Susanna Koivuranta suree kaikkein rakkaimman Muisto-hevosensa kohtaloa vielä yli 40 vuoden jälkeenkin

”Olin kahdeksanvuotias ihastuessani hevosiin, vaikka kyläpahasessamme ei ollut silloin yhtään hevosta. Täytin huoneeni seinät hevosten kuvilla ja leikin itse pelloilla hevosta. Tein myös pahvilaatikosta tallin ja karsinat, ja piirsin ja leikkailin sinne pahvisia ihmisiä ja hevosia. Minusta tuli hevoshullu, vaikken ollut vielä edes silittänyt tai koskettanut hevosta.

Kylämme Martat tekivät linja-automatkoja Ruotsin Haaparantaan. Äitini laittoi minut matkaan hakemaan sieltä halvempaa sokeria ja voita. Puolessa välissä matkaa pysähdyimme huoltoasemalle, jolloin näin tien toisella puolella upean pikimustan orin, joka katsoi suoraan minua päin. Juoksin heti tien yli hevosen luo, ja voi luoja sitä hetkeä. Sen jälkeen olin aina Marttojen matkassa, jotta näkisin sen orin uudelleen.

Kuulin vähän myöhemmin parin kilometrin päässä asuvalta kaveriltani, että heille oli tulossa hevonen. Kauniina talvipäivänä näin sitten kavionjälkiä maassa. Juoksin paikalle tuhatta ja sataa – ja siellä tapasin ensimmäistä kertaa harmaaharjaisen rautiaan, noin 16-vuotiaan suomenhevostamman nimeltään Muisto. Sen katse oli niin lempeä ja kaunis. Olin pakahtua ilosta ja onnesta, kun silitin sen lämmintä ja paksua turkkia, ja tunsin sen sierainten puhalluksen ihollani.

Monet kylän tytöt halusivat ratsastaa Muistolla, mutta minä jäin ainoana siivoamaan myös sen karsinaa. Minua kiusattiin siellä. Suljettiin esimerkiksi karsinaan, jotta jouduin poistumaan lantaluukun kautta. En välittänyt kiusaamisesta. Siivosin vain ja hoidin hevosta, koska se oli minulle tärkeintä. Yksi kerrallaan muut tytöt hävisivät tallilta, ja olin onnellinen, että sain olla Muiston kanssa kahdestaan. Siitä alkoi yhteinen taipaleemme.

En ollut koskaan ratsastanut, mutta uskaltauduin kiipeämään ilman satulaakin Muiston selkään. Hetken hänen selässään oltuani, tuntui kuin olisin istunut siinä aina. En pelännyt putoamista, koska luotin hevoseen niin paljon. Teimme paljon retkiä metsiin ja uimaan. Talvella ajoimme reellä hakemalla puita metsästä tai ratsastin lumisella joen jäällä.

Juttelin paljon Muistolle, pystyin kertomaan hänelle kaiken luottamuksella, ilot ja surut. Omassa elämässäni oli tapahtunut jo lapsena traagisia ja järkyttäviäkin tapahtumia. Koin usein turvattomuutta, mutta hänen läsnäolonsa lohdutti, rauhoitti ja auttoi pääsemään yli monistakin vaikeista asioista. Olimme sielunkumppaneita, parhaita ystäviä. Hän oli minulle rakkaampi kuin moni ihminenkään olisi voinut olla.

Minulta ryhdyttiin kuitenkin vaatimaan palkkiota siitä, että sain olla siellä ja ratsastaa Muistolla. Rahaa ei minulla ollut, joten korvasin kaiken työllä. Hoidin kaikkia sisä- ja ulkoeläimiä, hakkasin halkoja, korjailin aitoja, siivosin taloa, leivoin pullaa ja olin välillä lapsenlikkanakin.

Muiston etujalka alkoi vaivata, ja yritin parhaani mukaan hoitaa jalkaa vähäisellä tietämykselläni. Muistosta ei pidetty tallilla hyvää huolta. Ravinto oli huonoa, ja Muisto oli laitettu pellolle liekaan, jossa se pyöri vain pientä ympyrää. Yritin monesti sanoa, ettei noin voi tehdä. Tamma joutui välillä myös seisomaan karsinassaan lannassaan ja virtsassaan. Muisto oli alkanut laihtua, karva oli mennyt huonoksi ja sen katse oli väsynyt ja surullinen. Niin olin minäkin.

