Viikinkien jäljillä Ruotsissa: koe Tukholman, Uppsalan ja muiden paikkojen jännittävät viikinkinähtävyydet
Tuhatkunta vuotta sitten pohjoisen merenkävijät mellastivat eri puolilla Eurooppaa. Nyt heidän historiansa on suuri matkailun vetonaula. Kirjailija Juha Itkonen lähti poikansa kanssa tutkimaan Ruotsin viikinkinähtävyyksiä.
Kivikirkko mäen päällä, ympärillä peltoja, vanhoissa vankoissa puissa vihreät lehdet – pään yllä kirkas taivas ja Pohjolan korkea valo. Kaikki tuntuu kovasti tutulta.
Olemme tulleet Ruotsiin kiertomatkalle viikinkien jalanjäljille: minä ja teini-ikäinen poikani. Aloitamme täältä, vanhasta Uppsalasta, noin 70 kilometriä Tukholmasta pohjoiseen.
Gamla Uppsala on nimensä mukaisesti vanha. Nykyinen kaupunki alkoi rakentua viitisen kilometriä etelämmäs jo 1200-luvulla, kun maanpinta oli noussut eivätkä suurimmat veneet päässeet virtaa pitkin enää tänne asti.
Vanhan Uppsalan alue säilyi kuitenkin merkityksellisenä paikkana. Kirkon vieressä kohoaa kolme suurta, kuningaskummuiksi kutsuttua hautakukkulaa. Ne todistivat jo keskiajalla seudun pitkästä historiasta, johon voi tutustua vuosituhannen alussa avatussa Gamla Uppsala -museossa.
Viikinkien kulttuuri ei syntynyt tyhjästä. Museon opas Ronja Samuelsson johdattelee meitä aluksi noin vuosiin 500-800, viikinkejä edeltäneisiin vuosisatoihin. Tuota kansainvaellusten jälkeistä aikakautta kutsutaan Ruotsissa Vendel-ajaksi, Suomessa merovingiajaksi.
Vendel-vuosien vanhassa Uppsalassa elettiin jo pitkälti samaan tapaan kuin myöhempinä aikoina. Paikka oli tärkeä kaupan keskus, jossa asui ehkä viitisensataa ihmistä.
”Jännittävää kyllä, varsinaisen viikinkien ajan käynnistymisellä on täsmällinen alkupäivä.”
Jännittävää kyllä, varsinaisen viikinkikauden käynnistymisellä on täsmällinen alkupäivä, ainakin anglosaksisen historiankirjoituksen mukaan. Tarkkaan ottaen viikinkien aika alkoi 8. kesäkuuta vuonna 793, kun pohjoisen miehet hyökkäsivät Lindisfarnen luostariin Englannissa. Siitä alkoi Englantiin, Ranskaan ja Irlantiin suuntautuneiden valloitusten sarja, joka vaikutti koko Euroopan historiaan.
Suomalaisena on kiinnostavaa kuulla museokäynnillä, että ruotsalaisten itsetunnolle oli raskas isku, kun he menettivät itäisen provinssinsa Suomen vuonna 1809 Venäjälle. Tappio innosti Ruotsia etsimään menneisyydestään menestyksekkäitä sotureita, jollaisiksi viikingit jo kauan sitten tiedettiin.
Niinpä vuonna 1846 täällä Uppsalassa aloitettiin keskimmäisen kuningaskummun kaivaukset. Englantilaiset olivat jopa kehdanneet väittää, että nämä kukkulat olivat vain luonnollisia maanmuodostumia. Vaivalloisen urakan jälkeen keskikummusta löydettiin kuninkaan hautaan viittaavat jäänteet, ja ruotsalaiset saivat revanssinsa.
13-vuotias poikani kuuntelee Samuelssonin historian oppituntia kohtuullisen keskittyneenä. Toiminta on kuitenkin aina tervetullutta, ja teini selvästi ilahtuu, kun siirrymme museon pihalle ampumaan jousella.
Ensiyritykset menevät meiltä molemmilta ohi maalin, mutta toistojen myötä sihti paranee. Totisissa viikinkitouhuissa tämän tason ampujista ei silti olisi mihinkään.
Seuraava kohteemme löytyy Upplands Väsbyn kunnasta, puolivälistä matkalla Uppsalasta Tukholmaan. Viikinkiteemainen ulkoilmamuseo Gunnes Gård sijaitsee pienen puistometsän reunassa, rivitalolähiön kainalossa.
Tyypillinen rauta-ajan asumus oli pitkä ja kapea talo, jossa nukuttiin, syötiin ja tehtiin töitä. Ihmiset ja eläimet elivät saman katon alla, joten hajuja ja ääniä riitti. Näin asuivat tyypillisesti viikingitkin, mutta heidän aikansa loppupuolella erillisrakennukset alkoivat yleistyä. Gunnes Gård on uusversio pihapiiristä, joka löytyi seudulta muutaman kilometrin päästä, kun moottoritietä aikoinaan rakennettiin.
