

Yleensä sisarusten kanssa vietetään enemmän aikaa lapsena kuin aikuisena. Von Hertzenien kohdalla perinne on kääntynyt ainakin osaltaan nurinpäin. He ovat olleet viimeiset 25 vuotta niin tiiviisti yhdessä, ettei enää voi olla ihan varma, mikä osa heidän käyttäytymisestään on tullut äidinmaidon mukana, mikä veljiltä omaksuttuna.

Samalla tavalla on epävarmaa, ovatko heidän luonteenpiirteensä pehmenneet toistensa vaikutuksesta vai vain vuosien tasaamina. Esimerkiksi heidän äkkipikaisuutensa on silottunut.

– En usko, että kovin moni, joka meidät ja meidän temperamenttimme tuntee, olisi kovin montaa markkaa laittaneet kiinni siihen, että me ollaan tehty kohta 25 vuotta duunia yhdessä, Mikko sanoo.

– Valitettavasti geeneistä tulee tietty tulisieluisuus. Mutta mulla on sellainen tunne, että jos yksi menettää malttinsa, niin kaikki vetävät vähän vastapalloon – että tuolta paloi nyt päreet, tuohon ei voi lähteä mukaan vaan pitää olla vastavoima sille, Kie toteaa.

Kolmikossa on paljon samankaltaisuutta. He ovat kohteliaita, perfektionismiin taipuvaisia ja luontoa rakastavia. He satsaavat työhönsä rutkasti, mutta vailla kilpailuviettiä – ja ovat tietenkin huomattavan musikaalisia.

– Mut eihän me sama ihminen olla, kyllä meillä luonteenpiirteiden eroja on, Mikko huomauttaa.

Osa luonteenpiirteistä on myös kääntynyt toiseen suuntaan. Bändin sosiaalisena moottorina tunnetusta Mikosta on tullut introvertimpi, seuramieheilyyn nopeammin väsyvä.

Vaikka Jonne on yhä harkitsevin, hän ei vaikuta siltä ”kaikista hiljaisimmalta ja syrjäänvetäytyvimmältä”, kuten toimittaja Samuli Knuuti häntä kuvaili Von Hertzenien yhteishaastattelussa Imagessa vuonna 2011. Hän puhuu tasavertaisesti isoveljiensä kanssa, oikaisee välillä heidän muistojaan.

Kie taas on aina kertonut itselleen tarinaa, että hän on se epäsosiaalinen tapaus.

– Se ei ole enää pitkään aikaan pitänyt paikkaansa. Se on tavallaan sellainen jäänne, et kertoo jotain, mikä on muodostunut kauan sitten, hän sanoo.

Von Hertzenit kasvoivat turvallisessa ympäristössä Etelä-Haagassa. Perhe muutti muutaman kerran, mutta vain noin 150 metrin säteellä.

Kien asema ainoana lapsena murtui jo ennen kahta ikävuotta Mikon syntymään, mutta esikoinen keksi, miten sai haukattua itselleen huomiota. Hän alkoi herätä varhain aamulla, jolloin sai pari tuntia omaa aikaa isän kanssa.

– Me luettiin aina Euroopan lintuja, mistä syystä opin Euroopan linnut ulkoa, kun olin noin kolmevuotias.

Jälleenvakuutusjohtajana työskennellyt isä oli harrastajarengastaja ja kiinnostus lintuja kohtaan tarttui myös jokaiseen poikaan.

Kie ja Mikko kasvoivat samaan arkeen. Naapurustossa oli iso suunnilleen samanikäisten lapsen lauma. Kiellä ja Mikolla oli sama kaveripiiri pienin nyanssieroin. Leikkiaikaa riitti, sillä he olivat vapaita vastuista. Kotiäitinä omasta tahdostaan ollut äiti huolehti Jonnesta ja kotitöistä. Myöhemmin äiti työskenteli mielenterveyshoitajana ja joogaohjaajana.

