Apu

Virpi Suutari: Alvar Aalto näytti meille ideaalin

Virpi Suutari: Alvar Aalto näytti meille ideaalin
Dokumentaristi ja ohjaaja Virpi Suutari ei laske työtuntejaan. Elokuva ikonisesta Alvar Aallosta vaati elämänkokemusta ja jopa röyhkeyttä.

Virpi Suutarin dokumentit ovat käsitelleet esimerkiksi syrjäytyneitä nuoria, puu­tarhanhoitoa ja ihmissuhderikoksia. Suutarin tuorein työ ottaa ­tarkasteluun suomalaisen muotoilun jättiläisen, arkkitehti Alvar Aallon.

Olet palkittu dokumentaristi. Mistä löydät aiheesi?

Minulla on ollut etuoikeus valita hankkeita, jotka nousevat jostakin omasta ­tarpeesta ja haaveesta. Erilaiset asiat ­kiinnostavat eri elämänvaiheissa. Elo­kuvat linkittyvät omaan elämääni ja kehitykseeni. Esimerkiksi Aalto-elokuvaa en olisi voinut tehdä nuorempana.

Tämä vaati elämänkokemusta ja tiettyä itsenäisyyttä, jopa röyhkeyttä, koska ­Suomessa on paljon ihmisiä, joille Aalto on arvostelun ja vihan kohde, ja toisille hän mielettömän rakas, jalustalle nostettu. Vaatii itseluottamusta, että uskaltaa tehdä näin suuruudenhullun hankkeen.

Olet kertonut olleesi aina vähän ulkopuolinen. Kuinka paljon lapsuuden­kokemuksesi ovat muokanneet sinua?

Se näkyy ammatinvalinnassani. Dokumenttien tekeminen perustuu uteliaisuuteen ja havaintojen tekemiseen.

Olin sairasteleva lapsi ja vietin paljon aikaa yksin, joten jouduin viihtymään ­paljon oman pääni kanssa. Olen kiinnostunut ihmisistä ja ihmisten käyttäytymisestä, tarkkailin jo nuorena muita.

Toisaalta olen entinen toimittaja. Sitä myötä minulla on yhteiskunnalliset tuntosarvet. Seuraan paljon aikaa ja mietin, mikä tässä maailmassa ja yhteiskunnassa on milloinkin oleellista.

Suomen kansainvälisesti tunnetuin muotoilija on Alvar Aalto. Miksi halusit tehdä dokumenttielokuvan juuri hänestä ja Aallon ­perheestä?

Minulle tuli tarve tietää enemmän lapsuuteni arkkitehtisankarista. Olen 70-luvun lapsi, Rovaniemellä kasvanut ja sen kirjastossa aikaani viettänyt. Aallon suunnittelema kirjasto oli minulle kodin jälkeen tärkein paikka. Tunsin siellä itseni rikkaaksi ihmiseksi kauniiden huonekalujen ympäröimänä, mielenkiintoisessa viuhkamaisessa tilassa. Kirjasto oli mielikuvitusta kiihottava, hieno tila.

Olin miettinyt Aaltoa jo monta vuotta. Tämä on ensimmäinen dokumentti, jossa henkilökohtainen ja ammatillinen puoli sulautuvat toisiinsa saumattomasti. Halusin tutkia, millaisia ihmisiä Alvar ja Aino Aalto olivat. He olivat hyvin tasavertaisia kollegoita, jotka alkoivat jo nuorena yhdessä luoda Aalto-sanastoa.

Sekin oli uutta, miten merkittävä ­henkilö Aino Aalto oli. Hän oli Artekin ­toimitusjohtaja, joten Aino on luonut sen, minkä tunnemme tänä päivänä Artekina.

Aallon toinen puoliso, Elissa, oli myös arkkitehti, mutta silloin Alvar oli jo maailmankuulu suurmies.

Yllättikö elokuvanteon aikana jokin asia?

Olin hämmästynyt siitä, miten varhaisessa vaiheessa Aallot olivat jo kansainvälisiä. He ystävystyivät keskeisten modernistien kanssa ja lähtivät jo 20-luvun lopulla matkustelemaan ja hakemaan vaikutteita ympäri maailmaa.

Elokuvantekijänä iloitsin myös Alvarin ja Ainon henkilökohtaisesta kirjeenvaihdosta. Vasta kun sain sen kotivalokuva-­albumien lisäksi, aloin uskoa tähän hankkeeseen tosissani. Näistä arkistoista löytyi elokuvan sielu. Kirjeet auttoivat löytämään oikean hengen, ja niiden kautta sain tutustua päähenkilöihini läheisemmin.

Aallot olivat uteliaita, uskaliaita ja aikaansa edellä olleita, moderneja ihmisiä.

Teillä on miehesi, näyttelijä Martti Suosalon kanssa myös yhteinen elokuva- ja teatteri­tuotantoyhtiö. Miten yhteistyönne onnistuu?

Esimerkiksi Aallon kohdalla oli ihanaa pystyä pitämään hanke omissa hyppysissä ja päätösvallassa. Martti oli rinnallani vastaavana tuottajana, varsinainen tuottaja oli Timo Vierimaa. Lisäksi Martti toimi kuskina ja roudarina Italian-setissä ja Viipurissa.

Yhtiön myötä olemme ottaneet lisää henkistä vastuuta toistemme töistä. Puhumme paljon töistä ja kysymme ­kriittisiä kysymyksiä, joten olemme ­toisillemme tärkeimpiä keskustelu­kumppaneita.

Dokumenttielokuvia ei koskaan tehdä rahasta, joten paineita ei ehkä kerry samalla tavalla kuin fiktiopuolella. Tämä on enemmän hullun hommaa. Ei kannata alkaa laskea tuntipalkkaa työmäärälleen.

Päätimme uskaltaa laittaa elokuvan levitykseen nyt koronasta huolimatta, vaikka saleja ei varatakaan täyteen. Elämän pitää jatkua. Leffojakin on kohta jonossa kauhea kasa, jos kukaan ei niitä laita ulos. Ilokseni Aalto on myyty jo ­kymmeneen maahan ja valkokankaille myös Japaniin ja Australiaan.

Emme ymmärrä Suomessa, miten ajankohtainen Aaltojen filosofia on edelleen. Jumiudumme helposti harmittelemaan pieleen mennyttä marmorivalintaa tai tasakattoa sen sijaan, että näkisimme kokonaiskuvan. Aalloille tärkeintä oli ihmisen kokemus. Se on ajatus, joka meinaa nykyarkkitehtuurista välillä unohtua. Tilojen pitää olla humaaneja ja lämpimiä.

Mikä on seuraava projektisi?

Se on hauska, pieni ja lyhyt elokuvahanke tähän väliin. Kuvasin jo heinäkuussa materiaalia road tripillä. Ajoimme yli 2 000 kilometriä ympäri Suomea. Kuvasimme, miltä Suomi näyttää juuri nyt, oikeasti. Se liittyy legendaariseen Kansanradio-ohjelmaan.

Jos Aalto näytti meille ideaalin, miltä Suomen pitäisi näyttää, tämä näyttää sen, miltä täällä oikeasti näyttää. Ne ovat aika kaukana toisistaan!

Kerro jokin salaisuutesi.

Olen seurannut vuosia Emmerdale-­sarjaa.

Juttu on julkaistu Avussa 39/2020.

Julkaistu: 20.9.2020
Kommentoi »