Image

Vilpitön työtön

Vilpitön työtön

Miina Supinen luki Ossi Nymanin romaanin Röyhkeys ja jäi kaipaamaan vimmaa ja voimaa.
Teksti Miina Supinen
Kuvat Anja Reponen
Mainos

Kaikilla on mielipide Ossi Nymanista. ”Ideologisesti työtön” kansalainen on käynyt kaikki isot mediat läpi kertomassa tiestään kirjailijaksi. Nyman nosti vuosikaudet työmarkkinatukea, vältteli epäkiinnostavia töitä ja opetteli samalla kirjoittamaan. Kela ei katsonut hyvällä moista vedätystä ja kertoi katkaisevansa Nymanin työmarkkinatuen. Asia ilmoitettiin valtakunnan päälehdessä, joka oli juuri aiemmin tehnyt Nymanista henkilöjutun.

Aika mehevä spektaakkeli.

Nyt esikoisromaania on vaikea lukea puhtaalta pöydältä. Sekään ei auta, että takakannessa teos luokitellaan autofiktioksi ja kannessa on kirjailijan kuva. Romaani kertoo miehen matkasta kuuntelemaan Bruce Springsteeniä, työllistämiskurssista ja ponnistelusta kirjailijaksi. Otan tahtomattanikin kantaa päähenkilöön, ”Ossi Nymaniin”. Huomaan miettiväni, mitä hänelle nyt kuuluu. Onkohan kirjailijana kivampaa kuin työttömänä?

Kirjailijan ammatti on oikeastaan symbolinen asia. Kuka vain voi kirjoittaa tositarkoituksella vaikka blogiin tai julkaista omakustanteen. Kirjailijaksi tullaan sillä hetkellä, kun kaupallinen kustantamo haluaa laittaa tekstit kansiin. Sitten ei tarvitse edes kirjoittaa joka päivä – ammattikirjailijan aura pysyy yllä vaikka viettäisi päivänsä pelaamalla pleikkaa kalsareissa tai menisi muihin hommiin.

Tiesiköhän Nyman, kuinka vähän kirjailijat tienaavat? Toivottavasti joku kustantamon tyyppi, toimittaja tai opettaja kertoi. Näkyvyydellä ei voi ostaa kaurahiutaleita ja nyt Helsingin Sanomat narautti hänet työkkärille.

Joku kirjailija on tiettävästi joskus allekirjoittanut Kelalle todistuksen, jossa lupaa kirjoittaa vain sunnuntaisin ja onnistunut saamaan työttömyyskorvausta. Yleensä kirjailijat mielletään kuitenkin yrittäjiksi ja he ovat sosiaaliturvan ulkopuolella. Suomalaisen kirjailijan keskiansio (siis kirjojen myynnistä saatava tulo – joku onnekas voi saada pikkuisen apurahaa) on Kirjailijaliiton selvityksen mukaan keskimäärin 2 000 euroa vuodessa. Siihen verrattuna työmarkkinatukikin on ihan mukavasti rahaa.

Röyhkeyden päähenkilö on varmasti Suomen nöyrin henkilö, mutta kirja aiheuttaa minussa ajoittaisia ”miten se kehtaa” -ajatuksia. Se ei liity Ossi Nymanin vastikkeettomaan sosiaaliturvaan. Ärtymys johtuu tavasta tarkastella arkisia pikkuasioita. Olen usein kärsimätön ja hermostun, jos koen kirjoittajan haaskaavan aikaani. Miten tämä tyyppi kehtaa kuvitella, että minua kiinnostaisivat hänen pitkäpiimäiset mielipiteensä kanapizzasta? Jaarittelevalla autofiktiolla on silti ystävänsä, ja toteava ultrarealismi on Suomessa arvostettu tyylilaji.

Röyhkeyden sankari pyytää jatkuvasti maailmalta anteeksi olemassaoloaan ja suhtautuu elämän ilmiöihin niin naiivisti, että se tuntuu teennäiseltä. Älä esitä tyhmää, tekee mieli sanoa. Äläkä niin harmitonta. Romaanista tuntuu puuttuvan kipinä, viha ja intohimo, eteenpäin vievä, tarinaa kuljettava voima.  

Helsingin Sanomien ja Aamulehden kriitikot ovat kiittäneet teosta kovasti; verranneet sitä työläiskirjallisuuden suuriin nimiin Arto Salmiseen ja Hannu Raittilaan. Röyhkeydessä onkin perinteistä duunarikirjaillisuuden henkeä. Mies kulkee elämänsä läpi kaikkien murjomana, halveksittuna ja nöyränä, mutta ehkä kuitenkin mammonaa palvovaa keskiluokkaa hieman moraalisempana. Usein hän katselee naisten peppuja ja pohtii, ovatko ne lihavia vai sopivia. Kirjan lattea seksismi on väsyttävää.

Röyhkeys oli Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkintoehdokas, ja moni lukija on nähnyt kirjassa syvää liikuttavuutta ja huumoria. Minuakin naurattaa välillä, esimerkiksi silloin kun päähenkilö pohtii tyttökaverinsa ranskalaista tuttavuutta: ”Olin tutkinut internetistä mitä Rémin nimi tarkoitti ja olin ensin lukenut, että se tarkoitti orgasmi, mutta kun olin lukenut tarkemmin, niin siinä olikin lukenut oarsman, joka tarkoitti soutajaa. Sekin oli minusta kuulostanut jotenkin uhkaavalta, kun siitä soutajasta tuli heti mela mieleen.”

Röyhkeydessä on myös koskettavia, jopa järkyttäviä hetkiä, vaikkapa se, kun päähenkilö pelkää putoavansa työkkäristä sossun asiakkaaksi, ihmiseksi, joka ei enää palele kylmässä. Sitä kohtaa miettiessä romaani palautuu jälleen yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi. Sellaisena kirja on hyvin arvokas.

Koti ja ruoka kuuluu kaikille, ilman vastikkeita, syntymäoikeutena. Kansalaispalkka tänne, kiitos!

Julkaistu: 13.12.2017