Isoveljet eivät ehkä olisi kuitenkaan ansainneet ihan niin täyttä luottoa vanhemmilta. Heidän elämänsä ei ollut pelkkää kirkonrotan leikkimistä. He polttivat löytämiään tupakantumppeja, kaivoivat maasta käytettyjä purkkia omaan suuhun. Kerrostalojen rapuissa he etenivät ylempiin kerroksiin portaita kulkemisen sijaan kiipeämällä rappusten väärältä puolelta ylös. Myös rännejä pitkin oli hauskaa kiipeillä.

– Eka kerros oli tosi iisi, toka kerros oli jo aika paha ja kolmas oli jo oikeasti raju, koska korkeanpaikan kammo rupesi ottamaa mittaa näyttämisen halusta, Kie muistelee, Kie muistelee.

Joskus he painoivat kavereiden kanssa toisia rintaan niin, että he pyörtyivät kukin vuorollaan. Herätessä oli aina vähän pihalla, vartaloa kihelmöi vietävästi.

Pyörrytysleikki on tuttu Jonnenkin lapsuudesta.

– Ihan samanlaista idiotismia se oli meidänkin kaveriporukassa. Mutta ehkä mä oon ollut meistä varovaisin myös lapsena. Varovaisin tai järkevin.

Veljet eivät kuitenkaan toimineet hänelle varoittavina esimerkkeinä. Ei Jonnella ollut juuri hajuakaan, mitä he touhusivat. Ikäero piti siitä huolen.

Veljesten maailmat alkoivat solmiutua yhteen, kun ikäero alkoi menettää merkitystään. Musiikki oli kuitenkin se suurin tekijä. Ilman sitä veljestarina voisi olla nyt hyvin erilainen.

Isä alkoi viedä Jonnea isoveljien keikoille teini-ikäisenä – niille keikoille, jonne alaikäiset pääsivät. Kiellä ja Mikolla oli ensin yhteinen bändi Venus Flytrap. Sen jälkeen Kie siirtyi soittamaan kitaraa Don Huonoihin, Mikko rumpuja Egotrippiin ja Lemonatoriin.

Jonne muistaa, miten ylpeä oli, kun näki veljet lavalla. Se tuntui jännittävältä ja vieraalta, vielä.

Hän alkoi ottaa isoveljistä mallia. Osti bootsit, koska heilläkin oli, ja oli yläkoulunsa ainoa bootseissa käppäilevä teini.

– Kaikki katsoivat, että mikä helvetin friikki tuo on, Jonne sanoo.

– Oliko sulla sellaiset solkibuutsit? Mikko kysyy.

– Solkibuutsit, joo, joo.

Täysi-ikäistyttyä pääsi kunnolla veljesriviin, mukaan keikoille, muusikkouden keskelle. Tavastiasta tuli hänenkin tukikohtansa.

Jonne oli kyllä itsekin musikaalinen, kävi Sibelius-lukion Kien ja Mikon tavoin – tosin ennen kaikkea siksi, että se oli ”siisti mesta”. Jonne soitti ensin pianoa, siirtyi siitä saksofoniin ja myöhemmin nykyiseen instrumenttiinsa bassoon. Soitin ei kuitenkaan valikoitunut sen takia, että kitara ja rummut olivat jo varattuina isoveljille. Kavereiden yhtyeessä avautui basistin paikka, jonka Jonne päätyi täyttämään. Myöhemmin hän soitti Jonna Tervomaan bändissä.

Soittaminen oli Von Hertzeneille ennen kaikkea tapa olla. Eivät he tähdänneet levyille ja lavoille, se oli vain luontaista seurausta kaikelle.

Kotoa heitä kannustettiin. Molemmat vanhemmat olivat musikaalisia. Isä oli tietämättään mukana myös Von Hertzen Brothersin synnyssä.

Noin 30 vuotta sitten Kie, Mikko ja Jonne halusivat ikään kuin lahjana isälleen esittää muutaman kappaleen hänen 50-vuotissyntymäpäivillään joulukuussa vuonna 1995. Siitä jäi hyvä fiilis, he saivat kolmestaan soitettua ”ihan järkevän kuuloisen jutun”.

Vierähti vielä viisi vuotta. Mikko oli muuttanut Intiaan tekemään vapaaehtoistyötä inspiroiduttuaan Äiti Ammasta. Samalla hän teki musiikkia.

