Näkyispä valas.
Vesa-Matti Loiri katsoo ikkunasta vuonolle 30 kilometrin päässä Reykjavikista. Paikan nimi Hvalfjörður tarkoittaa Valasvuonoa, mutta lupaustaan se ei lunasta: merten jättiläisistä ei näy pyrstöäkään. Vuonon rannoilla käyskentelevät islanninhevoset tuovat välillä eloa karuun maisemaan. Saarella puhaltava huhtikuinen tuuli voi ilkeäksi äityessään heittää vaikka auton katolleen, mutta pienen mökin seiniin viima ei pure. Sisällä jylisevät toisenlaiset luonnonvoimat.
Vesku asettelee kuulokkeet korvilleen, sulkee silmänsä ja unohtaa valaat. Hän keskittyy koko mielensä voimalla Timo Kiiskisen säveltämään musiikkiin, jonka päälle alkaa laulaa.
Vaikka puhuisinkin ihmisten ja enkelien kieltä, ilman rakkautta olisin vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.
Tekeillä on albumi Pyhät tekstit. Se on koottu eri uskontojen ja tieteen edustajien viisaista sanoista, jotka kumpuavat Raamatusta, Koraanista, hindujen upanisadeista, Bodhisattvan lupauksista, Kalevalasta… Yhtään huonoa tekstiä ei ole kelpuutettu mukaan.
Vesku on tulkinnut hienoja tekstejä ennenkin, Eino Leinosta Herman Hesseen ja Junnu Vainiosta Suomen johtaviin pop-lyyrikoihin. Tällä kertaa laulujen sanoittajat saattavat olla kaikkien aikojen kovimpia.
Tämä saattaa nimittäin olla Veskun viimeinen levy.
Pyhät tekstit levytettiin pienessä islantilaisessa mökissä Valasvuonon rannalla.
Puoli vuotta myöhemmin Vesku istuu kotisohvallaan huojentuneena valmistuneesta urakasta, joka oli monessa vaiheessa kaatua kokonaan.
– Mä oon jo niin erakoitunut, että en viitsisi lähteä oikein minnekään. Siirsin ja siirsin asiaa vain eteenpäin. Bändin soittamat ja Timon malliksi laulamat biisit olivat nauhalla tuossa pöydällä, mutta arvaa tuliko kuunneltua.
Kolme vuotta sitten tehdyn edellisen levyn jälkeen Veskun elämä on ollut kovaa pyöritystä. Hän osallistui Vain elämää -ohjelmaan, nauhoitti oman Loirinuotiolla-sarjan, näytteli Elämältä kaiken sain -elokuvassa, teki normaalit konserttikiertueensa ja täytti 70 vuotta. Sekä rima että kynnys levyn tekemiseen oli korkeammalla kuin koskaan.
Pyhät tekstit -levyn oheistuotteena ilmestyvässä samannimisessä kirjassa (WSOY) kuvataan prosessia.
Veskun luottomies Pete Eklund kävi Thaimaassa maestroa tervehtimässä ja kohtasi surullisen näyn.
Siellä se Vesku nahkasohvalta iloisesti tervehti kalsareissa. Olin vajaan viikon sen luona ja istuttiin iltoja ja öitä. Vesku oli dokannut aika paljon, se oli leikkauksen jäljiltä laihassa kunnossa ja laihtunut vielä ihan helvetisti. Ja jossain kohtaa mä sitten soitin tuon Pyhät tekstit -matskun. Se tihrusti itkua sohvalla, kun kuuli musiikin. Se sanoi, että nyt oli todella… nyt oli kova juttu. Se halusi laulamaan.
Myöntymisestä oli vielä pitkä matka studioon. Veskulle tarjottiin nauhoitusta Helsingissä, Lapissa ja Valamon luostarissa, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Jatkuvien perumisten vuoksi laulajaksi ehdittiin pyytää jo Samuli Edelmannia.
Sitten keksittiin Islanti. Siitäkin Vesku kieltäytyi, mutta yön yli nukuttuaan ilmoitti lähtevänsä.
– Mä oon lapsesta lähtien halunnut matkustaa Islantiin ja nähdä tulivuoria. Siitä asti, kun luin Jules Vernen Matkan maan keskipisteeseen.
Islannissa vallitsi täysi hiljaisuus. Äänityksiä voitiin tehdä mihin vuorokauden aikaan tahansa. Kymmenessä päivässä syntyi kaksikymmentä laulua, ja silti ehdittiin katsella myös nähtävyyksiä. Tulivuoren kraaterinkin Vesku näki – tosin vain kiikareilla, koska ei jaksanut kävellä perille asti.
– Liikkuminen on mulle yhä vaikeaa, mutta ehkä se on ihan vähän parantunut.
Viisi vuotta sitten Vesku painoi 151 kiloa. Syksyllä 2011 tehdyn laihdutusleikkauksen jälkeen hänen painonsa on pudonnut lähes puoleen, mikä vaikutti myös puhe- ja lauluääneen.
