Viisi kertaa Vesala

Ihminen

68 minuuttia ja yksi palohälytys Paula Vesalan kanssa.

Seurana: Paula Vesala.

Paikka: Geneerinen lounasravintola.

Tehtävänanto: Naurettava. On kirjoitettava, millainen Paula Vesala on ”ihmisenä”. Aikaa: 75 minuuttia, joista piinallisen moni kuluu salaattipöytään.

Osa 1: Perusasiat

Paula Vesala on 37-vuotias. Ensivaikutelma on, että hän on pieni: hän kertoo treenaavansa yhdessä JVG:n kavereiden kanssa pari kertaa viikossa.

Hän asuu omakotitalossa 40 minuutin päässä Helsingistä poikansa kanssa. Hän muutti viime vuonna takaisin Suomeen Los Angelesista eikä kummemmin kaipaa takaisin. Kalifornia ei koskaan ollut hänen oma haaveensa.

”Mutta viihdyn tavallaan missä vaan.”

Millaista arkea hän elää?

”Vietän tavallista elämää. Olen viimeistään viideltä himassa. Korkeintaan yksi iltameno viikossa. Teen lumitöitä.”

Jos häneltä kysyttäisiin, kuka hän on, mitä hän sanoisi.

”Kaliforniassa sanoin, että olen suomalaiselta maaseudulta, alun perin muusikko ja biisin tekijä, joka on alkanut opiskella dramaturgiaa. Kun opiskelin näytelmäkirjallisuuden maisteria, sanoin, että olen nyt keskittynyt teatteriin...”

Mutta nyt sinä vain luettelet cv:täsi.

”Kerroin, että mulla on poika, olen musiikin tekijä ja maalta.”

Millaisia adjektiiveja käytät itsestäsi?

”Amerikkalaiset kaverit sanoivat, että olen suorapuheinen, lämmin ja lojaali. Hyvin lapsirakas, hoidan aina kavereidenkin lapsia.”

Vesala jää epäröimään, voiko kukaan väittää itse olevansa lämmin. Ihmiset kun yleensä sanovat itsestään asioita, joita haluaisivat olla.

”No, ainakin mulla on laaja ystäväpiiri, ja kollegat tykkäävät tehdä mun kanssa töitä. Ehkä tätä pitäisi kysyä niiltä, jos ne ajattelevatkin, että olen sairaan ärsyttävä.”

Osa 2: Vahvuudet ja heikkoudet

Tätä Paula Vesala ei kerro itse, mutta hän on älykäs. Rusketusraitojen aikaan Imagessa oli juttu, jossa testattiin hänen ja muutaman muun julkisuuden henkilön älykkyysosamäärä.

”Jutun tarkoitus oli kai osoittaa, että vaikka nämä ovat näin tyhmiä, he silti menestyvät”, Vesala sanoo.

Hän sai testistä niin korkean lukeman, että voisi hakea Mensan jäsenyyttä. Onko hänellä superfiksun identiteetti? Ei, hän ei tunne olevansa erityisen älykäs. Sen sijaan hän kokee olevansa utelias.

Mutta Paula Vesala on kuitenkin päässyt sisään hienoihin kouluihin, opiskelemaan musiikkikasvatusta Sibelius-Akatemiaan, dramaturgiaa Teatterikorkeakouluun ja UCLAan. Eikö se vaadi älykkyyttä, lahjakkuuden lisäksi?

”En usko lahjakkuuteen. Joskus sanotaan, että jollain on hukkaan heitettyä lahjakkuutta. Sellaista ei ole olemassakaan.”

Vesala uskoo tekoihin.

”Rakkauskin on tekoja, ei niinkään puheita.”

Vesalasta ihmisillä on erilaisia taipumuksia, ja niiden lisäksi on oltava vielä visio, päämäärä, motivaatiota ja raakaa työtä. Itseään hän pitää oikeastaan ”täysin keskinkertaisena”.

Muut pitävät häntä kuitenkin poikkeusyksilönä. Miltä meistä muista pitäisi sitten tuntua, jos Paula Vesala kokee olevansa keskinkertainen?

”Tuliko tosta joku läppä sen Vain elämään jälkeen? Yhtäkkiä termi, jota musta käytetään, on että hän on lahjakas.”

Vesala sanoo ”hän on lahjakas” ironisen ylväällä äänellä ja naurahtaa.

”En tiedä, mistä se johtuu.”

Osa 3: Henkisyys

Lapsena Paula Vesala oli kiinnostunut eri uskonnoista. Hänen äitinsä tausta oli ollut vanhoillislestadiolainen. Uskonto väritti perheen elämää.

Ala-asteikäisenä Vesala meni jehovantodistajien valtakunnansaliin ja tenttasi siellä aikuiselta mieheltä: jos heidän mukaansa Jeesuksen ruumis ei ylösnoussut, mutta Raamatussa taas sanotaan, että sekä sielu ja ruumis ylösnousivat, minne Jeesuksen ruumis oikein meni?

”Se mies katsoi mua ja sanoi, että Jumala piilotti Jeesuksen ruumiin.”

Tuo puhuu nyt paskaa, Vesala ajatteli.

Uskooko hän enää jumalaan?

”Se on monimutkaista. Olin ennen fundamentalisti, mutta enää en tiedä, mitä termiä käyttäisin. Ehkä olen tieteen naisia. Jonkinlainen ateisti.”

Osa 4: Onnellisuus

Hän on onnellisempi nyt kuin ennen, se on varmaa. Aiemmin Paula Vesala ajatteli, että onnellisuuden tavoittelu johtaa pettymykseen ja masennukseen.

”Ne onnen hetket ovat kuitenkin ohikiitäviä.”

Muutama vuosi sitten Vesala muutti mielensä. Onnen tavoittelussa ei ollut hänestä enää mitään halveksittavaa.

Hän halusi olla onnellinen.

Osa 5: Sanoitukset

Mul ei lapsuuden sankarii on kuin Paula Vesala lätkäisisi elämällään kuuntelijaa päin pläsiä. On helppo ajatella tylsämielisesti, että nimenomaan Vesala on ”vaihtanut sukunimensä takaisin isän nimeen”, ”uskonut jumalaan” ja ”pannut serkkuaan”.

”Jotkut sanoitukset on sellaisia, että niistä välittömästi luullaan, että ne kertoo musta. Silloin on ehkä hiukan rajoittunut mielikuvitus. Olenhan mä tehnyt kappaleita lastenmurhistakin.”

Miten Vesalan sanoituksia pitäisi kuunnella, jotta ymmärtäisi, millainen ihminen hän on?

”Miksi pitäisi ajatella millainen mä olen ihmisenä!”

No ei ehkä pidäkään, mutta minun tarvitsisi nyt vaan saada tietää.

”Miksi pitää kuunnella musiikkia noin?”

Paula Vesala kertoo, että Kaliforniassa asuminen oli helpottavaa: hän sai olla poissa, ja musiikki vain soi radioissa, pelkkänä musiikkina.

