Sata sanaa. Siitä se alkoi.
Oli syksy 2015. Kädessäni oli paperi, johon olin kirjoittanut espanjan kielen sata yleisimmin käytettyä sanaa. Olin etsinyt ne netistä, ja tarkoitus oli oppia ne ulkoa.
Suurimman osan sanoista osasin jo, sillä olin opiskellut espanjaa vuosien varrella eri opinahjoissa useaan otteeseen – aina kuitenkin syystä tai toisesta opinnot keskeyttäen.
Nyt olin päättänyt viimein oppia puhumaan espanjaa. Korostan: puhumaan.
Oli luovuttava pelkästä oppikirjojen lukemisesta ja hyvästeltävä ajatus siitä, että muodostaisin täydellisiä virkkeitä. Oli päästävä eroon puhumisen arkuudesta. Ja ujoudesta.
Timothy Ferriss, 39, on amerikkalainen kirjailija, yrittäjä ja puhesaarnaaja, joka on elämänsä aikana opetellut itse kokiksi, huippu-uimariksi ja puhumaan vieraita kieliä. Törmäsin häneen netissä ja kirjoissa ja huomasin, että hän oli oppinut lyhyessä ajassa puhumaan espanjaa, saksaa, mandariinikiinaa, ranskaa ja japania. Hän puhui niitä videoillaan, vaikka sanoi olevansa kielissä surkea.
Ferriss opetteli kielet niin nopeasti kuin mahdollista ja etsi aina käsiinsä alan parhaan opettajan ja tehokkaimman menetelmän. Kielitaidon oppi hänen mukaansa kolmessa kuukaudessa, kun teki asiat oikein.
Ferrissin mukaan oli sulaa hulluutta ajatella, että vieraasta kielestä pitäisi opetella kaikki sanat tai koko kielioppi, jotta sitä voisi puhua.
Ei tarvitse matkustaa kielen alkuperämaahan oppimaan kieltä, väitti Ferriss.
Hän viittasi niihin lukuisiin ihmisiin, jotka asuvat ulkomailla, mutta eivät puhu paikallista kieltä lainkaan.
”Se johtuu siitä, että vieras kieli ei roiku ilmassa vain tarttuakseen heihin”, Ferriss kirjoitti.
Vieraaseen kieleen ja kulttuuriin voi pujahtaa kotimaassa tietokoneen ruudulla.
Kaivoin YouTubesta espanjankielisiä joogatunteja ja seurasin netistä RTVE:n eli Espanjan television uutislähetyksiä. Aloin katsoa Netflixistä espanjankielistä Gran Hotel -sarjaa espanjan kielellä tekstitettynä.
Opettelin kuuntelemaan espanjankielisiä podcasteja ja kuuntelin näyttelijä Javier Bardemin haastattelua silittäessäni paitoja. Ostin espanjalaisia aikakauslehtiä ja käänsin matkapuhelimen kielen espanjaksi.
Liityin kielenopiskelijoiden FluentU-palveluun, josta sain uutiskirjeen kerran viikossa. He lähettivät juuri sopivan kokoisia annoksia arkeen: opettele 32 hyödyllistä fraasia kuvaamaan arkeasi; seitsemän relatiivipronominia, jotka menevät helposti sekaisin tai yhdeksän parasta aikuisopiskelijan kielikoulua verkossa.
Kaiken tämän saattoi toki tehdä lähes millä kielellä tahansa.
Opettelin myös oppimaan. Luin kirjaa Make It Stick – The Science of Succesful Learning, jonka kirjoittajat Brown, Roediger ja McDaniel väittävät, että ulkoa opetteleminen ei välttämättä auta pitämään tietoa pitkäkestoisessa muistissa, vaan sanoja voi siitä huolimatta olla vaikea palauttaa mieleen.
Make It Stick -kirjan esittelemä oppimisen ja muistamisen menetelmä perustuu siihen, että opiskelijan pitää keskeyttää opetteleminen muilla asioilla ja testata säännöllisesti itseään.
