Image

Viimeinen ruhtinas | Juhani Tamminen



Viimeinen ruhtinas | Juhani Tamminen

Juhani Tamminen oli suomalaisen jää­kiekon ensimmäisiä suuria persoonallisuuksia: pelaajatähti, valmentaja, kosmo­poliitti, aikaansaaja, yritysvalmentaja, filosofi, kirjailija, tv-kommentaattori, ­liikunnanopettaja. Onko hän myös viimeisiä? Nyt hän ­kertoo, ­millaista on elää Aurinkokuninkaana 2010-luvun Suomessa.
Teksti Samuli Knuuti
Kuvat Nick Tulinen

”Yhdeksänvuotiaana minä ja systeri perustettiin oma urheiluseura. Meillä oli oma kenttä, tehtiin sinne futismaalit, tehtiin kiekonheittopaikka, pituushyppypaikka, korkeushyppypaikka, 50 metrin juoksurata eeteecee eeteecee. Haastettiin ruotsinkieliset kaverit Lammassaaren toisesta päästä Suomi–Ruotsi-otteluun, joka oli seudulle koko kesän highlight. Tehtiin lehti, sidottiin se langalla kokoon, olin siinä urheilutoimittaja nimeltä Juta, kaveri teki plakaatit, joilla mainostettiin kisoja, kentällä kello 13, be there! Ja silloin oli mittarissa yhdeksän. Joten ei ihme, etten mä 62-vuotiaana jaksa katsoa tätä nykymeininkiä.”

Maailmasta ei taida löytyä tarpeeksi suurta tai tulenkestävää vakkaa, jonka alle Juhani Tammisen kynttilä mahtuisi. Eikä sellaista ihmistä, joka sitä sinne uskaltaisi edes yrittää siirtää. Kaikista viimeisenä operaatioon ryhtyisi Tamminen itse.

Olemme Tammisen kotona Turun Hirvensalossa. Kolean maalis­kuun kirkas mutta kylmä aurinko paistaa omakotitalon ikkunan lävitse ja valaisee seinille ripustettua nykytaidetta. Pöydällä on design­kahvikupit ja lähellä olevasta pikkuleipomosta haetut ”maailmanluokan voileivät”. Huoneen ja tilanteen keskipiste on kuitenkin sohvalla isännän elkein rötköttävä Tamminen, joka on juuri sellainen kuin televisiossakin paitsi vielä enemmän: kolmiulotteisempi, äänekkäämpi, kärkkäämpi, kirosanoja viljelevä. Elekieli ja äänenpainot kielivät siitä, että hän on synnynnäinen johtaja, liideri, mentori, valmentaja par excellence. Ja jos hän ei niinkään vastaa kysymyksiin kuin luennoi lavealti niiden pohjalta, sekin lienee ymmärrettävää: hänellä on 47 pelatun ja valmennetun jääkiekkokauden lisäksi yli 3 900 yrityskeikkaa pullistelevan vyönsä alla. Niitä hän alkoi tehdä jo pelaajana vuonna 1979, kauan ennen Curt Lindströmiä.

Eikä Tammisen kontaktipinta rajoitu vain kiekkoammattilaisiin tai yritysten keski­johtoon. Lukion liikunnanopettajana hän ei ole enää tällä vuosituhannella toiminut, mutta joka kesä hän pyörittää turkulaispojille kiekkokoulua, jossa hän itse opastaa jäällä nuorinta ikäluokkaa.

Joten kun Tamminen puhuu, ehkä meidän on syytä kuunnella. Eikä meillä oikein vaihtoehtojakaan ole. Onhan tässä äänessä kiekkoleijona #79 ja kenties Suomen kuuluisin valmentaja, saavutuksiaan suurempi mies – mikä on paljon, sillä niihin saavutuksiin kuuluu olla kolmas suomalaiskiekkoilija (ja ensimmäinen turkulainen!) Pohjois-Amerikassa, ensimmäinen Japanissa sekä ensimmäinen suomalaisvalmentaja ulkomaalaisessa pääsarjajoukkueessa, 227 pelatun maaottelun lisäksi.