”Nyt on taas tämmöistä. Mä en oikeasti meditoi, mutta ihan vaan sanontana: pitää melkoista meditaatiota tehdä, että ei tule liian tietoiseksi tästä kaikesta ympärillään.”

Osa 6: Kuka Paula Vesala on Tuntemattomasta sotilaasta

Paula Vesala miettii tätä vastausta pidempään kuin muita.

”Kyllähän mä siitä Koskelasta tykkään.”

Opiskellessaan Paula Vesala tutki kerran Tuntemattoman hahmojen esittämisen kautta maskuliinisia eleitä ja tilan ottamista.

”En ole koskaan itse taistellut tilastani enkä kyseenalaistanut paikkaani vaan rauhallisin mielin ottanut sen.”

Koskelassa Paula Vesalaa kiehtoo, että tämä on kansan syvistä riveistä mutta nousee luutnantiksi.

”Silti hän kokee itse puberteettista vihaa niin sanotusti parempia, ylemmyydentuntoisia ja porvarillisempia hahmoja kohtaan.”

Samastuuko Paula Vesala siihen tunteeseen?

”En mä tiedä!”

Hän kertoo, että kun hän versioi Olavi Uusivirran kanssa Leevi and the Leavingsin Pimeä tie, mukavaa matkaa, joku kriitikko kirjoitti, että mitä nämäkin mistään köyhyydestä tietävät.

”Mut niputettiin joksikin porvariperheestä tulleeksi lauleskelijaksi. Joku angoraneule päällä oleva kympin tyttö tulee versioimaan sieltä jotain pyhää!”

Vesala loukkaantui, mutta tunnereaktio oli myös tärkeä havainto.

”Tajusin, että taustastani oli jo tullut itselleni voimavara.”

Osa 7: Persoonallisuustyyppi

Tämän jälkeen onkin luontevaa suorittaa Paula Vesalalle Myers-Briggsin persoonallisuustesti. Se yleistää eri persoonat karkeasti 16:ksi eri tyypiksi.

Ammattilaiset pitävät testiä heppoisena, mutta eipä tässä kukaan mitään tiedettä ole muutenkaan tekemässä.

Aloitetaan: Sinun on vaikea esitellä itseäsi muille?

”Tosi samaa mieltä! Mua jännittää hirveästi tervehtiä muita ja esitellä itseäni.”

Tunnet olevasi parempi kuin muut ihmiset?

”Täysin eri meiltä.”

Olet mielelläsi huomion keskipisteenä?

”Ei pidä paikkaansa yhtään.”

Sinun on helppo pysyä rentoutuneena ja keskittyneenä vaikka olisit paineen alaisena. ”Kyllä.”

Se on ainakin totta. Ravintolassa rämähtää päälle palohälytys. Jostain tulee savua, ja meidät ajetaan pakkaseen. Vesala jää kaatamaan kaikessa rauhassa pahvimukiin kahvia.

”Se on joku liedelle kärähtänyt kala.”

Lopulta Paula Vesalan persoonallisuustyypiksi tulee sovittelija. Hänestä se kuulostaa Pekka Haavistolta.

Veera Luoma-aho

Idoli

Tove Jansson, Helsinki.

Pihtiputaalainen Paula Vesala ei osaa kirjoittaa kirjekuoreen tarkempaa osoitetta. Yhdeksänvuotias tyttö nuolee postimerkin, taputtelee sen paikalleen ja vie kuoren postilaatikkoon.

Toisin kuin Mul ei oo lapsuuden sankarii -kappaleen kertojalla, Paula Vesalalla on nimittäin lapsuuden sankari: kirjailija Tove Jansson, jonka lempeän optimistinen elämänasenne ja turvalliset tarinat ovat lohduttaneet alakouluikäistä Paulaa vuosikausia. Hän istuu usein apukeittiössä ja kuuntelee radiosta Muumi-kuunnelmaa, kun on yksin kotona – eli liiankin usein. Paula tahtoo kertoa Tovelle, mitä hänelle kuuluu: aika kurjaa.

”Kirjoitin, että olen surullinen ja minulla on onneton lapsuus menossa. Se on ainoa fanikirje, jonka mä olen koskaan lähettänyt”, Vesala miettii kolmekymmentä vuotta myöhemmin levy-yhtiön sohvalla.

Mikä ihmeellisintä, postilaatikosta löytyy muutamaa viikkoa myöhemmin vastaus Tove Janssonilta Helsingistä. Kuoressa on postimerkkejä, kiiltokuvia – ja käsin kirjoitettu kirje. Vaikka se on kirjoitettu ruotsiksi, Paula ymmärtää sen: ”Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus”.

Nyt Paula Vesala purskahtaa kirjeenvaihtoa muistellessaan omituisen kovaan nauruun mutta ei kuulosta erityisen iloiselta.

”Mä olen myöhemmin lukenut, että Tove Jansson vastasi jokaiseen saamaansa kirjeeseen ja se oli hänelle todella raskasta. Mä olin yksi niistä rasittavista lapsista!”

Nykyään Vesala on itse se, jolle tuntemattomat tahtovat kertoa, miten ihanasti tai surkeasti heillä menee ja miten Vesalan musiikki on linkittynyt heidän elämänsä käännekohtiin. Paperikirjeet vain ovat korvautuneet someviesteillä. Ja toisin kuin Janssonilla, Vesalalla ei ole aikaa tai voimavaroja vastata jokaiseen viestiin.

”Se tuntuu hirveeltä!” hän huudahtaa mutta miettii sitten hetken. ”Toisaalta joissain niistä lukee vain, että voitko lähettää Jasper Pääkkösen nimmarin, jos satut tuntemaan sen.”

Taas se kova, äkillinen nauru.

Vesala ei määrittelisi itseään mielellään esikuvaksi ollenkaan, mutta sellainen hän kuitenkin on – monelle. Nipin napin kouluikäisille, jotka eivät tajua tuon taivaallista tequilan kaatamisesta napaan mutta lähettävät Vesalalle kännykkävideoita itsestään laulamassa Älä droppaa mun tunnelmaa. Keskisuomalaisille, keski-ikäisille Iskelmäfestarien kävijöille. Kitkerälle indie-väelle ja korkeakulttuuritädeille. PMMP-ajoilta asti seuranneille naisporukoille, jotka tuovat idolilleen keikalla lahjaksi pullon artesaaniginiä, tuoreita karpaloita ja rosmariininoksia hopeatarjottimella.

Ehkä seuraajajoukon heterogeenisuuden vuoksi Paula Vesala ei osaa määritellä, millaisena ihailijat hänet näkevät.

”En ole sellainen artisti, joka tekee Excel-analyyseja some-profiilistaan tai keskustelee brändivastaavansa kanssa. En edes halua tietää.”

Mutta tavallaan hän tietää. Vesala ei ole voinut olla huomaamatta, mistä hänen 100 000 Instagram-seuraajaansa tykkäävät.