Tähän tapaan. Ensin minun piti lukea kymmenen espanjan sanaa ja sitten vaikka siivota kylpyhuone. Sen jälkeen kymmenen sanaa lisää ja leipoa kakku. Tauon jälkeen piti aina testata, montako sanaa pystyin muistamaan.
Ideaalitilanteessa olisin pyytänyt ulkopuolisen ihmisen kuulustelemaan sanoja, jotta olisin voinut testata, miten muistan paineessa.
Kuukauden päästä pidin itselleni kokeet sadasta sanasta ja osasin ne vieläkin ulkoa.
Mikään ei kuitenkaan vienyt puhetaitojani eteenpäin yhtä tehokkaasti kuin yksityistunnit – eli puhuminen.
Tapasin Suomi-Espanja-seuran opettajan María Brígida Savilaakson kahvilassa. Tuntui, että puhuin ensimmäisellä kerralla kuin lapsi.
Muistin yllättävän kankeasti yksinkertaisimpiakin lauseita, kuten otan kupin kahvia, istutaanko tässä, ei, ei kiitos, en halua enempää.
Aivot eivät halunneet tarjota verbien menneitä aikamuotoja.
– Kyllä ne sieltä palautuvat, kun vain aloitat. Olet aikoinaan opetellut muodot, eivätkä ne ole täysin kadonneet, Savilaakso sanoi.
Helsingin yliopiston tutkija, kasvatustieteiden tohtori Kirsi Wallinheimo on väitellyt vieraiden kielten opiskelemisesta. Hän on samaa mieltä.
– Kun opiskelee vakiintuneita ilmauksia itselleen merkityksellisissä yhteyksissä, oppii kerralla luonnollista kielenkäyttöä, hän sanoo.
Vakuutuin siitä, mistä Tim Ferriss saarnaa: jotta voi jutella rennosti, on osattava helppoja ja arkisia sanontoja.
Kuinka monta kertaa olinkaan espanjan tunneilla kartuttanut sanavarastoani itselleni kaukaisista tai vieraista aiheista (kuten vaikka espanjalaisista majataloista) mutta unohtanut painaa mieleen oleelliset fraasit. Miksi opetella vaalisanastoa, jos ei vielä osaa sanoa ”onpa mukava nähdä”?
Tankkasin perusasioita.
Joissakin viikkotapaamisissani olin niin väsynyt, että puhe sujui kankeasti. Jouduin hyväksymään ”aivojen totaalilukon”, jolloin ne kieltäytyivät yhteistyöstä. Ei auttanut kuin odottaa. Toisinaan taas huomasin edistystä ja motivaationi kasvoi.
Kannoin mukanani kynää ja paperia ja kirjoitin vaikeat ja keskustelussa unohtamani sanat muistiin. Luin niitä kotona ja ikään kuin siistin sanomisiani jälkikäteen. Mietin, mikä verbi olisi ollut vielä parempi tai mikä adjektiivi osuvampi.
Rakensin kieliopinnoistani omaa oppikirjaani.
Joitakin asioita opettelin ulkoa. Pikkuhiljaa puhumisen pelko alkoi väistyä.
Voi sitä iloa, kun ensimmäisen kerran opettajan kanssa nauroimme ”espanjaksi”!
Jotta kielitaito kehittyi, kieltä piti treenata joka päivä. Se tuntui työläältä.
Google Translate -kääntäjästä tuli yksi käytetyimmistä älypuhelimeni sovelluksista.
Aloin myös pelata tietokoneella Duolingo-kielipeliä. Siinä vierasta kieltä opetellaan englannin kielen kautta, kuvaikoneja klikkaillen ja välillä kirjoittaen. Opiskelija etenee tasolta toiselle, mutta vasta kun on kokonaan oppinut edellisen tason.
Käänsin sanoja, järjestelin lauseita raahaamalla sanoja paikasta toiseen. Jokaisen tason lopussa sovellus kertoi, mitkä sanat sujuivat heikoimmin.