”Tässä lajissa on kaksi yhä aktiivista toimijaa, jotka ovat aloittaneet 60-luvulla”, Tamminen sanoo ja säestää lähes jokaista repliikkiään vienolla irveellä, kuin joku vetäisi ongenkoukulla hänen oikeaa suupieltään taakse. ”Minä ja Kalervo Kummola. Saa toki lajiin myöhemminkin tulla, mutta toivoisin että kuuntelisivat meitä, jotka ovat kaiken rakentaneet. Ilman meitä ei olisi mitään.”

Kevät on aina ollut Juhani Tammisen aikaa. Sillä keväällä kaikki ratkeaa jääkiekossa: kuka voittaa SM- tai MM-kultaa, kuka putoaa alemmalle sarjatasolle, kuka nousee ylemmälle. Näistä viimeksi mainittu on Tammisen ominta aluetta: 1990-luvulla hän nosti Ranskan maajoukkueen pelaamaan maailmanmestaruudesta ja 12 000 asukkaan kylän Sierren Sveitsin A-sarjaan. Suomessa hän palautti Kärpät SM-liigaan vuosituhannen vaihteessa ja keväällä 2009 oli hyvin lähellä tehdä saman Vaasan Sportille.

”Mä olen aina ollut pienemmän puolella”, Tamminen sanoo.

”Jos koulussa yläluokkalaiset kiusasi jotain heikompaa, mä menin aina väliin ja sanoin, että tulkaa kokeilemaan. Aika harva tuli.”

Viimeiset 22 kuukautta hän on työskennellyt perinteikkään mutta lopullisen tuntuisesti Turun kakkosseuraksi jämähtäneen TuTon eteen, ”freshannut homehtuneen paskan”, kuten hän itse sanoo. Kaudesta jäi käteen ja toimiston seinälle Mestiksen pronssi, seuran resursseihin nähden huippusaavutus.  Tämä on Tammisen brändi: olla iso kala pienessä lammessa, pinkeä hauis ahtaassa kauluspaidassa.

”Minun ekspertiisini on luoda ilmiöitä”, Tamminen toteaa.

”Voin mennä minne hyvänsä ja sytyttää vaikka kivikasan pelaamaan kiekkoa. Jos esimerkiksi Rantasalmella halutaan, että jääkiekon ympärillä tapahtuu jotakin, please call, money back guarantee.”

Tammiselle jääkiekon ambassadöörinä toimiminen on jalo tehtävä. Hänen mielestään jääkiekko on lajeista jaloin ja nykyaikaisin, urheilun hi-techiä: se on nopea ja aggressiivinen areenapeli, mikä mahdollistaa pelaamisen 12 kuukautta vuodessa. Se ei ole vain kisailua vaan modernin yhteiskunnan kuva. Tammisen kaltaiset kiekkolähettiläät ovat silti uhanalainen laji. Uuden suku­polven valmentajat, kuten Jokerien Tomi Lämsä, Bluesista Kärppiin siirtynyt Lauri Marjamäki ja Sveitsin valmentajaeliittiin noussut Antti Törmänen ovat kaikki matalan profiilin miehiä, aivan kuin mainetekoihin jo kyenneet Jukka Jalonen ja Kari Jalonenkin.

”Se on niiden kundien puolelta viisas valinta”, Tamminen myöntää mutta lietsoo itsensä samalla uuteen vauhtiin.

”Nykyään jos persoona nousee liikaa esille, aika helvetin vähissä ovat seurajohtajat, jotka uskaltaa palkata. Toistan: aika helvetin vähissä ovat seurajohtajat, jotka uskaltaa palkata. Kannattaa pitää sordiino päällä, nuoleskella kaikkia, kehua kisastudiossa jokaista…  sitten alkaa puhelin piristä maakunnista. Kuitenkin ilman persoonallisuuksia laji ja seurat kituvat. Onko Mourinholla matala profiili? Onko Fergusonilla? Onko Mancinilla? Onko?”