”No, nehän haluaisivat sellaisia lähikuvia, joissa näytän söpöltä. Silloin saa aina 10 000 tykkäystä. Välillä tykätään myös mun koiran kuvista, mutta nekään eivät saa olla liian artsuja. Ja jos laittaa ihan vaan jotain informaatiota, että huomenna olen aamutelkkarissa, niin kolme tykkää ja loput on, että missä se koira on.”

Paula Vesala tiedostaa myös tietyn jumalatarstatuksensa: sen, että häntä pidetään peruspopparia korkeammalla jalustalla – myyttisenä ”oikeana” taiteilijana, joka pystyy mihin vain. Pian hän silti kertoo yksityiskeikasta, jolla kakkulusikoiden kilinä taukosi Nyt on lähtö -kappaleen aikana. Vesala kertoo kelanneensa läpi jokaisen kauhuskenaarion: olenko näin paska? Laulanko ihan väärin? Kiertääkö tilassa?

”Vasta myöhemmin mä sain kuulla, että ne vaan pysähtyivät, kun olivat niin vaikuttuneita siitä, miten upealta biisi kuulosti.”

Kopea, etäinen, epäsamaistuttava. Yhtä häkeltynyt Paula Vesala on niistä ikävämmistä määreistä, joita häneen toisinaan liitetään. Hän ei ole imagoltaan hyperherttainen naapurintyttö vaan arvonsa tunteva taiteilija. Joku sanoisi myös: pelottava.

”Se on hirveän surullista, enkä ole sitä koskaan ymmärtänyt. Mikä mussa pelottaa? Onko se se kuori, jonka tein jo nuorena itselleni, jotta selviäisin enkä satuttaisi itseäni. Eikö se vieläkään ole rapissut?”

Sitten hän on pitkään hiljaa.

”Mä olen hyvin suojautuva, ja mulla on sosiaalisia pelkoja, vaikka osaankin elää niiden kanssa. Uudet joukkotilanteet hermostuttavat ja esiintyminen jännittää joka kerta. Lavalla mietin pahimmillani, että pysynkö kasassa. Mitä, jos räjähdän? Ehkä varautuneisuus näyttäytyy jollekin ylimielisyytenä – tai sinä pelottavuutena.”

Juuri nyt Vesalan on vedettävä viileän vaikutelman uhallakin rajoja. Muutettuaan takaisin Suomeen hän on muuttunut taas taviksesta julkkikseksi. Kotitaloon on asennettu kattava turvajärjestelmä, eikä kaupassakäynti ole enää läpihuutojuttu: kun Vesala valitsee Itäkeskuksen Prismassa moppia tai ostaa parkkipaikan kojulta rasian vadelmia, joku seisoo ihan vieressä ja osoittaa älypuhelimen kameralla häpeilemättä kohti. Silloin on vaikea tietää, miten päin olisi: kysyisikö, mitä kuvaaja oikein ajattelee, vai leikkiäkö, että ei huomaa. Vesala valitsee jälkimmäisen, soittaa ystävälleen ja pyytää tätä höpöttämään mitä tahansa oudon tilanteen ajan.

”Ja se Suomen ainoa paparazzi jahtaa myös mua!” Vesala puuskahtaa viitaten Seiskan Panu Hörkköön – ja nauraa taas kuulostamatta ollenkaan rennolta.

Vesalalta on totuttu kuulemaan myös kipakoita kannanottoja ajankohtaisiin aiheisiin, mutta nyt hän sanoo olevansa kyllästynyt. Kaiken kaikkiaan Vesala vierastaa rooliaan suomipopin virallisena oikeamielisyyden soturina. Se mielikuva on rakennetty muiden toimesta mutta sinetöity monella virallisella tunnustuksella ja kunniakirjalla. Vesala ihmettelee yhä Naisasialiiton myöntämää Vuoden Lyyti -palkintoaan. Hänhän vain tahtoi tutustua isoäitiinsä paremmin ja kirjata tämän sotatarinat ylös. Ja kun Vesala siivoaa, katse osuu joka kerta kirjahyllyssä nojaavaan punaiseen samettikansioon. Se on saatu vuonna 2016 Tapaseuralta, joka valitsi hänet hyvien tapojen lähettilääksi.

”Mitä se edes tarkoittaa? Kuulostaa siltä, että osaisin syödä jollakin tietyllä haarukalla. Ja mieti, mikä kaari! Ensin media piti mua kiroilevana pissiksenä ja nyt mulla on hyllyssä sellainen punainen kansio.”

Vesalaa on turha houkutella eduskuntavaaliehdokkaaksi, kampanjan tukijaksi tai yhteenkään paneeliohjelmaan. Kaikkialle on pyydetty – vähintään tusinasti – mutta Vesala kieltäytyy tarjouksista lähes systemaattisesti.

”Olen sellaisessa elämänvaiheessa, jossa en halua paasata kenellekään mistään. Kyllä mä pohdin keskenäni paljon vaikkapa äitiyden ja uran yhdistämistä ja haluaisin välillä huutaa ääneen, että kylläpä onkin vitun vaikeaa, mutta se on mulle melkein liian kivulias aihe.”

Sillä jos esikuvana olosta nyt on pakko puhua, Vesala haluaa olla sitä oikeastaan vain 10-vuotiaalle pojalleen. Siinäkään lajissa Vesala ei tavoittele säröttömyyttä tai olympiakultaa.

”Mulle riittäisi, että se ajattelisi, että olin paikalla ja yritin parhaani.”

Laura Friman

Taiteilija

Ei ehkä ole sanoja sille, miksi jotkut ihmiset vetoavat erityisellä tavalla. Mikä heissä on sellaista, että heitä pysähtyy kuuntelemaan ilman mitään järjellistä syytä, ihan vain siksi, että haluaa.

Selma Vilhunenkaan ei osaa selittää. Mutta kun hän näki Paula Vesalan esiintyvän PMMP:n kanssa 2000-luvun ensimmäisinä vuosina, hän muistaa ajatelleensa: mikä pieni nainen, mikä valtava voima, olisipa hienoa tehdä töitä hänen kanssaan.

Kymmenen vuotta myöhemmin Vilhunen suunnitteli ensimmäistä täyspitkää elokuvaansa. Hän pyysi, voisiko koekuvata siihen myös Paula Vesalan.

Koekuvaukset järjestettiin New Yorkissa. Vesala oli valmistautunut huolellisesti. Vilhusesta tuntui, että tämä antoi jo silloin kaikkensa. Ja kun he myöhemmin kuvasivat elokuvaa Tyttö nimeltä Varpu, jossa tehdystä roolista Vesala saisi myöhemmin Jussi-ehdokkuuden, Vilhunen koki, että usein näyttelijänä kokematon Vesala potki häntä eteenpäin eikä toisinpäin. Vesala otti näyttelijäntyöntunteja, harjoitteli ja panosti.

Tutustuttuaan Vesalaan paremmin Vilhunen on tullut ajatelleeksi, että Vesala on tainnut olla sellainen aina. Niin suuri ilmaisuvoima, niin suuri tahto, ettei yksi instrumentti riitä.

Niin Vesala sanoo myös itse. Sellainen elämä ei aina ole ihan yksinkertaista.