”Viikinkien maine hurjina ryöstelijöinä on liioiteltu. Viikinki oli oikeastaan ammattinimike.”
Astumme keskipäivän auringosta hämärään tupaan, tilan isäntäperheen asuintiloihin. Seinillä on ryijyjä ja turkiksia. Lukuisat rautaesineet kertovat opas Viktor Sjögrenin mukaan entisajan asukkaiden huomattavasta vauraudesta.
Keittiö sijaitsee toisessa talossa. Tyypillinen viikinkiajan ateria oli eräänlaista kalapuuroa: kenties kuivattua turskaa ruis-, ohra- tai vehnäpohjalla. Syötiin myös kohottamatonta, avotulella paistettua leipää. Lihaakin oli, mutta arvokas herkku säästettiin erityistilaisuuksiin. Eläimiä piti myös uhrata jumalille, sillä veriuhrit kuuluivat kulttuuriin.
Sjögren esittää kysymyksen teinille. ”Mitä ajattelet, kun ajattelet viikinkejä?”
Poika miettii hetken ennen kuin vastaa: ”Ryöstöretkiä.”
Opas hymyilee. ”Aivan oikein, viikingit tosiaan ryöstelivät. Jotain muuta?”
”Kaupankäyntiä”, poika jatkaa.
”Kyllä! Viikingit olivat kauppamiehiä. He loivat kauppareittejä, joita käytettiin vuosisatoja heidän jälkeensä.”
Miten innokkaasti viikingit harjoittivat vaihdantataloutta, ja missä määrin he turvautuivat oman käden oikeuteen? Sjögren sanoo, että viikinkien maine verenhimoisina ryöstelijöinä on liioiteltu.
Ensinnäkin vain pieni osa miespuolisestakaan väestöstä ylipäätään lähti retkille. Viikinki oli oikeastaan ammattinimike, vähän niin kuin seppä. Reissuillaan he eivät suinkaan olleet sotisovassa aamusta iltaan: jos vaurautta sai muilla keinoin kuin varastamalla, he tyytyivät siihen. Lisäksi on muistettava, että koko aika oli väkivaltaista.
Koko totuutta viikingeistä on oikeastaan mahdotonta saada selville. Harvoista kirjallisista lähteistä tärkeimpiä ovat islantilaiset saagat, mutta nekin kirjoitettiin viikinkiajan jälkeen. Sitä paitsi saagathan ovat tarinoita. Tarinankerronta viikingeistä alkoi välittömästi ja jatkuu edelleen. Kirjailijana taas tiedän harvinaisen hyvin, että tarina pyrkii aina kohti selkeyttä ja jättää kertomatta kaiken siihen sopimattoman.
On esimerkiksi selkeää ajatella, että viikingit olivat viimeiseen katkeraan taisteluun asti omiin hulluihin jumaliinsa uskoneita pakanoita, jotka astetta järkevämpi kristinusko sitten raivasi tieltään.
”Viikinkien retket olivat myös oman aikansa globalisaatiota.”
Todellisuus on moniulotteisempi. Viikinkiretket olivat oman aikansa globalisaatiota. Tavarasaaliin lisäksi niiltä palaavilla oli tuomisinaan uusia ajatuksia, joille viikingit olivat avoimia jo opportunisistakin syistä: jos kauppa kävi paremmin kristittynä, kääntymystä saattoi harkita. Sitä paitsi kristittyjähän oli ollut Ruotsissa jo ennen viikinkiaikaa, usko ei vain ollut juurtunut.
Voisiko jopa väittää viikinkien tuoneen kristinuskon retkiltään mukanaan?
”Miksei? Tavallaan kyllä”, Sjögren sanoo. ”Ainakin he avarsivat täkäläistä maailmankuvaa ja sillä tavoin muokkasivat maaperää kristinuskolle otollisemmaksi.”
Pääsemme Gunnes Gårdilla vielä puuhailemaan viikinkityyliin: tekemään nahkakorut ja leipomaan leipiä. Avotulella paistettu, kohottamaton lätty maistuu herkulliselta voin ja hunajan kanssa. Tunnelma on sekoitus Seurasaarta ja Haltialan kotieläintilaa: lapsiperheitä on saapunut nauttimaan piknikistä ja ihastelemaan tilan lampaita, possuja ja kanoja. Paikkaa voikin lämpimästi suositella hyvinkin pienten kanssa matkustaville.