Minusta Duolingon pelaaminen oli tylsää ja monotonista. Sitä paitsi se antoi aina vain yhden oikean vaihtoehdon, vaikka oikeassa puheessa niitä on yleensä useita. Verbien taivuttamiseen Duolingo sopi parhaiten.
Kieliopintojensa alussa olevan ystäväni oli eri mieltä. Hänestä pelaamalla opiskeleminen oli koukuttavaa ja motivoivaa. Huomasimme, että vasta-alkaja oppi suhteessa nopeammin kuin pidemmälle opinnoissaan edennyt. Hän hihkui innosta, minä ähersin.
Jaksoin Duolingoa kuukauden verran.
Sitten lähdin Mallorcalle Palman kaupunkiin tekemään töitä neljäksi kuukaudeksi. Sain puhua espanjaa kaupoissa, virastoissa ja kadulla.
Motivoivinta oli kuitenkin nähdä, kuinka saarella pidempään asuneet saksalaiset ja englantilaiset puhuivat rohkeasti kieltä, vaikka he saattoivat ääntää huonosti ja tehdä virheitä. Mutta he puhuivat!
Oli otettava aktiivisen ihmisen rooli. Rooli auttoi lähestymään ihmisiä sen sijaan, että olisin vältellyt kohtaamisia.
Mitä rohkeammin puhuin, heilutin käsiäni ja nauroin itselleni, sitä mukavammalta kohtaamiset tuntuivat. Jos taas vetäydyin pelokkaana, tilanne jäi harmittamaan pitkäksi aikaa.
Pidin mielessäni opettajani Savilaakson sanat:
– Muista, että puhumisen tarkoitus on kommunikoida. Puheen ei tarvitse olla täydellistä. Se ei voi olla sitä. Se kannattaa hyväksyä heti.
Aloin kutsua puhumista häpeämättömäksi kehtaamiseksi. Sanoja toinen toisensa perään, hymyssä suin.
Palmassa otin tunteja paikalliselta opettajalta, Miguelilta. Opin tunnistamaan espanjalaisia ilmeitä, tuhahduksia ja käsiliikkeitä. Suomeen palattuani jatkoimme kielitunteja Skypessä. Nyt saatoimme myös kirjoittaa.
En halunnut uskoa enää, että aikuinen oppii hitaammin kuin lapsi. Aikuinen oppii hitaammin vain, jos hän ei toista oppimaansa yhtä usein kuin lapsi.
Tim Ferriss oli tutkinut asiaa. Hän huomautti, ettei yksikään tutkimus tukenut sitä väittämää, että korkea ikä korreloisi huonomman kielen oppimisen kanssa.
Me suomalaiset olemme ahkeria kieltenopiskelijoita.
Suomen suurimmassa työväenopistossa, Helsingin työväenopistossa opiskeli viime vuonna 22 000 kieltenopiskelijaa, jotka opiskelivat 1 200 eri kurssilla 25 kieltä.
– Suurten kielten, kuten englannin, ruotsin ja saksan suosio on hiipumassa, kun taas harvinaisemmat kielet innostavat. Matkalle lähtijät ottavat pikakursseja japanista, thai-kielestä, kreikasta tai turkista, Helsingin työväenopiston viestintävastaava Annamari Korpi kertoo.
Kielivalikoiman lisääntymiseen ovat viime vuosina vaikuttaneet myös Suomen koulutuspoliittiset linjaukset. Peruskouluissa ja lukioissa ei tarjota enää niin laajasti harvinaisten kielten kursseja. Suosituimmat kielet ovat englanti, venäjä – ja espanja.
Ylivoimaisesti innokkaimpia kielenopiskelijoita ovat 65–74-vuotiaat. Tutkija Kirsi Wallinheimo uskoo, että kypsemmän iän opiskelija voi hyödyntää elämänkokemustaan sekä muita osaamiaan kieliä.