Ristiriita 1: Poptähteys

Paula Vesala saapuu Hotel Lilla Robertsiin mustiin pukeutuneena puoli tuntia myöhässä, vähän pahantuulisen oloisena, kunnes hän aamupalaa otettuaan muuttuu hyväntuuliseksi.

”En mä varmaan oo mitenkään ryhtyny taiteilijaks, mä olin sisarusparvesta se joka putosi johonkin sellaseen pataan”, Vesala sanoo.

Pata: Metsä Pihtiputaan Saaninkoskella, jossa Vesala näytteli ”ilman kanssa” ja lauloi ”kuvitteellisille yleisöille”. Kansanopiston pianopiiri, soittoaikaa 15 minuuttia henkilöä kohden (”tää kuulostaa ihan 50-lukulaisen lapsuudelta”). Hän kirjoitti runoja ja sävelsi lauluja, aloitti 9-vuotiaana viulunsoiton, jota jatkoi Kuopion konservatoriolla (”vähintään neljä tuntia päivässä harjoittelua paitsi jouluaattona”). Piano-opintoja (”Akatemiaan päästäkseen piti soittaa jotain harmoniasoitinta”), klassisen laulun opintoja, dramaturgian opintoja, näyttelemisen opintoja, kansanmusiikkia. Teatteriproduktioita Suomessa ja Yhdysvalloissa, elokuvarooleja, oman suvun historiasta ammentava yhteislevy Kiestinki Pekka Kuusiston kanssa (josta seurasi se Lyyti-palkinto), kappale Esa-Pekka Salosen syntymäpäiville: Teosto-raadissa istumista, jossa hän on paasannut, että ”he voisivat uskaltaa antaa palkinnon pelkästään klassisen musiikin teokselle, ettei se aina olisi Tuomari Nurmio JA Magnus Lindberg”.

Vain poppiin Vesalalla ei ole koulutusta. Hän ei lukioaikana tai sen jälkeen halunnut hakea pop-jazz-konservatoriolle.

”Mä silloin jo ajattelin, et se biisintekotaito menee pilalle. Et mä en voi mennä kevyen musiikin oppikouluun kuulemaan, et Macy Grayta pitää vaan kaikkien laulaa. Et en mä voi menettää sitä, opiskelen muuta genreä.”

Poptähteys on hänelle edelleen ”saavuttamaton konsepti”, josta hän ei omien sanojensa mukaan koskaan haaveillut.

”Mä en pysty sellaseen kuin vaikka Jare, et se rakentaa jonkun narratiivin itsestään ja sit toteuttaa sen ja se on sit viel häntä.”

Ristiriita 2: Halveksunta

Lukioaikoina Paula Vesala pohti viulistin uraa, mutta Kuopion konservatoriolla hän tajusi, etteivät taidot riittäisi solistiksi asti. Eikä opettaminen kiinnosta: hän sanoo, ettei vieläkään opeta säveltämistä tai sanoittamista, koska ei ”vieläkään tiedä miten se tehdään”.

Toisaalta: ”Pitäs tarkistaa oliko virolainen vai venäläinen se mun viulumaikka, mä voin vaikka sen googlettaa, mut se sano mulle, et jos oppii soittamaan viulua niin sit voi oppia mitä vaan.”

(Virolainen venäläisen koulukunnan kasvatti.)

Vesalaa harmittaa popmusiikkiin kohdistuva halveksunta. Sibelius-Akatemiassa PMMP:stä puhuttiin Vesalan kuullen kiljujina ja haarat levällään olijoina.

”Ollaan koko ajan niin yllättyneitä, et on olemassa oikeesti jotain taitoja vaikka on poptähti. Odotukset on, et on ihan tyhmä ja tekee jotain huonoa. Jotain alempiarvoista, se on musta tosi outoa. Mä muistan, kun PMMP alotti, et siitä sai jotain pisteitä, et olen kuitenkin opiskellut Akatemiassa.”

Myöhemmin asuessaan Yhdysvalloissa Vesala huomasi, että tutkintojen perään kyseleminen on jossain määrin suomalainen ilmiö. Vesala sanoo, että Jenkeissä pidettiin itsestäänselvyytenä, että jos osaa esiintyä muusikkona, osaa myös näytellä.

Silti Vesala harkitsee näyttelijäntöiden kohdalla tarkkaan, mihin suostua, sillä näytteleminen ”ei ole instrumentti, jota hän koko ajan käyttää”. Siihen pitää keskittyä eri tavalla.

Hänen viimeisin suuri roolinsa on Aku Louhimiehen elokuvassa Tuntematon sotilas, jossa olevasta alastonkohtauksesta jaksettiin kohkata etukäteen.

Sitäkin enemmän kohua herätti kuitenkin, kun Yle viime keväänä julkaisi jutun Aku Louhimiehen kyseenalaisista ohjausmetodeista. Vesala ei ole sanonut muuta kuin osoittavansa tukensa Louhimiehen toiminnasta kertoneille naisille.

”En halua puhua Akusta yhtään, koska silloin kehitellään taas jauhamista yhden ihmisen ympärille sen sijaan, että siirryttäisiin jo keskustelemaan rakenteista ja tarpeellisista muutoksista alalla. Me kävimme asioita hänen kanssaan läpi henkilökohtaisesti.”

Ristiriita 3: Ajankohtaisuus

Kun Vesala meni Teatterikorkeakouluun, hän ihaili Juha Jokelaa ja halusi tehdä mahdollisimman ajankohtaisia näytelmiä.

”Sen jälkeen mä oon jäänyt pohtimaan paljon, et mikä on lyhyen jänteen räyhäämistä… Juha ei tee sellaista, mut mikä on sellasta… no, mikä on viisasta”, Vesala sanoo.

”Vaikka pitäisi olla niin kiinni tässä ajassa, niin kyl mä ehkä eniten riemuitsen tai olen onnellinen kaikesta sellaisesta, mikä ei ole niin kiinni tässä. Että joku on osannut olla ulkopuolella tästä hetkestä. On osannut ottaa perspektiiviä ja olla täysin irti tämän hetken vaatimuksista, nähdä asian toisin.”

Mieluiten hän olisi vain hiljaa: tutkisi asioita teoksissaan, jättäisi haastattelut antamatta.

Siksi voikin kysyä, miksei hän sitten ole. Hänhän olisi voinut lähteä aivan toiseen suuntaan, alkaa tehdä pienemmän volyymin asioita, vetäytyä julkisuudesta. Lahjat ja koulutus olisivat varmasti riittäneet, kontakteja eri suuntiin löytyy.

Vesala sanoo, että jos hän olisi halunnut turvallisen uran, hän olisi jatkanut PMMP:tä, mutta turvallisilta hänen valintansa ovat vaikuttaneet senkin jälkeen. On ollut Vain elämää -ohjelmaa ja Tuntematonta sotilasta.

Eikö hän kuitenkaan uskaltanut?

Vain elämää oli taitekohta, Vesala selittää. PMMP oli päätetty lopettaa, Vesala ei ollut vielä alkanut tehdä soololevyään. Hän oli valmistunut kandiksi TeaKista, jossa oli ”taiteenfilosofisesti räjäytetty pää” ja heitetty ihminen ”kriisissä” maailmaan.