Suurten persoonallisuuksien puute aiheuttaa vielä pahempia ongelmia kuin katsojakadon. Syntyneen tyhjiön täyttävät Tammisen halveksimat ”audimiehet”. Rahamiehet, jotka eivät ole lajikulttuurin lapsia mutta jotka menestyksen huumassa haluavat uhrata elämästään puoli tuntia jääkiekolle – ja juuri siksi luulevat tietävänsä kaiken.

”Pari vuotta sitten HIFK toivotti Tapparan Tuukka Mäntylän oikein lehtimainoksella tervetulleeksi stadiin”, Tamminen elämöi.

”No, sitten kun HIFK:n Melart murjoi Mäntylän ja laji sai negatiivista huomiota, missä olivat mainosmiehet silloin? Tai kun Jokerien nuoret koutsit käskyttivät todennäköisesti Ben-Amorin hakkaamaan meidän kansallisidolin, missä oli Hjallis? Siellä se Diilissä ja Ilta-Sanomissa kertoo meille, kuinka tehdä työtä, kuinka kasvattaa lapsia ja kuinka käydä paskalla, mutta tuliko hän julkisuuteen sanomaan, että sori, meillä meni yli, ei tule toistumaan. Ei. Ei. Ja vielä kerran ei.”

Ptruu. Seis. Stop. Otetaan hetkeksi kiekko Tammiselta. Kiekkopersoona Juhani Tammisella on myös äänekkäitä epäilijöitä. Jättäytyminen haastajan asemaan ei ehkä ole ainoastaan tietoinen valinta. Suurten kaupunkien suurseurat kun ovat jo itsessään niin isoja ilmiöitä, etteivät ne tarvitse Tammista sideshow’ksi sivulavalleen.

”Mestiksessä on vielä joukkueita, jotka haluavat näkyvyyttä show’n avulla, mutta jos muut haluavat sirkuksen jäähalliin, ne soittavat Sirkus Finlandiaan”, sanoo Urheilulehden kiekkotoimittaja Esko Seppänen.

Hjallis Harkimo puolestaan lyö luurin korvaan heti, kun hänelle kertoo asian koskevan Tammista. Urheilusanomien edeltäjä Veikkaaja-lehti raportoi keväällä TuTon pelaajien olleen kyllästyneitä Tammisen tapaan johtaa ja kohdella pelaajiaan eriarvoisesti ja vihjannut hänen puheensa pääsystä Mestiksen kehitysjohtajaksi olevan enemmän ääneen esitettyjä toiveita kuin realistista tilannekatsausta.

”Tammisella on yksi tapa pelata: 60 minuutin paine, karvataan ja paineistetaan lujaa. Sen se osaa ja sillä tavalla voisi valmentaa mitä jengiä tahansa, vaikka maajoukkuetta”, sanoo Urheilusanomien esimies Vesa Rantanen.

”Ongelmat alkavat huippupaikoissa, kun ei ollakaan enää altavastaajia, vaan on myös hävittävää. Pitkissä sarjoissa, kun pelaajat ovat jo aivan rikki, jokainen etsii tekosyitä luovuttaa, että ei tarvitsisi enää heittäytyä laukausten tielle. Silloin valmentajasta tahtomattaankin huokuva narsismi voi hajottaa joukkuetta sisältä päin. Tamminen on yksilöurheilija, joka kasvaa aina joukkuettaan suuremmaksi.”

Ehkäpä siksi Tamminen niin mieluusti kutsuu kaikkia muita alan toimijoita veljikseen. Peittääkseen sitä, kuinka yksin hän todellisuudessa on.