Veskun matalaan tulkintaan tottunut kuulija yllättyy Pyhät tekstit -albumin heleänä soivista ylä-äänistä. Samalla Veskun oma usko laulamiseen palasi.
– Nyt on helpompi tehdä musiikkia kuin pitkään aikaan. Ei ole enää tunnetta, että olen vanha kaakattava raakki. Meinaan tehdä tätä niin kauan kuin jaksan.
Islanti on ollut Veskulle haaveiden matkakohde lapsesta lähtien.
Pyhien tekstien sanoma on yhteinen. Veskulle oli tärkeää, että levyn tekstit edustivat eri uskontoja. Hän ei olisi halunnut tulla leimatuksi luterilaiseksi uskovaiseksi tai buddhistiksi, vaikka tuntee etenkin jälkimmäisen katsomuksen itselleen läheiseksi.
– Kaikki suuret viisaat opettajat puhuvat samasta asiasta. Kuitenkin näiden näkemysten välillä soditaan ja vain omat tekstit halutaan ymmärtää. Raamatulla ja Koraanilla lyödään päähän ja kovaa. Ei ole näkyvissä, että vihapuhe loppuisi. Ihminen on kehittynyt aika vähän 5 000 vuodessa.
Raamatun ja Kalevalan lukeminen oli Veskulle koulussa pakkopullaa, mutta melko pian hän innostui filosofisesta ja hengellisestä kirjallisuudesta. Pyhät tekstit -kirjassa Vesku kertoo omaan elämäänsä liittyviä tarinoita, jotka näyttävät linkittyvän moniin levyn lauluihin.
Tarinoiden teemoja ovat muun muassa ego, pahuus, itsenäistyminen, anteeksianto, kuolema ja rakkaus.
– Kamppailu egon kanssa on ollut luja. Itsekkyydestä, itserakkaudesta ja pöyhkeydestä eroon pääseminen on ollut minulle iso taistelu. Silti mä olen siinä mielestäni jotenkin onnistunut.
Moni taiteilija saa arvostusta vasta kuolemansa jälkeen, mutta Veskun suosio on aina ollut korkealla ja kasvanut vuosi vuodelta tähän päivään saakka.
– Viime vuosien aikana olen saanut kokea ihania asioita ja tunnen, että mut on hyväksytty. Tämän ikäisenä menestystä osaa käsitellä paremmin kuin nuorempana.
Kirjan lyhin luku kumpuaa libanonilaisen Kahlil Gibranin ajatuksesta ”teidän lapsenne eivät ole teidän”. Se on saanut Veskun pohtimaan omaa jälkikasvuaan: neljää poikaa ja yhtä tytärtä. Kaikki ovat jo aikuisia ja omilla teillään, yksi lähtenyt kokonaan tästä maailmasta.
– Olen potenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen ollut niin huono isä. Ammattini puolesta jouduin olemaan niin paljon pois heidän elämästään. Kun palasin pitkiltä keikkamatkoilta kotiin, en heti jaksanut olla valmis perheen käytettäväksi.
Toisen näkökulman Gibranin ajatukselle tarjoaa Albert Einstein, joka kirjoitti lohduttavan kirjeen poikansa menettäneelle ystävälleen. Timo Kiiskinen muokkasi tekstistä laulun Erillinen.
On ihminen osa maailmankaikkeutta, osa jota tila ja aika rajoittaa. Hänen kokemuksensa itsestään on, että hän on erillinen. Tämä harha on kuin vankila, joka rajaa meidät haluineen muutamaa lähintä ihmistä kohtaan tuntemaamme rakkauteen.
Vesku allekirjoittaa Einsteinin mietteet: ihmisen kokemus omasta erillisyydestään on harhaa.
– Pitäisi ymmärtää kaiken elävän olevan yhtä ja samaa elämää.
Vesku avaa taas pian laulukirjansa ja lähtee 16 konsertin joulukiertueelle.
Vesku viettää nykyisin aikaa enemmän itsekseen kuin ihmisten kanssa. Aivan yksin hän ei kuitenkaan ole: seuraa pitävät norjalaiset metsäkissat Laikku ja Ruohonen, jotka muuttivat Veskun luo pieninä pentuina vuosi sitten. Laikku-tyttö rakastaa ihmisiä ja kukkia, joita Veskun kodinhoitaja tuokin sille nykyään viikoittain. Ruohos-poika painelee tiehensä heti, kun taloon tulee miesvieraita.
Talossa vallitsee täysi rauha. Vaikka Veskun koti sijaitsee pääkaupunkiseudulla, ympärillä on lähes pelkkää luontoa. Pihamaa on muuttolintujen levähdyspaikka, ja Vesku bongailee lintuja mielellään. Välillä hän valmistelee tulevia töitään, välillä hellii kissojaan ja uppoutuu History Channelin tai PlayStationin maailmaan.
Jonkinlaista meditointiakin Vesku harjoittaa, vaikka ei sitä sellaiseksi kutsu.
– Mulle se tarkoittaa sitä, että ajattelen itselleni tärkeitä asioita ja yritän nähdä ne useasta eri kulmasta.