Vain elämää -ohjelmassa hän halusi ”fiilata asioita, jotka häntä alun alkaen musiikissa olivat viehättäneet”: treenikämppä-grunge-nuorisotaloaikaa, hiljaisia akustisia soundeja, ruotsalaisia naisartisteja, vihaista rap-musaa.

Hän halusi tehdä jotain, mitä ”naapurit Herttoniemessä voisivat fiilistellä telkkarin edessä”. Sellaisia hän oli tehnyt aiemminkin, jo PMMP-aikoina, mutta ne keikat olivat kiinnostaneet vain harvaa. Vain elämää -ohjelmassa yleisöä riittäisi. Sitä paitsi hän oli aloittamassa dramaturgian opinnot Yhdysvalloissa. Hän ei olisi Suomessa, kun ohjelma näytettäisiin televisiossa.

Yhdysvaltoihin Vesala myös jäi. Hän muutti takaisin Suomeen vasta loppuvuodesta, vaikka valmistui UCLAsta pari vuotta sitten. Lopputyö käsitteli toivon problematiikkaa; miksi me unohdamme niin nopeasti, miksi hirmuteot unohtuvat.

”Onko teoksessa vihaa vai onks siinä empatiaa ja toivoa, se on aika iso kysymys myös taiteilijalle. Et onko toivo myös tuhoava voima. Et onko se oikein.”

(Nyt hän on sitä mieltä, että on.)

Ristiriita 4: Esiintyminen

PMMP:n loppuaikoina esiintyminen alkoi käydä Vesalalle hankalaksi.

Hän olisi halunnut tehdä lavalla jotain muuta kuin mihin oli tottunut; seurata sitä, miltä hänestä tuntuu.

Mutta aina ne tulivat sieltä: selän kaarros, haara-asento, kärrynpyörä, sitten räjähtää pommi. Kappaleissa, joita ei enää allekirjoittanut mutta jotka oli pakko esittää, koska yleisö rakasti niitä.

Ennen keikkaa Vesala ajatteli: nyt teen toisin. Nyt rikon tämän kuvan. Koskaan hän ei pystynyt. Oli pakko lähteä pois.

Sonja Saarikoski

Työntekijä

Kotimaatilan työt olivat pakollisia rutiineja, mutta lapsi kehitteli tapoja ansaita. Paula Vesala sai palkaksi ruisleipää ensimmäisistä keikoista. Hän lauloi hirvipeijaisissa ja muissa kylätilaisuuksissa Pihtiputaalla.

Hän meni kaverin kanssa laulamaan uimarannoille ja keräsi kolehtia. Pääsiäisen virpojaiset olivat aamusta yöhön kestävä työvuoro, kun he kiersivät mummojen kodit.

”Kun lauloi muutamia virsiä, tipahti kolikoita.”

Yhtenä pääsiäisenä naapurin mies antoi kananmunan, joka hajosi pikkunoidan kahvipannuun ja setelit tahriintuivat. Vesalan veli sanoi, että rahanpesu on laitonta. Hätääntynyt lapsi heitti likaisen setelin lumihankeen. Se ei tuntunut hyvältä. Onneksi lisää rahaa sai keräämällä pulloja ja käpyjä.

Yläasteella hän meni palkkatöihin. Hän työskenteli S-marketissa Tienaa tonni -kampanjassa ja avitti paikallislehdessä Viitasaaren Sanomissa.

Kun Vesala muutti pois kotoa 15-vuotiaana, hänellä oli parhaimmillaan kolme kesätyötä. Hän hakeutui töihin jatkuvasti elättääkseen itsensä.

”Pakko on ollut tehdä. Rahan takia.”

Hän arvosti työpaikkoja, koska niitä oli alaikäisenä vaikea saada. Ennen pestiään savolaisessa vihannestukussa hän kiersi monta päivää ympäri Kuopiota kysymässä töitä. Hän opetteli olemaan hyödyllinen työntekijä.

Vesala hoiti lapsia ja pussitti työharjoittelussa muttereita rautakauppatavarafirma Pislalla. Katusoitosta sai aina jotain markkoja. Baarissa hän aloitti 18-vuotiaana. Työhaastattelussa kysyttiin, ”juotko itse”.

”Sitä kävi ihan helvetin nopean ajatuksenvaihdon, että pitääkö sanoa, että ’ei juo’, että on luotettava, vai ’juo’, että osaa tehdä drinkkejä.”

Vesala sanoi kyllä, ja se oli hyvä vastaus.

Työt baarimikkona alkoivat kuopiolaisissa Maxim’sissa ja Emigrantsissa. Samaan aikaan hän tarjoili ravintola Atlaksen terassilla.

”Sieltä vaihdoin Mäkkäriin, kun en jaksanut yöllistä kotiinseuraamista.”

Unelmat alkoivat toteutua, kun hän sai pieniä palkkioita Kuopion kaupunginteatterista. Musiikki alkoi elättää. Keikkaviulistina hän soitti häissä ja synttäreillä. Kansanmusiikkiryhmässä hän oli tottunut kiertue-elämään.

Kun Vesala aloitti opinnot Sibelius-Akatemiassa Helsingissä, töitä löytyi tutusta firmasta, McDonald’sista. Hän suunnitteli opiskelevansa musiikinopettajaksi ja muuttavansa Lappiin. Eläkkeellä voisi kirjoittaa ammattidramaturgina näytelmiä kotona.

Pian hän teki sijaisuuskeikkoja eri kouluissa Helsingissä. Välillä hän lintsasi omasta koulustaan, että pääsi opettajan hommiin.

Hänellä oli pesti ruotsinlaivalla, kun PMMP:n Rusketusraidat nousi listaykköseksi kesällä 2003. Nouseva poptähti työskenteli Viking Mariellalla leikkitätinä, karaokejuontajana, bingoemäntänä ja olutvisavetäjänä. Hän jäi laivalta pois, kun PMMP:n ensimmäinen kiertue alkoi.

Sen jälkeen hän on hankkinut vähintään yhtä monta ammattia luovalta alalta.

Rahaneuvottelut ovat Vesalasta epämiellyttäviä. Hänellä on töissä ihmisiä, jotka hoitavat osan palkkioasioista hänen puolestaan. Häntä ei alihinnoitella, päinvastoin.

Kun aika on kortilla, kannattaa pyytää kunnolla.

Vesalan omat keikkaprojektit ovat nykyään niin isoja, ettei hän voi liikkua pikkusummilla. Kiinteät kulut helpottavat neuvotteluja.

Hän miettii seuraavia vuosia kokonaisuuksina, myös budjetillisesti. Tämä vuosi on jo täyteen varattu, vuonna 2020 hänellä olisi tilaa muutamalle kivalle projektille. Lomalle on omat slottinsa.