Töitä toki Tammisella riittää ilman valmennustakin. Hänen englanninkielisiä fraaseja, isoja kirjaimia, läpinäkyvää sponsorointia ja huutomerkkejä vilisevät Facebook-päivityksensä ovat keränneet kymmeniä tuhansia seuraajia ja tykkääjiä Facebookissa. MM-kisojen lähestyessä MTV3 on myös elvyttämässä Don Tami -hahmoaan, jossa räikeät solmiot rimmaavat vuolaan verbaliikan kanssa. Televisio­studio on suljettu tila siinä missä pukukoppikin, se on yhtä helppo ottaa haltuun – ja tulokset säteilevät yhtä lailla kaikkialle.

”Tammis-kritiikin kärki on tylsä, koska se kohdistuu lähinnä hänen persoonallisuuteensa”, kiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen erottelee.

”Kritisoidaan Tammisen luomaa konstruktiota, Aurinkokuningasta. On väärin, jos kritiikki kohdistuu muotoon eikä sisältöihin.”

Ja sitä paitsi, kuka sanoo, että hyvää mieltä sadoille tuhansille tuova performanssitaiteilija olisi yhtään vähemmän arvokas pesti kuin keskinkertaisen seuran valmentajuus?

Ole hyvä pelille niin peli on hyvä sinulle. 95 prosentin keskittyminen takaa 50 prosentin suorituksen. Keep it simple, stupid.

Fraasit ovat Tammisen tavaramerkkejä, mutta niiden sisältöä oleellisempi on tapa, jolla hän kerta toisensa jälkeen päästää ne ilmoille. Hän lähestyy fraasejaan kuin kiihdyttäisi kohti hyppyriä, nojautuu sohvalla eteenpäin, nostaa käden ja esittää sata kertaa kuullun sanonnan kuin olisi juuri äsken tullut ajatelleeksi sen. Fraasia seuraa jämäkkä ilme ja katse silmiin: tulihan tämä nyt selväksi? Tarpeen vaatiessa hän toistaa fraasin.

Ironia on hänelle yhtä vierasta maastoa kuin Marsin vuoristot.

On yhdentekevää, mitkä fraaseistaan Tamminen on omaksunut muualta ja mitkä keksinyt itse. Ne on jo kulutettu julkisuudessa sileiksi kuin valtameren huuhtomat rantakivet, ne kuuluvat jo kaikille, ja niitä odotetaan kuin sketsihahmolta tuttua hokemaa.

Vaarattomia ne eivät kuitenkaan ole. Kun Tamminen valmensi Vaasan Sportia, ”Suomen negatiivisimman kiekkokaupungin” joukkuetta, fraasit melkein tappoivat hänet.

”Loin sinne sellaisen kiekkohuuman, että koko Pohjanmaa oli meidän takana”, Tamminen sanoo, ja on vaikea kutsua sitä kerskumiseksi, koska näin hän puhuu koko ajan. ”Ja seurajohto palkitsi minut alkamalla erottaa luottomiehiäni. Vieläkään en tajua, miksi en silloin ottanut taskustani avaimia heti, kahta mustaperäistä avainta, toinen oli hallille ja toinen toimistolle, pudottanut pöydälle – ja sanonut fuck you all, en yhtä kertaa vaan kolmesti.”

Tamminen säestää sanojaan iskemällä kämmenellään oikeaan hauikseensa kolme kertaa niin että läsähtää.

”Mutta mä ajattelin, että ei saatana, vien tämän loppuun itse. Nostan Sportin liigaan vaikka yksin. Nousin joka maanantai kello 4.30, ajoin 340 kilometriä Vaasaan, valmensin joukkuetta, vastasin varainhankinnasta, tein kaikkea.”

Uurastuksesta seurasi työuupumus, joka pehmensi Tammisen maailmankatsomusta. Vielä vuonna 2009 ilmestyneessä Kausi elämästäni -kirjassa hän näkee liigakarsinnat Alpo Suhosen johtamien Ässien ja Tammisen luotsaaman Vaasan Sportin välillä enemmän kuin kahden joukkueen kamppailuna: siinä ottivat yhteen Suhosen edustama, jääkiekkopiireissä harvinainen vasemmistolainen maailmankatsomus ja Tammisen go for it -henkinen yrittäjäeetos.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneessä työuupumusta ja siitä selviämistä setvineessä Takaisin peliin -kirjassa ääni on jo hieman toinen. Siinä Tami jo puhuu työhyvinvoinnin tärkeydestä ja varoittelee uusliberalismin lyhytnäköisyydestä.

