Joskus sitä törmää niin mukavaan tuntemattomaan ihmiseen, että kolme tuntia menee hujauksessa. Kaarina on sellainen ihminen.

Tapasimme, koska hän oli luvannut kertoa Apu-lehdelle tarinansa – kertomuksen pitkästä ja onnettomasta avioliitosta, jossa mies alisti vaimonsa ensin henkisesti ja lopulta myös hakkasi tämän itsetunnon maan rakoon.

Kaarina kertoi, kuinka liitto oli aluksi ihana. Ja kuinka se oli viimeisinä vuosina niin ahdistava, ettei Kaarina tahtonut saada fyysisesti henkeä edes työpaikalla.

Tarina oli hyvä esimerkki siitä, ettei väkivalta todellakaan ole vain syrjäytyneiden alkoholistiperheiden ongelma. Viisikymppisen Kaarinan ex-mies oli hyvin tienaava, akateeminen absolutisti, oikea seuramies ja kaiken keskipiste.

Kun väkivallasta oli tullut talon tapa, arki oli lopulta melko omituista. Kaarina pelkäsi, ja toisaalta hän ei pelännyt. Kerran mies heitti raivokohtauksen päätteeksi taas yhden astian seinään, ja sirpale osui yhteen lapsista. Kaarina lähti sairaalaan tikkaamaan lastaan, ja muut jäivät kotiin – isänsä hoitoon. ”Sellaista outoa se oli”, Kaarina selitti. Perhe oli tavallaan hajalla ja kasassa yhtä aikaa. Se toimi epäloogisen loogisesti.

Kyseinen tapaus oli onneksi viimeinen naula avioliiton arkkuun. Lasten koskemattomuus oli raja, jonka ylitys sai vaimon jättämään miehensä.

Nyt Kaarina on yksin, ja hänellä on lapsenlapsia. Ex-miehellä, narsistilla, on uusi vaimo. Kaarina ei ole heidän kanssaan missään tekemisissä, ja hän voi vain arvailla, minkälaista arkea nykyinen vaimo elää.

Riita on eri asia kuin väkivalta. Riidellä saa, ja välillä se tekee hyvääkin, mutta tavallisessa perheriidassa kenenkään ei tarvitse pelätä. Väkivalta on kokonaan toinen juttu. Kaarinan elämä ehti mennä pilalle, koska hän tai kukaan muukaan ei tunnistanut miehen tekoja väkivallaksi. Pitkään Kaarina ajatteli liiton olevan vain onneton ja otti syyllisyyden onnettomuudesta omille niskoilleen. Tilanne ehti jatkua niin pitkään, ettei Kaarinan ole helppoa vapauttaa itseään syyllisyydestä vieläkään. Kun ajatukset ovat menneet automaationa selkärankaan, niitä on harvinaisen vaikeaa kaivaa sieltä ulos.

Pahinta on ehkä se, ettei Kaarina usko kenenkään miehen enää rakastuvan häneen. Hän on omien sanojensa mukaan yhdistelmä haurasta ja vahvaa, ja hän ajattelee, että tuo yhdistelmä on liikaa kenelle tahansa miehelle.

Ei se ole. Me kaikki olemme sekä vahvoja että hauraita, kukin omalla tavallamme. Vika ei ole koskaan sen, jota alistetaan. Vika on väkivallan tekijässä. Aina.

Hälyttävän usein käy silti niin, ettei perheväkivaltaa ymmärretä kutsua väkivallaksi ajoissa. Kukaan ei ole kuollut ylireagointiin, mutta alireagointiin on.