Näin taisivat ajatella myös ne noin 40 aikuisopiskelijaa, joiden kanssa aloitin Helsingin avoimen yliopiston espanjan kielioppikurssin viime syksynä. Suurin osa paikallaolijoista oli keski-ikäisiä. He olivat aktiivisia ja innokkaita.
Opettaja Kimmo Kontturi opetti kielioppia suomeksi. Oli oleellista ymmärtää vivahteiden erot. Saatoimme kuunnella puoli tuntia esitelmää määräisestä artikkelista ja nauraa kielioppivitseille.
– Huumorin merkitystä opetuksessa ei pitäisikään väheksyä. Se auttaa opettajaa luomaan ympäristöstä turvallisen tuntuisen, jolloin opiskelijat voivat huoleti tehdä virheitä ja erehdyksiä, Wallinheimo sanoo.
Kielioppisääntöihin oli useimmiten looginen perustelu. Se oli kaikkea muuta kuin tylsää. Nyt nautin myös kirjasta opiskelemisesta, perinteisistä kotitehtävistä ja parityöskentelystä. Nautin siitä, että opiskelu eteni hitaasti ja saatoin keskittyä yhteen asiaan rauhassa. Syksyn aikana opin kieliopista enemmän kuin koskaan.
Luin loppukokeeseen tunnollisesti ja sain kokeesta 80 pistettä sadasta. Se oli vähemmän kuin olin toivonut, mutta juuri sellaisesta suorittajamentaliteetista opettajan mukaan piti rimpuilla eroon.
En oppinut puhumaan sujuvaa espanjaa kolmessa kuukaudessa, en edes vuodessa. Veikkaan, että siihen kuluu vuosia, tai oikeastaan koko loppuelämä.
Mutta nostin kielitaitoni mukavalle keskustelutasolle niin, että voin nykyään aloittaa keskustelun espanjaa äidinkielenään puhuvan kanssa, eikä vastapuolen tarvitse tuntea oloaan kanssani tukalaksi.
Johdattelen itse keskustelun aluksi minulle turvallisiin aiheisiin. Teen jatkokysymyksiä. En puhu enää kuin lapsi.
Osaan elintärkeät, pienet vastaukset: ai niinkö, olen samaa mieltä, ei voi olla totta, anteeksi, ei se mitään, kerro lisää.
Vähän aikaa sitten löysin Helsingissä asuvan espanjankielisen sähköpostikaverin, jonka kanssa lähetämme toisillemme kirjeen joka maanantai omalla äidinkielellämme ja korjaamme ne toisillemme.
Minulle riittää sosiaalinen kielitaito, jolla pärjää kadulla, baareissa, ravintolassa ja kirjastossa. Kielten opiskelijoiden maailmassa sen sisäpiirin koodinimi on taso B2, itsenäinen kielenkäyttäjä. ●
Nopeuta oppimistasi
- Keksi muistisääntöjä sanoille, joita juuri sinun on vaikea muistaa.
- Työskentele mieluummin usein pienissä erissä kuin kerralla pitkään.
- Pakota itsesi puhumaan, sillä kukaan muu ei voi tehdä sitä sinun puolestasi.
- Älä pelkää virheitä, ne kuuluvat oppimisprosessiin.
- Kuuntele musiikkia ja laula mukana, se on todettu tehokkaaksi keinoksi oppia kieltä.
Vinkit antoi espanjan kielen opettaja María Brígida Savilaakso.
Kielitaidon tasot
A-taso=perustaso
B-taso=itsenäinen kielenkäyttäjä
C-taso=taitava
kielenkäyttäjä
CEFR, Common European Framework for
Languages.
”Pelkkä yksittäisten sanojen opiskelu ja drillaaminen eli ulkoa opetteleminen ei edistä viestinnällistä kielitaitoa. Se nähdään kielenopiskelijan kannalta mekaanisena ja turhauttavana.”
Kieltenopiskelusta väitellyt tutkija Kirsi Wallinheimo, Helsingin yliopisto.
Teksti Hanna Jensen, kuvitus Antti Nikunen