”Nykyään unohtuu se, että liiderillä on vastuunsa. Kun katsoo nyt vaikka tätä Heidi Hautalan keissiä tai sitten Kataisen Himaselle maksamia palkkioita… Tai sitten sitä, että EK:n neuvottelijat puhuu nollalinjasta, mutta samalla ottaa seitsenkertaista liksaa. Jos menisin koutsina myymään jätkille, että otetaan kaikki palkanalennus seuraa auttaaksemme, mutta seuraavana aamuna ne lukisi lehdestä Tammisen nostaneen omaa palkkaansa, siinä olisi vittu koko kausi pilalla. Joukkueurheilussa täytyy olla reilu.”

Voisi kuvitella, että Tammisen itseluottamuksella varustetun miehen uupumus olisi sekin suorastaan gargantuaaninen kokemus. Takaisin peliin -kirjassaan hän kuitenkin  kuvaa sohvalla torkkuen viettämäänsä aikaa, ”kuuden kuukauden koomaa”, kiihkottomasti ja vailla ylisanoja. Ja se vasta pelottavaa onkin: kun Tammiselta loppuvat superlatiivit, kokemuksen on täytynyt olla todella musertava.

Nyt masennukseen assosioituva musta sohva on karkotettu pois olohuoneesta, tilalle on ostettu valkoinen, jolla Tamminen nytkin nojailee taaksepäin rehvakkaasti kuin teini-ikäinen. Työ­uupumuksen jälkeen vanhat fraasit sitoudu erinomaisuuteen ja tee jokaisesta päivästä mestariteos eivät enää tunnukaan pelkästään päteviltä ohjenuorilta vaan pikemminkin reseptiltä kolmen Michelin-tähden arvoiseen romahdukseen.

”Olet aivan oikeassa”, Tamminen tokaisee – hän sanoo sen usein, se on hänen tapansa parantaa tunnelmaa antamalla välitöntä positiivista palautetta. Ja merkillistä kyllä, vaikka eleen läpi näkee, se tuntuu silti mukavalta.

”Pitää osata myös pitää huolta itsestään, ja sen unohdin Vaasassa. Jos ei suo itselleen omaa aikaa, pian ei ole aikaa enää millekään. Nykyisin urheilen joka aamu tunnin, keitän ison kahvin, pyöräilen puoli tuntia, sitten 60 rinnallevetoa ja 100 vatsalihasta. Vaasassa liikunta unohtui, kovan duunin päälle söin vain rasvaista ruokaa, kalja päälle, ja sitten nukkumaan huonosti. Nyt otan joka iltapäivä nokoset ja illalla kotiin tultua usein lämmitän saunan ja luen kirjoja.”

Millaisia kirjoja? Tamminen singahtaa sohvalta ja marssii yläkertaan. Palatessaan hänellä on sylissään pino kirjoja: koripallon olympiavoittaja ja senaattori Bill Bradleyn teos Time Present, Time Past, Alpo Rusin Tiitisen lista, koripallovalmentaja Phil Jacksonin The Last Season, Juha T. Hakalan kiireenhallintaopas Pakattu aika, jenkki­futisvalmentaja Lou Holtzin teos Winning Every Day.

Nämä ovat suurten miesten kirjoja suurista aiheista. Moinen luku­lista on omiaan ruokkimaan monien epäilyksiä Tammisen narsismista ja suuruudenhulluudesta.

”Kerro mulle ensiksi mikä on narsistin määritelmä”, Tamminen vastaa, ja se on paitsi kysymys myös koko päivän lyhin vastaus.