Vesala perusti yrityksensä Maailmanloppu Oy:n vuonna 2007, kun oli 26-vuotias. Toimitusjohtaja on aina suunnitellut huolella tulevaisuuden töitä ja ansioita. Aina pitää varata kausia luomiselle. Muuten taiteilijan käy huonosti.

”Olen huomattavasti järjestäytyneempi taloudellisesti ja tulevaisuudellisesti kuin huomattavan moni muu poppari. Se on hullunkurista, miten jengi voikaan olla niin huolettomia.”

Hän ei halua olla kauhuissaan huomisesta tai elää kädestä suuhun. Tarve on syntynyt lapsuuden lama-ajasta, kun raha on pitänyt raapia väkisin.

”Olen ollut alle parikymppisenä sossun luukulla pyytämässä rahaa lääkkeisiin. He sanoivat, että saat, jos lopetat pianonsoiton opettajan työt. Piti ratkaista, että jätänkö oppilaat vai syönkö ne lääkkeet. Mitä teen?”

Mahdottomiin kysymyksiin ei ole tarvinnut vastata pitkään aikaan. Rahapuskurin kasvattaminen on mahdollistanut, että välillä voi tehdä pienen budjetin kunnianhimoisen projektin ja välillä ”käshätä” työllään.

Heittäytyä hipiksi. Hippeillä.

Se tarkoittaa Vesalalle sellaista roolia työryhmässä, että ei tarvitse ottaa kaikesta koko ajan täyttä vastuuta. PMMP:ssä hänestä kehittyi projektinjohtaja, piti lopulta kaikkia lankoja käsissään. Nyt hän on ”hipimpi” joukkueen johtohahmo.

”Mä olen rauhallisempi ja luotan ihmisiin, että he ovat pätevämpiä kuin minä. Sehän on parasta, ettei tarvitse itse huolestua. Että on oppinut delegoimaan, riemulla.”

Ammattimaiset yhteistyökumppanit saattavat sanoa pomolleen, että hoidat nämä tähän mennessä tai valitset näistä vaihtoehdoista. Tai tekevät parhaat päätökset itse.

Hän tekee taustatöitä visuaalisuudesta, mutta päästää ihmiset luomaan, kun löytää sopivan graafikon tai stylistin. Välillä hän tarvitsee vain selkeän vision toteuttajan. Parasta on tehdä ryhmässä, kuten rakentaa keikkakokonaisuutta bändin kanssa.

”Kaikki yhdessä ratkoo, miten tämä toteutetaan.”

Hän haluaisi kehittyä valvonnassa. Vaikka kiire olisi kova, hän ei halua jättää sooloprojekteissaan mitään yksityiskohtaa tarkistamatta. Itseään hän kurittaa myös organisointikykyjen kehittämisessä.

”Olen tehokas luomaan mutten hyvä hoitamaan hemmetin kirjanpitoja.”

Tämä ei varmasti olisi totta, jos tehtäisiin poptähtien kulukuittivertailu.

Kun Vesalaa pyydettiin ensimmäistä kertaa tekemään biisejä muille, se tuntui hienolta.

Hän aloitti kirjoittamalla tekstejä Tiktakille, Janelle, Katri Ylanderille ja Antti Tuiskulle.

Tekijätiedoissa luki silloin vielä Seela Y, Stella X tai Morgan Wuornos.

Soolouraansa aloittavalla ystävälleen Jenni Vartiaiselle hän kirjoitti sanat singlenä julkaistuun kappaleeseen Toinen. Salanimi oli silloin Aura S.

Nimen piilotteluun oli monia syitä. PMMP oli vuosituhannen alussa niin iso, ettei Vesala halunnut viedä muilta huomiota. Toisaalta hän pääsi harjoittelemaan biisintekoa. Joissain tapauksissa pseudonyymi mahdollisti kirjoittamisen vähän noloina pidetyille artisteille.

Hän kirjoitti Jori Sjöroosin kanssa Antti Tuiskulle kappaleen Tunturibiisi vuonna 2006. Teostoissa tekijöinä ovat Giorgio Futura ja Morgan Wuornos.

”Se oli aikaa, kun oli muodikasta haukkua Antti Tuiskua. Radiossa juontaja sanoi, että tämäkin kappale kuulostaa siltä, että joku yläasteikäinen on kirjoittanut päiväkirjaa. Silloin kaikki, mitä PMMP teki, oli timanttia ja pyhää. Olin että vittu, saatana, jos siellä olisi minun nimeni, niin salettiin ei haukkuisi. Sanoin Antille, että en laita salanimeä enää. Tein niin myös siksi, että uskoin Anttiin ja hän on ystäväni.”

Vesalan ensimmäinen toiselle artistille säveltämä kappale oli Aamun matkalainen, jonka hän teki PMMP-basisti Juho Vehmasen kanssa. Biisin levytti Samuli Edelmann vuonna 2006.

Hän on tehnyt niin paljon tilauskappaleita, että mitta on tullut ainakin hetkeksi täyteen. Kiva sivutyö vaihtui suurten odotusten täyttämiseen. Tee raastava hitti, tee lapsekas hitti. Välillä Vesalasta tuntui, ettei osaa enää kirjoittaa muille.

Tilaustöiden tekeminen saattaisi vahingoittaa hänen omaa tekemistä, ”saastuttaa intuitiivisuutta”.

Vesala on kääntänyt musikaaleja ja yksittäisiä kappaleita ruotsista suomeksi. Kääntäminen on miellyttävää rytmien ja foneettisuuden ratkaisua. Siksi häntä harmitti saada palautetta, ettei ole ammattimainen musikaalien kääntäjänä.

”Olen kirjoittanut satoja lauluja, opiskellut näytelmäkirjailijaksi ja dramaturgiksi ja työskennellyt esittävän taiteen parissa, niin näkisin, että minulla on ammattitaitoa laulujen kääntämiseen musikaaleihin. Olin vähän siihen, että pitääkö kaikkeen olla väitöskirja tehtynä?”

Hänen suhde työvälineeseensä kieleen on muuttunut. Hän kirjoittaa suomea puhekielisemmin kuin nuorempana, koska säveltää melodiat itse ja miettii sanojen soimista.

Hän on saanut kuulla ”nillitystä” kappaleesta Muitaki ihmisii. Viimeisistä sanoista puuttuu ännät. Kirjainkarsinta on rytmillinen ratkaisu.

”Se näyttää monen mielestä luettuna tosi tyhmältä, että ’miksei voi olla Muitakin ihmisiä’. Mutta sitä ei sanota tässä biisissä! Se ei voi olla sen niminen!”

Vesala huutaa teatraalisesti ja nauraa. Tämä on tyypillinen reaktio. Hän on välillä herkkänä palautteelle mutta myös nauraa hauraalle taiteilijuudelleen.

Uusi työtapa on kirjoittaa ensin teksti ja alkaa laulamalla säveltää. Hän pakenee riimien symmetriaa sijoittamalla sanoja runsaasti peräkkäin. Näin on syntynyt esimerkiksi Mul ei oo lapsuuden sankarii.

”Mä oon penkkareissa joulupukki, lakkiaispäivänä duunis muiden juhlis.”