Djurgårdenin museosaarella Tukholmassa sijaitsee moderni, vuonna 2017 ovensa avannut Viikinkimuseo. Kotikutoisen sympaattisen Gunnes Gårdin jälkeen se tuntuu dynaamiselta, huolellisesti kohderyhmää ajatellen suunnitellulta – juuri sellaiselta paikalta, jonne on helppo tulla viettämään pari tuntia vaikkapa klassisella päivä Tukholmassa -risteilyllä.
”Ruotsiin tulee amerikkalaisia, jotka ovat geenitesteissä löytäneet viikinkijuurensa ja haluavat tutustua niihin.”
Kysyntää tällaiselle museolle on, sillä viikinkikuume on ollut nousussa pitkään. Sekä koti- että ulkomaisia vieraita käy tässäkin museossa jatkuvasti enemmän. Varsinkin amerikkalaiset turistit mainitsevat kuulemma usein löytäneensä geenitesteissä viikinkijuurensa, joihin he haluavat tutustua.
Geenitestien lisäksi viikinki-innostusta nostattaa populaarikulttuuri. Netflixin suositussa Viikingit-sarjassa esiintyvät myös Suomen omat pojat Peter Franzén ja Jasper Pääkkönen. Viikinkien vetovoima on globaali.
Kun katson Ruotsiin saapuvia viikinkituristeja, huomaan ajattelevani happamia suomalaisia ajatuksia. Voi hemmetti – tällainen markkinarako, eikä meillä ole pelimerkkejä. Toki viikinkien arvellaan raapaisseen reissuillaan myös Suomen aluetta, ja siksi Rosalassa Kemiönsaaren saaristossa on pieni Viikinkikeskus. Mutta aika osattomiksi me tästäkin riemusta jäämme. Ihme, että edes Franzén ja Pääkkönen kelpasivat.
Pidän mietteeni salassa pojalta, joka tuntuu viihtyvän museossa hyvin. Suurkaupungin kiihkeämpi syke ja museon lauantai-iltapäivän ihmistungos sopivat varhaisteinin mielenmaisemaan. Museossa on myös interaktiivisia osioita, enemmän mahdollisuuksia toimia sen sijaan että vain katselee ja kuuntelee. Ymmärrän tarpeen kyllä.
Pohjakerroksesta löytyy sitä paitsi meitä molempia miellyttävä ohjelmanumero: vaunuajelu. Teini huomioi heti, että kyydin konsepti on napattu suoraan parinsadan metrin päässä sijaitsevasta Junibackenista, jossa hän on pienempänä käynyt parikin kertaa.
Junibackenin vaunuajelun varrella kohdataan Astrid Lindgrenin satuhahmoja, mutta tässä museossa katselemme tietysti viikinkinukkeja. Onneton Harald on ryypännyt kaikki rahansa, ja hänen vaimonsa Ragnfrid lähettää miehen maailmalle vaurastumaan.
Parivuotisella reissullaan Harald ryöstelee, taistelee ja käy orjakauppaa. Käy niin onnellisesti, että kotiin palaa vahingoittumaton ja varakas mies. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Seuraavana aamuna astumme laivaan Klara Mälar- strandin laiturilta. Parin tunnin matkan päässä on Birka, viikinkiajan merkittävä kauppapaikka, jota pidetään Ruotsin ensimmäisenä kaupunkina.
Olemme vesillä, viikinkien elementissä. He olivat sekä taitavia navigoijia että ylivertaisia laivanrakentajia. Osaaminen syntyi pakosta: vettä pitkin oli kuljettava, koska maata pitkin ei päässyt. Puuta Pohjolassa riitti.
On yllättävän helppo kuvitella viikinkilaivat kulkemaan tätä Itämeren ja Ruotsin sisävedet yhdistävää reittiä. Siellä täällä näkyy hienoja huviloita, jossain kerrostalojakin, mutta iso osa rannoista on yhä luonnontilassa. Näiden kallioiden välistä kauppatie Birkaan on kulkenut.
”Kiinnostus viikinkeihin on kasvanut. Se näkyy esimerkiksi tv-sarjan suosiossa ja näissä Ruotsin viikinkikohteissa.”
Oppaamme tänään on nimeltään Faravid Svalfors af Ugglas. Jo nimi kuulostaa ikivanhalta, ja pian käy ilmi, että kolmikymppinen mies elää osin viikinkiajassa. Yhdeksänvuotiaana Faravid makasi kotona kuumeessa ja kuuli radiosta viikinkiaiheisen kuunnelman. Hurahdus tapahtui kertaheitolla. Hän on opiskellut yliopistossa arkeologiaa, riimukirjoitusta ja muinaisnorjaa. Vapaa-ajallaan Faravid kuvaa pikkubudjetin viikinkielokuvia muiden harrastajien kanssa.