Umm… Ehkäpä se, että pitää itsestään enemmän kuin mihin olisi aihetta ja minkä käytöstavat sallivat.

”En allekirjoita tuota”, Tamminen toteaa jämäkästi. ”Henkisen hyvinvoinnin lähtökohta on se, että on kaveri itsensä kanssa. Minulla on hyvä olla itseni kanssa ja olen helvetin hyvä tiimipelaaja. Joskus joku katkeroitunut ja todennäköisesti alkoholisoitunut toimittaja voi muuta kirjoittaa ja jotkut uskoa sen, mutta tulkaapa pelaamaan iltapäivä golfia kanssani. Silloin huomaatte, että olen kohtelias jätkä, otan muut huomioon, osaan kuunnella ja puhua muustakin kuin jääkiekosta.”

Vaikka Oscar Wilde tuskin kuuluu Tammisen yöpöydän vakio­vieraisiin, hän silti allekirjoittaa dandyn toteamuksen naurunalaiseksi joutuminen on kunnianosoitus, jonka keskinkertaisuudet suovat nerolle. Ja vaikka hän ei 80-luvun alun uusromantikkopopparia Adam Antia kuuntelekaan, tämän motto naurunalaiseksi joutumista ei kannata pelätä voisi yhtä hyvin olla hänen seinätaulunsa. Häntä ei haittaa se, että Facebook-päivitysten yli 30 000 tykkääjästä moni saattaa avoimesti nauraa hänelle.

”Mitä helvettiä mä sellaisesta välittäisin? Miksi Paavo Väyrynen on suosittu? Koska sillä on kannattajia ja koska sillä on vastustajia. Kun olen televisiossa, kaksi miljoonaa saattaa katsoa, että onpa siinä kova äijä, jolla on verbaliikka hallussa. Ja sitten sadat tuhannet pitää suurimpana persereikänä jota maa päällään kantaa. Siihen ei tauno tasalakki pysty. Kukas se sieltä tulee? Tule tule isin luo… Älä älä sitä ota, se on isin.”

Äkillisestä tunnelmanvaihdoksesta vastaa huoneeseen tassutellut Cissy-bassetti, jota Tamminen nojautuu eteenpäin paijaamaan. Sen perässä huoneessa vierailee koko aikuiselämän kestäneen ”super­avioliiton” toinen osapuoli, Mari-vaimo. Puhettaan Tamminen ei jatka ennen kuin he ovat poistuneet huoneesta.

Apinan tuntevat kaikki, mutta apina ei tunne ketään. Näin väitetään. Mutta vaikka kaikki tuntevat Tammisen, hän jaksaa painottaa omaa verkostoaan. Niitä, joita hän ei kutsu veljikseen, hän sanoo hyviksi ystävikseen.

Tammisella on siis paljon tuttuja, hänellä on puhetaito hallussa – ja oli hänen puheistaan mitä mieltä hyvänsä, häntä pysähdytään aina kuuntelemaan. Kun nykyvalmentajat ovat yhä useammin jo 70-luvulla syntyneitä, Tamminen voisi tehdä uuden uran vielä politiikassa. Esiintyyhän hän usein julkisuudessakin enemmän Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaan kuin ammattivalmentajan lailla.

”Mua on pyydetty varmaan sata kertaa”, Tamminen tuhahtaa. ”Kaikki on pyytänyt, kokoomus, keskusta, nuorsuomalaiset… kaikki paitsi kommunistit. Mä menin vuonna 1975 ravintola Kiltaan, joka oli silloinen ykköspaikka, jossa kaikki kovat jätkät kävivät. Mulla oli Amerikan ammattilaissopimuksesta 10 000 taalaa taskussa, joten ajattelin ottaa pari jaffaa, ja siellä mä tein sellaisen opiskelijapoliitikon kuin Ike Kanerva kanssa diilin, kahden suomalaisen miehen sopimuksen. Jos mä pysyn urheilussa, Ike auttaa mua, ja mä puolestani autan Ikeä hyvinä ja huonoina päivinä: olen hommannut sille vähintään 10 000 ääntä.”