Vesku sanoo tuntevansa usein yhteyden jo edesmenneisiin rakkaisiinsa, erityisesti Monaan ja Jankkuun – toiseen vaimoonsa ja esikoispoikaansa, jotka molemmat kuolivat auto-onnettomuudessa.
– Mulla on paha tapa piilotella itseltäni tavaroita. Laitan niitä muka hyvään jemmaan enkä sitten enää löydä. Kerran olin hukannut luottokortteja ja summan rahaa, ja kävin kaikki laatikot läpi kolmeen kertaan. Sitten luovutin, painoin pääni tyynyyn ja sanoin ”auta mua, Jankku”. Hetken päästä nousin ylös ja katsoin vielä yhden piilon, josta kortit löytyivät.
Läpi elämänsä Veskulla on ollut vahva yhteys maallisen maailman ulkopuolelle.
Hän muistaa edelleen Rikkerin ja Annikin, pienet sähkönsinisenä hohtavat olennot, jotka olivat hänen seuranaan joskus 4–6-vuotiaana. Vesku kutsuu heitä opettajikseen.
– Rikkeri oli sellainen Oscar-patsaan kokoinen mies, Annikki vähän pienempi nainen. Vanhempani aina leukailivat, kun huomasivat minun juttelevan näiden kanssa. Sitten opin pitämään turpani kiinni.
Rikkeri ja Annikki katosivat, mutta Vesku koki paljon muutakin, ja kokee edelleen. Jo lapsena hän tunsi toisinaan irtautuvansa kehostaan ja katselevansa itseään ulkopuolelta.
Vesku on monesti kertonut, kuinka katkaisi jalkansa 1970-luvulla ja siitä seuranneen rasvaembolian vuoksi oli menettää henkensä. Silloin hän sai vahvan kuolemanrajakokemuksen, joka vei hänet kaksi maailmaa erottavalle tiilimuurille.
– Muurin toiselta puolelta laskeutui alas kaunis kukkaniitty ja toisella puolella oli maailma, jossa elämä Vesa-Matti Loirina jatkuisi. Kun olin jo matkalla niitylle, kuulin äänen ”luuletko täyttäneesi oman maljasi”. Häpeissäni palasin Loiriksi ja heräsin sairaalan vuoteessa hoitajan suureksi hämmästykseksi.
Kokemus muutti Veskun elämän suunnan ja hän alkoi syventyä yhä enemmän henkisyyteen selvänäkijä Aino Kassisen opastuksella.
– Selkeimmin muutos näkyi siinä, etten enää ollut niin kärkäs kuumakalle kuin aiemmin.
Levyn nimeksi piti ensin tulla Perintö, sitten Valo. – Mikä minä olen mitään perintöä jättämään?
Uusi albumi valmistui, ja Vesku halusi antaa sille nimeksi Perintö.
– Sitten mietin, että mikä minä olen antamaan mitään perintöä. Olen kyllä tähän maailmaan jättänyt jo oman hiilijalanjälkeni monessa muodossa.
Pyhät tekstit kuvaa nimenä levyä paljon paremmin. Vesku ei julista omaa totuuttaan, vaan välittää menneiden viisaiden ajatuksia eteenpäin. Hän toivoisi, että yhä pinnallistuvammassa maailmassa laulut tavoittaisivat kuulijansa.
Mutta onko levy tosiaan Veskun viimeinen?
– On vaikea kuvitella, että tämän jälkeen tekisin enää mitään. Kaman täytyisi olla todella hyvää, jos tästä meinaa parantaa. Mä en aio tehdä kolmea, neljää jäähyväiskiertuetta urani päätteeksi. Toisaalta sanoin tuottaja Vexi Salmellekin ensimmäisen Eino Leino -levyn jälkeen, että kakkosta ei koskaan tehdä. Niitä tehtiin neljä.
Tammikuussa 72 vuotta täyttävä Vesku ei ole silti lopettamassa työntekoa. Marraskuussa hän lähtee taas 16 paikkakuntaa käsittävälle joulukiertueelleen, keväällä vuorossa on ehkä sarja Pyhät tekstit -konsertteja. Muitakin mielenkiintoisia tarjouksia on harkinnan alla.
Terveys asettaa omat rajansa. Aikoinaan Veskun kunnon romauttanut diabetes on nykyään aisoissa, mutta ikä on tuonut monia vaivoja tullessaan.
– Tiedän helvetin hyvin, ettei tässä enää kauhean kauan olla. Mutta en mä sellaista paljon ajattele. Silloin tällöin jostain nousee pahoja masennusjaksoja, jolloin nukkumaan mennessä toivon, ettei tarvitsisi herätä tähän maailmaan, Vesku sanoo hiljaa.
Kuolemanpelkoa hän ei ole kokenut koskaan, ja tiilimuurilla käytyään Vesku on tiennyt, ettei mitään kuolemaa olekaan. Elämä vain jatkuu erilaisen otsikon alla.
Mutta olisiko maljassa vielä tilaa? ●
Teksti Tuomas Marjamäki, kuvat Milka Alanen, Pete Eklund ja Jaani Kivinen
