Laura Paloheimo, sinulta ilmestyi juuri Puppiduu-kirja. Miten se syntyi?
– Pari vuotta sitten kesällä kaipasin vahvasti omaa aikaani ja matkustin viikoksi Kreikkaan joogaamaan ja kirjoittamaan. Kylä, jossa asuin oli hyvin rauhallinen ja hengellinen, ja siellä vallitsevat energiat tuntuivat muuttavan minua. Huomasin, miten tärkeää minun oli päästä hetkeksi pakoon tavallista arkeani, jotta saatoin kohdata itseni. Samalla minussa heräsi voimakas tarve muuttaa elämääni, ja tunne jalostui myös tekstiksi. Aloinkin kirjoittaa saaresta, joka muuttaa päähenkilön elämän. Kirjan tarina on siis jollain tasolla omakohtainen.
Mihin asioihin kaipasit muutosta?
– Viimeiset kuusi vuotta ovat olleet minulle todella raskaita. Siihen aikaan kun esikoiskirjani ilmestyi, poikani oli juuri toipunut infektioastman aiheuttamasta pitkästä sairaalakierteestä ja mieheni makasi sairaalassa sydänleikkauksen vuoksi. Julkisuus ja haastattelut tulivat yhtäkkiä osaksi elämääni, mutten osannut nauttia huomiosta, sillä kannoin samalla huolta perheestäni. Monta vuotta pidinkin yksin perhettämme pystyssä ja kirjoitin samaan aikaan kirjojani. Viimein aloin olla niin uupunut ja rasittunut, etten enää tiennyt, kuinka kauan jaksan. Minun oli pakko kyseenalaistaa, mitä elämältäni haluan, ja ottaa etäisyyttä mieheeni.
Millaisissa väleissä olette nykyään miehesi kanssa?
–Olemme asuneet nyt vajaan vuoden verran eri osoitteissa ja pohdiskelleet suhdettamme. Se on ollut hirveän surullista aikaa, ja tunteeni ovat heitelleet vihasta hämmennykseen kuin turbulenssissa. Ihminen kuitenkin muuttuu kokemustensa myötä, ja minun oli pakko myöntää itselleni, ettei suhteemme enää toimi. Olemme silti todella hyvissä väleissä. Meillä on yhteinen poika, ja vietämme paljon aikaa perheenä, vaikkei entisenlaiseen parisuhteeseen olekaan enää paluuta. Uskon, että saattaa mennä pitkäänkin, ennen kuin olen valmis uuteen suhteeseen.
Oletko nykyään onnellisempi itsesi kanssa?
– Ehdottomasti! Vauhdit ovat menneet nollille ja elämäni on tällä hetkellä pysähtymisvaiheessa. Minusta tuntuu, että olen saanut vihdoin ilon hännästä kiinni. Toissa syksynä aloittamani taideterapiaopinnot ovat auttaneet minua kohtaamaan ne surun ja harmituksen tunteet, joita olen vuosien varrella itseeni padonnut. Yksinhuoltajana minulla on vain hyvin vähän aikaa itselleni, mutta olen myös oppinut rauhoittamaan elämääni. Iltaisin kotona laitan usein kaikki muut laitteet kiinni ja kuuntelen vain jotakin rauhallista musiikkia.