Viikingit-sarja herättää Faravidissa ristiriitaisia tunteita.
”Pidän siitä, mitä se on saanut aikaan. Kiinnostus viikinkiaikaan on kasvanut, ja se on hienoa, sillä viikingit kuuluvat kaikille! Mutta historiallisesti tarkkahan sarja ei ole. On myös tylsää, että ihmiset siinä koko ajan pettävät toisiaan. Ei viikinkiaika sellaista ollut. Ei mikään yhteiskunta voisi toimia niin. Yhdessä oli pystyttävä toimimaan, yksin ei selvinnyt.”
Into on valloittavaa. Aiemmat oppaammekin ovat olleet hyviä, mutta Faravidin tarinoista kuulee elämänmittaisen rakkauden. Sen näkee myös viimeistellystä asusta: Faravid kulkee miekka vyöllään ja villaa ja nahkaa yllään.
”Miten viikinkien aika onkin niin kadonnut? Tuntuu ällistyttävältä, että kokonaiset sivilisaatiot hautautuvat pois.”
Omiin silmiini Birka näyttää autiommalta kuin olin odottanut. Käväistyämme ensin pienessä museossa kierrämme lenkin ympäri saarta.
”Miten täällä näyttää niin Irlannilta”, teini kysyy. Irlanti minullekin tulee mieleen näistä vihreistä kukkuloista, jotka kätkevät sisäänsä viikinkiaikojen hautoja.
Miten se kaikki onkin niin täydellisesti kadonnut? Toki Birkan kultakaudesta on 1300 vuotta, mutta silti tuntuu yhä uudestaan ällistyttävältä, että kokonaiset sivilisaatiot noin vain hautautuvat maan alle.
Birkaa alettiin kaivaa esiin 1800-luvulla. Viimeiset isot kaivaukset tehtiin vuosituhannen vaihteessa. Paljon uutta tietoa viikingeistä on saatu, mutta kerran kukoistanut tuhannen asukkaan kaupunki ei palaa eikä viikinkien arvoitus ratkea.
Mutta ehkä heidän vetovoimansa perustuukin arvoitukseen. Viikingithän ovat meitä ajallisesti lähempänä kuin vaikka muinaiset roomalaiset, mutta tiedämme heistä vähemmän. Jokin näissä sotaisissa kauppamiehissä selvästi kiehtoo modernin ihmisen mieltä, ja koska tietoa on rajallisesti, mielikuvitukselle jää tilaa.
”Kyse on myös tästä ajasta. Yhteisöllisyys on kadonnut, olemme kaikki niin yksilöitä ja yksin. Kaikesta valitetaan, ja pessimismi on vallalla”, pohtii Faravid Svalfors af Ugglas.
”Omalla kohdallani tässä kiinnostuksessa on varmaan kyse myös kaipuusta johonkin muuhun. Sitä paitsi ajattelen, että sitkeitten yritystemme ansiosta tiedämme viikingeistä kuitenkin jatkuvasti vähän enemmän. Se tuntuu tärkeältä.”
Matkan päätteeksi kävelemme Tukholmassa Historialliseen museoon Östermalmille. Suurin osa Birkassa esiin kaivetuista esineistä on täällä. Viikinkien maailma -näyttelyssä on toki esillä myös muualta löytyneitä aarteita.
Käynti todella kannattaa. En varsinaisesti ole epäillyt viikinkien olemassaoloa, mutta tajuan nähneeni ja kuulleeni elämäni aikana niin paljon tarinoita, että koko aika tuntuu välillä jonkinlaiselta näytelmältä. Tällä reissullakin olemme nähneet enimmäkseen rekonstruktioita ja esineitten kopioita.
Nyt vitriineissä on aitoa tavaraa. Miekkoja ja keihäitä, veitsiä ja viinipikareita. Kaulakoruja, rannerenkaita, vyönsolkia. Koreutta ja kimallusta, sillä viikinkit elivät kuin räppärit, vaurauden annettiin näkyä.
Toisaalta näytillä on paljon arkisia esineitä. Hiontakivi, sen ajan silitysrauta, lehmänluusta tehty luistin. Mietin samaa kuin museoissa usein: miten kekseliäitä ihmisiä olivat ja miten ihmeellisiä asioita he osasivat, kun elämä ei vielä ollut niin helppoa kuin se on nyt.
Saan käteeni pronssisen avaimen. Jonkin lukon se on aikanaan avannut. Luinen neula, jota saan koskettaa, on ollut ahkerasti jonkun ihmisen kädessä.
Mielikuvitus lähtee liikkeelle. Pystyn tuntemaan jonkinlaisen yhteyden välillämme. Täällä he kulkivat kerran, ihan niin kuin mekin kuljemme nyt.