Meni pari vuotta etteivät veljekset nähneet ollenkaan, kunnes Kie ja Jonne pakkasivat soittovehkeet mukaan ja matkustivat keskimmäisen veljen luokse. Mikon pyynnöstä he ryhtyivät demoamaan hänen tekemiään kappaleita.

Seuraavana vuonna ilmestyi Von Hertzen Brothersin ensimmäinen levy. Nyt bändiltä ilmestyy jo yhdeksäs studioalbumi, In Murmuration, ja yhtye lähtee ties kuinka monennelle kiertueelle, joka ulottuu Suomesta Iso-Britanniaan ja Floridaan.

Mikko arvelee, että bändin pitkän iän salaisuus on, että veljekset ovat samalla viivalla. Vastuualueet ovat jakaantuneet tasan, eikä mikään ole yhden veljen sanelemaa. Veljesroolit eivät päde täällä, niistä on oikeastaan kasvettu yli kokonaan. Kie hoiti tienraivaajan työn nuorena pois alta. Hän kapinoi kotona eniten, tappeli kotiintuloajoista ja muista oikeuksistaan. Ja kun tappelu ei auttanut, hän saattoi karata koko viikonlopuksi.

– Koin sen niin loukkaavana, etten saanut olla yhtä kauan ulkona kuin kaverit.

Silloin hän ei vielä tajunnut, että ehkä juuri siksi kotiintuloajoista ei tingitty. Kien alakoulun alkuaikojen kolme parhainta kaveria ovat myöhemmin yksi toisensa jälkeen kuolleet huumeiden- tai alkoholinkäytön seurauksena.

Ja Jonneko oli se perheen lempilapsi?

– Jotenkin jäi sellainen fiilis, että nooh, Jonnea aina vähän lellitään. Jonnelle kaikki on ollut vähän helpompaa. Kie oli just tää tienraivaaja. Mä tulin aika smoothisti perässä. En joutunut käymään niitä taisteluita hirveästi, Mikko toteaa.

– Sulla ei myöskään ollut ehkä niin rajuja kavereita perhetaustaltaan. Jostain syystä löysin aina hengenheimolaisuutta niistä ongelmatapaustyypeistä, Kie lisää.

Jonne huomauttaa, että kotiintuloajat olivat hänelle yhtä tiukat. Sen sijaan hänen kohdallaan esimerkiksi korvakorun laittaminen, pitkien hiusten kasvattaminen ja tatuoinnin ottaminen eivät herättäneet vanhemmissa suuria tunteita. Ne jutut oli jo nähty.

– Mut se, että onks mua lellitty, niin itse hieman kyseenalaistaisin sitä.

Veljessuhteet olisivat varmasti hyvin erilaiset, jos Von Hertzenit eivät olisi tehneet niin intensiivisesti töitä yhdessä vuosikausia. Vertailukelpoista aikaa ei oikeastaan ole ollut. Jonne oli vain 23-vuotias, kun yhteinen yhtye perustettiin. He ehtivät tehdä ennen sitä pari yhteistä luontoretkeä, ei juuri muuta. Lapsuuskesät he olivat periaatteessa yhdessä perheen mökillä Tammisaaressa, mutta sielläkin Mikolla ja Kiellä oli omat juttunsa, Jonnella omat.

Von Hertzen Brothers on värittänyt täysin sitä, miten he ovat veljeksiä keskenään ja toisilleen. Vapaa-ajalla yhdessä ollaan korkeintaan silloin, kun äiti on järjestänyt yhteisen ruokailuhetken. Bändi täyttää kaiken yhteisen tilan.

– En tiedä, voiko jopa sanoa, että se on valitettavasti näin. Totta kai työkuoren alla on jossain se veljeys puhtaana veljeytenä, mutta se on tavallaan niin sellaista kollegameininkiä, että meidän päivittäisestä kanssakäymisestä veljeys on pudonnut pois, Kie kertoo.

– Tosi vaikeaahan se on sanoa, että jos me ei oltais tehty tätä, niin mitkä meidän suhteet olisivat. Voi olla, että me olisimme toistemme kanssa tosi vähän tekemisissä anyway, Jonne sanoo.