Image

Viisi tähteä!



Viisi tähteä!

Käykö kirjakritiikeille kuten meikkiarvioille – tuleeko niistäkin pelkkiä suosituksia kiireiselle kuluttajalle? Sekä naistenlehtiä että muoti- ja kauneusaiheisia blogeja arvostellaan vähän väliä siitä, että niiden tuotetestit ovat aina kehuvia – että mahtaakohan olla maksettua kehua?
Teksti Image-toimitus
Kuvat Janne Iivonen

Käykö kirjakritiikeille kuten meikkiarvioille – tuleeko niistäkin pelkkiä suosituksia kiireiselle kuluttajalle?

Sekä naistenlehtiä että muoti- ja kauneusaiheisia blogeja arvostellaan vähän väliä siitä, että niiden tuotetestit ovat aina kehuvia – että mahtaakohan olla maksettua kehua? Tähän tekijät vastaavat aina samalla tavalla: säästääkseen lukijan kallista aikaa he kertovat vain niistä tuotteista, jotka ovat suosittelemisen arvoisia. Haukkuihin ei riitä aika.

No, eihän sanomalehden kulttuuriosiossakaan riitä enää sivut, eikä kulttuuriväki ole kovin vauhdikkaasti siirtynyt digiaikaan, ja ennen kaikkea budjetit eivät riitä. Pitäisikö kirjallisuusarvosteluissa siirtyä ajattelemaan kuten kauneustoimittajat: suositellaan lukijoille niitä tuotteita, siis kirjoja, jotka heidän kannattaisi lukea? Ehkä annetaan jopa tähdet?

Monet aikakauslehdet toimivatkin jo näin. Esimerkiksi Oliviassa on palsta Jos on aikaa vain yhteen – ja kas, Imagessakin sellainen on tietokirjoille (s. 14).

Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander ei innostu: ”En näe mitään mieltä julkaista palstoja, joilla kirjoitetaan vain hyvistä kirjoista. Silloin tällöin käsiin osuu selkeitä epäonnistumisia, ja pieleen menneet kirjat voivat joskus olla tärkeämpiä kuin seiska puolen kirjat.”

Majander puhuu sanomalehden näkökulmasta ja huomauttaa, että kirja-arviot ovat myös uutisia.

”Päivälehdellä on myös velvollisuus laaduntarkkailijana seurata suuren yleisön suosikkikirjailijoiden työtä. Olisi väärällä tavalla elitististä olla käsittelemättä uutta Reijo Mäkeä tai Leena Lehtolaista. Semmoiseen yleisön hyljeksintään ei ole varaa.”

Kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuudentutkija Mervi Kantokorpi muistuttaa kritiikin muista funktioista.

”Kriitikko ei ole mikään median sirkkeli, johon työnnetään arvioitava teos toisesta päästä ja toisesta päästä tulee ulos juttuja. Kriitikko on taidekenttää seuraava uuden etsijä, tuulen haistelija, jolla on vapaus kirjoittaa tärkeinä pitämistään teoksista ja ilmiöistä”, hän kuvailee. Tämä on tietysti entistä vaikeampaa, kun palstatila ja palkkiot pienenevät.

Hänen mukaansa myötäsukaisuuden lisääntyminen on silti itsestäänselvää jo siksi, että arvottavaa valikointia joutuu tekemään yhä enemmän. Samaan aikaan kirjallisuuden genret ovat lisääntyneet, joten myös kriitikot ovat entistä enemmän erikoistuneet tietyntyyppiseen kirjallisuuteen.

”Olisihan järjetöntä antaa esimerkiksi minulle arvosteltavaksi dekkari ja lukea sitten lehdestä, miten kriitikko ei jaksa näitä murhia sitte ollenkaan.”

Kantokorven Hesarissa julkaistuista kritiikeistä suuri osa on myötäsukaisia. Miksi?

”Jos teos osoittautuu kovin heikoksi, neuvottelemme, onko kritiikki syytä kirjoittaa. Usein näet kielteisen arvion perusteiden esittäminen ottaisi niin valtavasti tilaa, ettei sen julkaisemisessa ole mitään mieltä supistuneilla palstoilla. Juuri kielteinen kritiikki vaatii perusteellisen aukikirjoittamisen”, Kantokorpi sanoo.

”Mieluummin ohitan heikkona pitämäni teoksen, paneudun kunnolla kiinnostavaan ja laitan parasta pöytään.”

Julkaistu: 28.10.2014