Vesala on aina työskennellyt ääni edellä. Hän on Suomen Miley Cyrus eli dubannut kaikki Hannah Montanat ja muut amerikkalaistähden roolit. Se riemastuttaa.

Hän purki äänirooleihin pitkään kytenyttä haluaan näytellä, ennen leffauransa alkua. Dubbaus kehitti myös mikrofonitekniikkaa, koska siinä kuulee omat ”sössötykset”. Vesala opiskeli äänenkäyttöä Akatemia-aikoinaan klassisen ja jazzlaulun tunneilla. Hänellä on ollut ääniongelmia PMMP:n ajoista lähtien, koska laulupari huusi paljon pitkillä kiertueilla. Hän on palannut laulutunneille, Aija B. Puurtiselle, että ääni kestäisi. Laulaja haluaa varmuuden, että pääsee varmasti aina alas ja ylös.

Nopeasti oppiva Vesala on mieltynyt koulunkäyntiin. Häntä houkuttelisi opiskella vaikka esitystaidetta. Mutta ei.

”Minun pitää lopettaa koulunkäynti ja mennä töihin.”

Töissä pitää kuitenkin jatkuvasti oppia. Hän katselee musiikkiohjelmistojen tutorial-videoita, vaikka ei enää jaksaisi yhtään hidasta nörttiopastusta. Hän tilasi kotiinsakin softakouluttajan.

Viime vuosi oli erikoinen. Se oli Vesalan mittakaavassa sapattia, kun hän teki töitä kotona muttei kiertänyt tai käynyt kuvauksissa. Hän vietti aikaa poikansa kanssa, matkusti paljon.

Ennen hänestä ei tuntunut mielekkäältä lepäillä rannalla. Vapaa-aika ei ollut luontevaa, kun aina on ollut joku projekti työn alla.

Edellisen kerran hän piti taukoa raskausaikana vuonna 2008. Silloinkin hän lähti noin neljä kuukautta synnytyksen jälkeen PMMP:n kiertueelle.

”Sapattivuonna mietin, että hitto, minähän voisin jäädä eläkkeelle. Jos nyt olisi kaksi miljoonaa tilillä, niin jäisin. Ihmiset varmaan luulevat, että olen hirveä työnarkomaani, mutta sapatilla olin, että ’äh mä en jaksa mennä töihin enää’. Sitten maattiin lapsen kanssa surffilaudalla meressä, ja elämä tuntui ihan kivalta.”

Kiertäminen ei ole ikuista. Se voisi loppua jo vaikka viiden vuoden päästä. Hän ei halua toistaa samaa esitystä satoja kertoja. Kun aloittaa nopeasti uuden projektin, ei ehdi jäädä miettimään, oliko viimeisin tuotos huono.

Poptähteyden ei tarvitse olla loppu-ura. Hän on ollut koko elämänsä valmiudessa tekemään ”jotain ihan muuta”.

Tero Kartastenpää

Poptähti

Ihmiseen suurimman vaikutuksen tekee musiikki, jota hän on kuunnellut 17-vuotiaana, sanotaan. Paula Vesala ei voi allekirjoittaa väitettä ”vittu yhtään”.

17-vuotiaana Vesala ei tiennyt mistään mitään, mielestään. Hän ei enää asunut nelostien varren ohiajokunnissa, vaan Kuopiossa, mutta sielläkään ei ollut ketään, kuka olisi edes sanonut, mitä pitäisi mistäkin tietää.

Hänellä olivat edesmenneen isänsä vinyylit (”hippimusa, woodstock ja folk ja Joan Baez ja mamas and papas”) ja isäpuolensa levykokoelmat (”iskelmä, Mikko Alatalo ja Disco Hits”). Alelaareja, joista ostella ”mitä sattuu”. Viitasaaren kirjaston laareja, joista löytää Noitalinna huraa!

”Mä en käynyt festareilla, kun mulla ei ollut vittu varaa”, Vesala sanoo.

”Tai no, kävin mä Björkiä kuuntelemassa yläasteella.”

Yli 20 vuotta myöhemmin Paula Vesala on itse ihminen, joka voi sanoa, mitä mistäkin pitäisi tietää. Hän on opiskellut Sibelius-Akatemiassa mutta varonut visusti antamasta sen pilata mitään.

Hänen pop-musiikkikoulunsa on ollut Jori Sjöroosiin tutustuminen ja heidän Mira Luodin kanssa perustama yhtyeensä.

”Jori oli sellainen työpari, että sen kanssa opin tosi paljon kaikesta. Estetiikasta ja siitä, miten kaikki kivet käännetään, että se tuntuu oikealta”, Vesala sanoo.

”PMMP eli tosi paljon koko ajan sen mukaan, mistä milloin tykkäiltiin.”

Sen kuuli. Popnörtit rakastivat yhtyettä jo siksi, että sen kappaleista saattoi bongailla hyvinkin suoria viittauksia indiekaanoniin Arcade Fireen, The Cureen, Vampire Weekendiin, Joy Divisioniin, The Knifeen, milloin mihinkin.

Jotkut toiset rakastivat yhtyettä sen tekstien vuoksi. Niitä Vesala kirjoitti joskus omasta elämästään, joskus vastaväitteeksi lukemansa runon tai romaanin hahmoille. Silloin on olemassa valmis maailma, jossa operoida ja jonka tunnelmaa tavoitella.

Monet lauluista kertoivat tyttöydestä, mutta aluksi PMMP ei ollut tietoinen feministinen projekti, Vesala sanoo. Myöhemmin se oli sitäkin.

Vähintään yhtä keskeinen teema oli lähteminen, menneisyys ja sen taaksejättäminen. Usein Vesala sai palautetta: miksi tämä on näin synkkää.

”Muistan kun Veden varaan tuli. Mä olin todella vitun masentunut silloin. Mä muistan, kun kuuntelin sen vessassa ja mietin, voiko tän julkaista”, Vesala sanoo.

”Mä uskon, että moni ihminen on lopulta löytänyt siitä lohtua. Etten oo syössyt niitä itsemurhan partaalle niillä, vaan niissä on ollut jotain puhdistavaa ehkä.”

PMMP oli suomalaisen pop-musiikin suuri poikkeus ja sukupolvikokemus, joka yhdisti massat ja eliitin. Kun yhtye loppui vuonna 2013, Paula Vesala ei ollut varma, voisiko hän enää esiintyä. Ja jos voisi, miten. Mitä hän lavalla tekisi. Liikemuisti olisi lukossa, maneerit jääneet päälle. Kädet tekisivät samoja kaaria.

Eikä hän ehkä osaisi säveltääkään. PMMP:n kappaleet olivat Sjöroosin sävellyksiä. Vesala oli kyllä tehnyt biisejä muille, hyvinkin menestyksekkäästi, mutta bändin jälkeen hän oli omillaan. Ilman varmuutta, miten tehdä sellaisia biisejä, joista hän itse tykkäisi.” Nyt jos mä tilaisin muilta biisejä itselleni, joutuisin kohtaamaan sen, mitä ne muut ajattelee, millainen mä oon”, hän sanoo.