Elämässäni tapahtui iso käänne. Menetimme kotimme tulipalossa ja meidän oli muutettava lähemmäksi kaupunkia. Itkin ja huusin, että en voi lähteä, koska hevonen jää sitten lähestulkoon oman onnensa nojaan. Silloin tällöin pääsin käymään Muiston luona. Näin kärsimyksen, tuskan ja ikävän hänen katseestaan ja olemuksestaan. Silloin oli minun vuoroni lohduttaa, yrittää jotenkin auttaa ja olla lähellä.

Minulle sanottiin, että ota ja vie hevonen pois, koska sehän on ollut kuin omasi. Huomasin tallin lähellä kotiamme ja kysyin tallin omistajalta, voisinko tuoda sinne vanhan suomenhevostamman. Äitini ei kuitenkaan suostunut siihen, koska meillä ei ollut varaa moiseen hevosen ylläpitoon. Samalla tallinomistaja ilmoitti, että hän ei halua talliinsa vanhoja kaakkeja.

Aloitin itse ammattiopintoni. Elämässäni tapahtui muutenkin. En kuitenkaan ollut unohtanut Muistoa. Puoli vuotta myöhemmin palasin tapaamaan hevosta ja kun en nähnyt tammaa, hätäännyin. Minulle kerrottiin, että kai se elukka ehkä vielä on jossain tuolla takapellolla lähellä joen rantaa. En koskaan unohda sitä vastausta.

Lähdin juoksemaan ja huusin Muiston nimeä jo kaukaa. Hevonen hirnui vastaukseksi kovaa ja erikoisen hätääntyneellä tavalla. Tiesin, että jotain on isosti pielessä. Hevonen oli lyhyessä lieassa vailla syötävää tai juotavaa. Siellä oli myös pieni vasikka. En tiedä, kuinka kauan ne molemmat olivat siellä kituneet. Hevonen oli laiha. Kylkiluut näkyivät ja karvakin oli haalistunut auringossa.

Oli järkytys nähdä, miten kettinki oli kieritty monta kertaa sen kaulan ympäri. Se oli syöpynyt jo lihan sisään, ja haavasta valui verta ja märkää. En saanut kettinkiä pois kaulasta, mutta sain kaikilla voimillani Muiston ja vasikkaparan lieasta irti. Tamma lähti lujaa laukkaa tallille ja juoksin itse perässä. En ole koskaan ollut yhtä vihainen. Menin taloon ja huusin, että miten te olette voineet tehdä näin viattomalle hevoselle ja vasikalle. He vain tuijottivat minua.

Tiesin, että hevonen olisi päästettävä pian tuskistaan. Muisto oli koko meidän yhteisen aikamme auttanut minua, joten nyt oli minun vuoroni tehdä viimeinen palvelus kaikista rakkaimmalle parhaalle ystävälleni. Kiedoin käteni hevosen kaulan ympäri ja yritin lievittää kipua. Painoin pääni harjaa vasten, ja itkin, kun pihaan ajoi teurasauto. Talutin hevosen ja vasikan viimeiselle matkalle, ja kuiskasin Muiston korvaan: Kiitos kaikesta, olet rakas, enkä ikinä koko elämässäni tule unohtamaan sinua.

Muisto opetti minulle paljon eläimistä ja elämästä – miten niin iso, kaunis, viisas ja upea hevonen voi ollakaan. Tuntui kuin olisi menettänyt rakkaimman läheisen. Muistolle haluan sanoa, että sinä päivänä, kun pääsit pois tästä julmasta maailmasta, jossa eläimiä rääkätään, jätit minuun hevosen kokoisen aukon. Kuvasi on yhä yöpöydälläni. Itken ja muistelen sinua vieläkin useasti, vaikka siitä on aikaa yli 40 vuotta. Kiitos, että olit olemassa.”