Hän kuulostaa älykkäältä ja hauskalta. Nauraa oikeissa kohdissa ja ilmaisee asiansa syvällisesti. Tai ainakin sellainen vaikutelma syntyy. Vieraskieliset – tai siis natiivit – eivät ole välttämättä niin välkkyjä, miltä kuulostavat. He vain puhuvat äidinkieltään.

Kun suomalainen yrittää muodostaa vieraalla kielellä järkevää lausetta siitä, miksi Knausgårdin kirjat oikeastaan tekivät vaikutuksen, se kuulostaa lattealta ja typerältä. Puhuja vaikuttaa kielen hitauden vuoksi hieman hitaalta itsekin.

Pahinta on, että joskus natiivit todella alkavat pitää huonoa puhujaa hieman yksinkertaisena.

Sama pätee toki myös toisinpäin. Vaarana on, että seurueen suomea huonosti puhuvaa ulkomaalaistaustaista pidetään jotenkin tyhmänä. Näin ei tietenkään ole.

Mitä vieraampi kieli, sitä yksinkertaisemmaksi kommunikointi kuitenkin muuttuu. Vieraalla kielellä keskustellessaan joutuu aina antamaan vähän periksi – vaikka kielitaito olisi hyvä. Huumorin nyanssit, sarkasmi tai sanaleikit jäävät helposti saavuttamatta. Kun viimein keksii, mitä olisi pitänyt sanoa, ollaan jo seuraavassa aiheessa. Lohtua tuo se, että osa muistakin seurueen jäsenistä puhuu vierasta kieltä ja pärjää yhtä huonosti.

Ehkä vika on kielivirheiden sijaan virheiden ajattelemisessa. Se luo kynnyksen keskusteluun ryhtymiseen.

Kirjailija Kari Hotakainen totesi syksyllä kirjamessujen yhteydessä, että hänen kieltenopetuksensa koulussa oli sietämätöntä: ”Jatkuva pienten virheiden paisuttelu teki minusta ihmisen, joka kirjoitti ylioppilaaksi hyvin arvosanoin, mutta ei osannut puhua yhtään vierasta kieltä.”

Virheisiin keskittyminen tekee puhumisesta mahdotonta. Suomalaiset osaavat kuitenkin kansainvälistenkin kielivertailujen mukaan yleensä niin hyvin englantia – tai jotain muuta vierasta kieltä – että voivat käydä sillä oikeita keskusteluja.

Ehkä voisimme unohtaa sen, mitä muut ajattelevat kielitaidostamme.

Tärkeintä on, että kieltä käyttää.