”Lopulta oli kivaa ajatella, millainen on mun melodia.”

Ensimmäinen kiertue oli myyty ennen kuin kukaan oli kuullut yhtään kappaletta.

Kiertuelavalla oli keytar, valtavasti pedaaleja ja ohjelmoitavaa. Kappaleet olivat suoraviivaista elektropoppia. Toisissa kuului Leevi and the Leavings, vähintään yhtä monissa Björk.

”Mulla oli kontrollereita kiinni keytarissa, edessä sämplereitä ja efektejä niille molemmille. Sitten jossain lehdessä luki, että hän vain viritteli soittimiaan. Mun sielu räjähti. Mä soitan siis niillä kontrollereilla sämplejä ja säätelen livenä ties mitä efektin envelopea, että olis siistiä livenä toteutettua elektronista musaa, ja päädyn ekana juhannusfestareille kokeilemaan mites tää uppoo jengiin. Mä tulin kotiin ja ajattelin, etten enää ikinä esiinny. Mä vaan kuolen.”

Kun Vesala uskaltautui esiintymään, häneltä meni kolme kiertuetta saada lavaolemisensa loksahtamaan kohdalleen.

Suomi on maa, jossa menestyneempien poptähtien peräkkäisiin viikonloppuihin voi mahtua teknisten realiteettien kaksi maailmaa: Flow-festivaalin erikoiskeikka jättiteltassa ja torishow Padasjoella, johon tulee ihan eri yleisö viihtymään ihan eri tavalla.

”Enkä mä vihaa mitään Padasjokea tai muikkujuhlia, mutta oon nyt tekemässä produktiota, joka ei vain ehkä mahdu jonnekin Pihkuriin.”

Paula Vesala kieltää kutsumasta häntä jutussa ”veteraanimuusikoksi”, vaikka Rusketusraidat-hitistä on 16 vuotta ja Veden varaan -levystä kirjoitettaisiin tänä keväänä 10-vuotisesseitä, jos Suomessa vain olisi medioita sellaiselle.

Mieluummin kuin veteraanimuusikko, Vesala sanoo toivovansa, että joskus kuoleman jälkeen hänet muistettaisiin lauluntekijänä, jonka kappaleita kuullaan yhä häissä, hautajaisissa, laulukilpailuissa, karaokessa, kaupassa, kaikkialla.

”En pyri maksimoimaan artistikaartani. Mut sit kuitenkin on kiva, kun niitä biisejä jää elämään. Se on tosi tärkeetä. Olisi niitä voinut vähän enemmänkin saada aikaan, klassikkoja.”

Joka tapauksessa biisejä on jäänyt elämään sen verran, että Vesalalla on valtaa olla se tyyppi, joka voi sanoa mielipiteitään ajankohtaisasioista ja jolta toimittajien on turha tulla kyselemään typeriä. On vapautta soittaa vaikka sitä kannelta.

”Mä näen ton soolouran tosi nuorena. Nyt on vasta ’vaikea toinen levy’”, hän sanoo.

Uutta materiaalia olisi Vesalan mukaan olemassa jo kahteenkin levyyn, mutta kappaleet ovat hyvin erilaisia keskenään. Kirjoittaminen on helppoa, mutta Vesala sanoo pelaavansa ”hirveesti pingistä” sen kanssa, mitä haluaa tehdä. Toisena päivänä haluaa kirjoittaa poppibiisejä, toisena monisanaisia ja suoraviivaisia tekstejä, kuten joulukuussa julkaistu Mul ei oo lapsuudensankarii.

”Sen mä tiedän, että täällä levy-yhtiössä odotetaan, että tulee hyvää musaa tai musaa, jota voi levitellä radiossakin. Se olisi varmaan kivaa noiden mielestä, joiden toimenkuva on myydä keikkoja ja kaikkea”, Vesala sanoo.

Siksi kappaleita kannattaa julkaista säännöllisesti. Jotkut niistä saattavat päätyä levylle, joka saattaa ilmestyä kesällä tai sitten myöhemmin.

Viime vuoden heinäkuussa Finlandia-talo oli hetken koko maailman hermokeskus, kun Helsingissä järjestettiin Donald Trumpin ja Vladimir Putinin huippukokous. Päivää myöhemmin kokouspaikka oli hyvin erilaisessa käytössä. Björk konsertoi.

Hänen esityksensä eivät ole enää vuosiin olleet vain popkonsertteja. Nytkin lava oli taikamaailma täynnä kasveja. Björk oli pukeutunut valkoiseen. Hänen päähineensä oli kuin ikiroudasta kaivettu koiraeläimen kallo. Taustayhtyeenä oli pari lyömäsoittajaa, harpisti ja huiluseptetti. Kiertueen nimi: Utopia.

”It’s an emergency”, luki taustanäytöllä. Edellisen päivän 2010-lukulaista reaalipolitiikkaa tuskin pääsi pakenemaan kauemmas.

Paula Vesala oli paikalla, taas.

Hän oli viime vuosina kuunnellut, kuinka Björkin musiikki oli muuttunut viimeisen 15 vuoden ajan yhä suurempien visioiden toteuttamiseksi. Kappaleista oli tullut pidempiä, teemoista kokonaisvaltaisempia. Utopia-levy kertoi uuden rakkauden etsimisestä. ”Tinder-levy”, Björk kuvasi sitä. Sitä edelsi eroa käsitellyt Vulnicura vuonna 2015. Kun New Yorkin Museum of Modern Artissa oli silloin Björkin uraa käsitellyt näyttely ja konsertti, Vesala oli paikalla.

”Katsoin sen näyttelyn, enkä ollut tietenkään silloin nuorempana tajunnut, miten sensuelli ja seksuaalinen se on ollut artistina. Katsoin sitä alkupään tuotantoa, millaista naiskuvaa se tarjosi ja tajusin, miten vapauttavaa se oli silloin aikanaan”, hän sanoo.

Alkupään tuotanto on se, mitä monet entiset 17-vuotiaat Björkiltä odottavat. Enää hän ei kuitenkaan ole sama kuin 1990-luvulla. Hänellä ei ole tapana katsella taakseen. Björkin myöhäistuotanto on jo puheenaiheena syvästä päästä.

Vesalalle se käy. Hän sanoo suhtautuneensa nostalgiaan penseästi, sillä se ”jouduttaa maailmanloppua”. Finlandia-talolla hän kuitenkin huomasi, että monista toisista muutos on ollut peruuttamaton.

”Siellä keikalla oli paljon kollegoita. Moni heistä oli, että ’en enää ymmärrä mitään hänen musiikistaan, olen luopunut hänestä’. Mä olin ihan, että heheheh minä en”, Vesala sanoo.

”Björkin pitää mennä kohti sitä aina, mikä kiinnostaa. Välillä osa porukasta putoo kyydistä aika paljonkin ja mä ymmärrän helvetin hyvin, että ollaan vitun pettyneitä. Se on niin luontainen kaari kaikille, jotka etsii jotain kiinnostavaa.”

Oskari Onninen