Todellisten ystävien seurassa voi olla oma itsensä - Voi olla, että Donald Trump on menettänyt sellaiset jo kauan sitten
Todellisissa ystävissä on sekin hyvä puoli, että ne estävät meitä ajautumasta itsevaltiaiksi, kirjoittaa Ville Blåfield.
“Toivottavasti Zelenskyillä on hyvä komissio.”
Viesti putoaa kaverichattiimme Valkoisen talon dramaattisen tapaamisen jälkeen. Olemme silmät pyöreinä seuranneet uutisvideoilta, miten Ukrainan presidentti on käynyt ottamassa vastaan Donald Trumpin ja J. D. Vancen läksytyksen. Viimeisissä kuvissa Volodymyr Zelenskyi on kiirehtinyt mustan auton kyytiin ja kaahannut ulos portista kysymyksiä huutelevien toimittajien edestä.
Auton ikkunasta on saattanut erottaa Zelenskyin tumman hahmon.
”Niinpä. Toivottavasti sil on hyvät chatit”, kilahtaa vastaus oman chattimme keskustelunavaukseen.
”Komissio” ei näet tarkoittanut ukrainalaista päätöselintä, vaan läheisten ystävien turvaverkkoa. Oma kaverichattimme on nimetty niin.
Kuva väsyneestä Ukrainan presidentistä kiitämässä ulos Valkoisen talon pihasta on selvästi ollut vähäeleisyydessään vaikuttava – ehkä kontrastina sitä edeltävän huutokilpailun performatiivisuudelle. Helsingin Sanomien entinen Yhdysvaltain-kirjeenvaihtaja Anna-Sofia Berner kertoo myöhemmin Hesarin podcastissa pohtineensa, miltä Zelenskyistä oli mahtanut tuntua tapaamisen jälkeen yksin washingtonilaishotellissaan.
Maailman viestimet täyttyivät puhuvista päistä, jotka kilpaa analysoivat, mureniko presidenttien tapaamisessa juuri toisesta maailmansodasta asti pystyssä ollut maailmanjärjestys. Toivon todella, että Zelenskyi ei hotellihuoneessaan avannut CNN:ää, vaan hyvin suojatun älypuhelimen chatin Ievhenin ja Oleksandrin kanssa.
”Paitsi, että luotetuille ystäville pitää saada kiroilla, heiltä pitää kestää voimasanat myös toiseen suuntaan.”
”Joku, jolle saattoi kiroilla.” Näin keskustan entinen puheenjohtaja Annika Saarikko kuvaili vasemmistoliiton entistä puheenjohtajaa Li Anderssonia minulle viime syksynä. Olin kirjoittamassa henkilökuvaa Anderssonista, ja halusin ymmärtää, millaiset välit puoluejohtajilla todella kriisijohtamisen kulisseissa oli. Nyt sitaattiin palatessani tajuan, että olen juttua editoidessa siistinyt sitä; haastattelutilanteessa Saarikko kiroili itsekin.
Hän selitti, että kilpailevien puolueiden puheenjohtajille muodostui tunneyhteys myös, koska niin harva todella pystyi ymmärtämään, millaiseen saumaan he olivat joutuneet. ”Niitä ihmisiä, jotka tietävät, millaista on olla puoluejohtaja, on alle kymmenen Suomessa kerrallaan. I feel you -kokemuksia ei saa kovin monen kanssa.”
Siksi on tärkeää, että on joku rajattu joukko, jonka chateissa saa pidäkkeettä kiroilla.
Puoluejohtajien ystävyydessä on kyse myös vertaistuesta, mutta usein merkittäviin johtoasemiin nousseet puhuvat ystävistään, joiden arvo on nimenomaan siinä, etteivät kaverit ole kivunneet samaa tahtia vastaaviin johtotehtäviin. Että globaalin pörssiyrityksen toimitusjohtaja voi hetkeksi unohtaa tulospaineet, ja olla sulkapallovuoron verran taas se sama vanha Pekka, Markus tai Heikki.
Juuri näyttävästi 50-vuotisjuhliaan viettänyt Saturday Night Live on vääntänyt ilmiöstä yhden klassikkosketseistään. Vanessa Bayerin ja Fred Armisenin Best Friends from Growing Up -sarjassa on vuosien mittaan nähty niin Muammar Gaddafin, Bašar Al-Assadin kuin Vladimir Putinin lapsuudenystävät, jotka aluksi toistavat tuttua tarinaa: vanha kaveri on aina ollut yhtä suurisydäminen, eikä valta juuri ole muuttanut suurta johtajaa. Sketsin edetessä ystävien ääni kuitenkin hiljenee, ja melkein kuiskaten diktaattoreista alkaa paljastua myös ärsyttäviä piirteitä.
Bayer ja Armisen palasivat SNL:n 50-vuotisjuhlalähetykseen, nyt ohjelman legendaarisen tuottajan Lorne Michaelsin lapsuudenystävinä. Ja taas vitsi toistui: kävi ilmi, että edes vanhat kaverit eivät uskaltaneet kritisoida autoritääristä johtajaa kuin kuiskaten selän takana.
Voi olla, että vitsissä piilee syvempikin havainto.
Ehkä tämä on yksi selittävä tai kiihdyttävä tekijä ihmisen ajautumisessa harhaiseen itsevaltiuteen. Paitsi, että luotetuille ystäville pitää saada kiroilla, heiltä pitää kestää voimasanat myös toiseen suuntaan. Ystävät paitsi pitelevät toistensa hiuksia laskuhumalaa oksentaessa, myös muistuttavat, että siellä vessan lattialla ollaan vuorotellen oltu. Hyvien ystävien kanssa ei pitäisi ylpistyä.
Donald Trump on luultavasti menettänyt maadoittavat oikeat ystävät jo vuosikymmeniä sitten.
Zelenskyillä saattaa vielä olla toivoa. Toki sotasankarin ympäriltä haastatteluihin kaivettujen vanhojen kavereiden lausunnotkin ovat alkaneet kuulostaa SNL:n sketsiltä, mutta joukossa on myös rehellisen oloista puhetta. Yksi ystävä kuvaa, että sota on tehnyt Volodymyrista vihaisemman ja häikäilemättömämmän. Kuitenkin, kaikkein vilpittömimmältä ja oikealta vanhan kaverin puheelta kuulostaa Ievhen Koshoviyn ja Oleksandr Pikalovin haastattelu sodan toiselta vuodelta.
Kun Zelenskyin vanhoilta näyttelijäkavereilta kysyttiin, miten mies on muuttunut, alkoi vastaus:
”Ensinnäkin, se on vanhentunut.”