Pelkästään suomalaisten miehien välinen veljeys ei kuitenkaan ole ollut syynä Tamin pysymiseen poissa politiikasta. Mahdollista on sekin, ettei hän olisi poliitikkona kovin hyvä: ne särmät, joiden avulla hän on jälkensä jättänyt suomalaiseen urheiluhistoriaan, voisivat politiikassa muuttua partaveitsiksi, joilla on helppo vahingossa viiltää oma ranne auki. Tammista hiertää myös selkeä eturistiriita.

”Aina olen juonut tarjotut kaffet, mutta koko juttu on aina pysähtynyt yhteen asiaan: se ei olisi mulle fair deal. Mä menisin heittämällä sisään ja puolue hyötyisi niistä äänistä, mutta mitä mä saisin siitä? Jonkin liikuntalautakunnan varajäsenen paikan – vaikka mä tiedän enemmän liikunnasta kuin kukaan muu siellä. Jos kokoomuksen piiripuheenjohtaja tarjoaisi mulle vaikka liikuntalautakunnan puheenjohtajan paikan, rakennuslautakunnan varapuheenjohtajan pestin ja mahdollisuuden hoitaa pari kaveria minne haluan, sitten voitaisiin aloittaa keskustelu.”

Toisaalta: onko olemassakaan sellaista lautakuntaa, joka Tammista tyydyttäisi? Onhan hän omaksunut tavaramerkikseen lempinimen Aurinkokuningas, jonka alkuperäinen kantaja Ludvig XIV tunnettiin Ranskan vararikkoon tuhlailevuudellaan ajaneena suuruudenhulluna itsevaltiaana. Ihan joka poika ei ottaisi moista kutsumanimeä kohteliaisuutena.

Puoluekannasta ei kuitenkaan olisi epäilystä, sillä itäiseen rajanaapuriin Tamminen suhtautuu yhtä aggressiivisen epäluuloisesti kuin nuoruudessaan.

”Mä olen käynyt siellä vuodesta 1966 saakka joka vuosi”, Tamminen sanoo ja haukkaa maailmanluokan sämpylää hyökkäävästi kuin jos muuten olisi vaarana, että sämpylä puraisisi takaisin.

”Joten mä tiedän mistä mä puhun. Kun paikalliset esittelivät Leningradin hallia, että nuoriso on tämän omin käsin rakentanut, mutta hotellissa ei tule lämmintä vettä ja rotat kaveeraavat nurkissa, siinä propaganda paljastuu valheeksi aika nopeasti. Mä jo silloin otin mukaan laukullisen adidasta ja toin takaisin 4,4 kiloa kaviaaria. Silloin siellä oli jengillä pipo päässä ja mahorkka huulessa, nyt on Hummeri huonoin auto mitä näkee ja kauhea uho päällä. Siellä on kapitaalia, kaasua, öljyä ja pullistelua – ja se on helvetin vaarallinen yhdistelmä. Jos isoa karhua vastaan lähtee yksin, se ajaa kylmäksi kuin Ben-Amor Villen. Nyt pitää lähteä Eurooppaan, kutsua Merkel ja muut veljet koolle, vetää patonkia huuleen ja ryhtyä kimppaan, sitten jenkkiveljien luo ja Natoon ja vähän äkkiä, ettei Raatteen tie toistu.”

Pukuhuone kauden jälkeen on aina surullinen paikka, aavekaupunki; on vaikea sanoa kummat hehkuvat ympärilleen surullisempaa auraa, paikalle jätetyt varusteet vai tyhjyyttä ammottavat lokerot.

Tamminen ei kuitenkaan melankoliaa aisti. Hän seisoo pukuhuoneen ovensuussa Kupittaan Marli Areenalla ja osoittaa ylpeänä sen päälle liimattua tarraa: TuTo. Voittava ja mielenkiintoinen.

”Tämän mä haluan pelaajien näkevän aina, kun menevät jäälle”, hän messuaa. Ja eihän mielenkiintoisuuden merkitystä toki oikein voi sivuuttaakaan. Onhan esimerkiksi jyväskyläläisjoukkue JYP onnistunut viime vuosien aikana voittaamaan kaksi mestaruutta ja pysymään samanaikaisesti kasvottomana ja harmaana.

”Jos pyytää jotakin mummoa nimeämään yhden pelaajan sieltä, muistaako yhtään? Bunch of nobodies. Ei riitä, että vain voittaa. Seuran pitää henkilöityä johonkin. Manchester United: Rooney, Ferguson, eiksnii? Los Angeles Lakers: Phil Jackson, Kobe Bryant, eiksnii? Chicago Bulls: Jordan, Rodman, Cartwright, eiksnii?”

TuTon takkiin sonnustautunut Tamminen jatkaa kierrostamme. Pelaajien oleskelutiloihin Tamminen on suhteillaan hankkimassa prameaa taulutelevisiota. Kaikilla ei kuitenkaan ole aikaa sitä usein katsoa, sillä suuri osa TuTon pelaajista on päivätöissä. Tammisen mielestä tämä on vain hyvä asia, tajuavatpa silloin, millaista luksusta on saada pelata ammatikseen.

”Koko perseeseen potkimisen kulttuuri olisi heitettävä helvettiin”, Tamminen on aikaisemmin julistanut kotisohvallaan. ”Meidän suku­polvi toimi saatana niin, että sunnuntaina kello seitsemältä putket jalassa kentälle, jotta mahtui kaukaloon peliin mukaan. Nyt isä ajaa pojan Audi aakutosella hallin oven eteen ja äiti pruuttaa Isotonicia jo ennen ensimmäistäkään hikipisaraa. Mun kiekkokoulussa jos isä kantaa varustelaukun ovesta sisälle, isä tekee 50 punnerrusta. Tarjoan palveluitani lahjakkaille ja ahkerille ihmisille, jotka oikeasti haluaa satsata peliin kaikkensa. Tämä on day one.”

 Ylhäällä katsomossa Tamminen osoittaa katossa olevia palkkeja. Niitä nostamalla 3 000 katsojan halliin saa saman verran lisäpaikkoja.

”Pullistelematta sanon, että tämä on Mestiksen komein halli”, Tamminen huoahtaa. ”Ja minun ansiostani TuTo on Mestiksen kuumin joukkue. Tämä ei muuten ole sitä narsismia vaan fakta.”

Kolme päivää haastattelun jälkeen edellisen faktan syö toinen. Kahden vierekkäin asetetun peukalon kokoinen juttu Hesarissa kertoo Tammisen jättävän TuTon, koska seurajohto ei suostu kasvattamaan budjettia Mestis-skaalallakin kovin vaatimattomasta 310 000 eurosta. Tamminen haluaa kilpailla vain liiganoususta, ja se ei onnistu, jos pahimmilla kilpailijoilla budjetit ovat liki kaksinkertaiset. Tammista tämä ei muserra. Hänen agentilleen tulee kuulemma työtarjouksia mielin määrin ympäri Eurooppaa, yhtä lailla Sveitsistä kuin KHL:stä, tosin ei vielä niin hyviä, että häntä kiinnostaisi lähteä kotikonnuilta uhmaamaan kymmenen tunnin lento­matkoja vieraspeleihin. Mestiksen kehitysjohtajaa Tammisesta ei tullut, mutta on hänellä sentään televisiotyö. Jo ennen MM-kisoja näemme hänet televisiossa siristelemässä silmiään meren jäällä, analysoimassa jääkiekon pudotuspelejä. TuTon takki on vaihtunut MTV3:n tarjoamaan.

”Ei peli ole reilua”, Tamminen painottaa katsojille.

”Koska se on peliä.”

If you can’t stand the heat, stay out of the kitchen. 

Image 199 | toukokuu 2013

Julkaistu: 3.5.2013