Ilmestynyt 10.8. – Päivitetty 24.12.2022

Vuosikausien ajan jokaista Vesa-Matti Loirin haastattelua oli arveltu taiteilijan viimeiseksi. Hän itse oli sanonut jo moneen kertaan tehneensä viimeisen levynsä ja elokuvansa, ehkä jopa viimeisen kiertueensa, mutta aina niitä vain tuli.

Syyskuussa 2009 Vesku antoi haastatteluita tarkoin valikoimalleen medialle. Kuuluin joukkoon ensi kertaa Avun toimittajan ominaisuudessa.

Yhteistyömme, joka tarkoitti suunnilleen yhtä isoa juttua vuosittain, oli alkanut jo vuonna 1998. Nyt minäkin pelkäsin, että olisi jäähyväisten aika. Aikuisiän diabetes oli vienyt Veskulta terveyden ja saanut hänen painonsa nousemaan jopa 150 kiloon. Käveleminen alkoi olla hyvin vaikeaa. Vesku oli nähty pyörätuolissa, ja hän itse pelkäsi menettävänsä jalkansa kokonaan. Vakava uniapneakin vaivasi.

Mutta ainakin yksi juttutuokio siis vielä järjestyi Helsingin Kalasatamassa sijainneella Sonic Pump -studiolla, jossa oli äänitetty Veskun uusin levy Hyvää puuta. Maestro istui tukevasti nojatuolissaan toimittajille jutellessaan ja oli valoisalla mielellä.

– Mä olen entistä varmempi siitä, ettei tässä ole mitään hätää. Kuten olen aiemmin kertonut, kuolemanpelko lähti oman rajakokemukseni myötä. Toisaalta olen tajunnut myös sen, ettei sitä mitenkään kannata odottaakaan.

Vesku oli nuorena taitava jalkapallomaalivahti, ja tämän harrastuksen tuoksinassa hän myös loukkaantui pahasti vuonna 1970. Onnettomuuden seurauksena hän sai hengenvaarallisen rasvaembolian. Tajuntansa menetettyään Vesku koki makaavansa elämän ja kuoleman välisellä muurilla.

– Sen toiselta puolelta laskeutui alas kaunis kukkaniitty ja toisella puolella oli maailma, jossa elämä Vesa-Matti Loirina jatkuisi. Kun olin jo matkalla niitylle, kuulin äänen ”luuletko täyttäneesi oman maljasi”. Häpeissäni palasin Loiriksi ja heräsin sairaalan vuoteessa lääkärien ja hoitajien suureksi hämmästykseksi.

Veskun malja ei ollut täynnä. Hän jatkoi työtään vielä puoli vuosisataa ja kasvoi yhdeksi Suomen monialaisimmista viihdetaiteilijoista.

– Enköhän mä ole aika hyvää puuta, Vesku tuumi vaatimattomasti.

– Puuhan paranee vanhetessa, jos sitä säilytetään oikeissa lämpötiloissa ja se saa hyvällä tavalla happea, vaikka olisi leikattu irti maasta.

Vein Veskulle lahjaksi A-lehtien arkistosta kuvan, jossa nuori Loiri tekee mestarillisen torjunnan. Hän ilahtui.

– En pääse enää tuolla tavoin liikkumaan, mutta pysyn silti menossa mukana. On helvetin nastaa päästä kiertueelle. Kävelen jakkaralle ja siitä se alkaa!

Tapasimme vielä monesti. Seuraavan vuoden elokuussa Vesku oli Ivalossa keskipisteenä, kun Mika Kaurismäen dokumenttielokuva sai ensi-iltansa. Leffa avasi koko Veskun elämän – julkisen ja yksityisen.

Eniten mediaa tuntuivat kiinnostavan terveysasiat, ja niistäkin Vesku puhui avoimesti. Avulle hän harmitteli, ettei enää voinut soittaa uudella Skarabee-levyllään huilua, vaan joutui vaihtamaan huuliharppuun.

– Mun piti soittaa alttohuilua, mutta ihmettelin, kun siitä tuli vain ihme örinää. Huilussa ei kuitenkaan ollut vikaa, vaan pikkurillistäni oli lähtenyt tunto. Se ei enää osunut kohdilleen oikealla tavalla.

Tosiasiassa huolet olivat pikkurilliä suuremmat. Vain pari kuukautta aiemmin Sodankylän elokuvajuhlilla Vesku löydettiin tajuttomana hotellin käytävältä. Tuolloin puhuttiin vain uniapneasta johtuneesta sairauskohtauksesta. Myöhemmin Jari Tervon kirjoittamasta elämäkerrasta selvisi, että Veskun verestä löytyi alkoholia, monenlaisia lääkkeitä ja kannabista, mikä lähenteli suorastaan tappavaa cocktailia. Läheiset olivat jo tulossa jättämään jäähyväisiä.

– Pelästyttihän se tietysti, mutta en mä pelkää kuolemaa. Siinähän olisi ollut helppo lähteä, Vesku sanoi Avulle kepeästi elokuussa 2010.

Vesku halusi vielä elää – saada itsensä kuntoon ja viettää vielä aikaa rakkaidensa, erityisesti teini-ikäisten poikiensa Ukon ja Sampon kanssa. Välit muuhunkin perheeseen olivat monenlaisten sotkujen jälkeen taas palautuneet.

Hän katsoi itseään Kaurismäen dokumentista ja kammoksui lihavaa olomuotoaan. Terveysremontti oli tehtävä, jos mieli vielä jatkaa taivalta.

Saatuaan vuosituhannen vaihteessa diabetesdiagnoosin Vesku suhtautui siihen yliolkaisesti. Hän ei ottanut sairaudestaan selvää eikä muuttanut elintapojaan millään tavoin.

– Rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että se on itseaiheutettu juttu. Huonot elintavat, epäsäännöllinen ruokailu ja alkoholi ovat syynä tilanteeseeni. Vasta Sodankylän-tapaus sai minut ryhdistäytymään. Nyt olen saanut kunnon lääkityksen, ja sokeriarvot alkavat olla normaalit, Vesku kertoi kesällä 2011.

Hän antoi Avulle haastattelun suostuttuaan keski-ikäisille miehille suunnattuun terveyskampanjaan, jonka tarkoitus oli antaa heille diabetesvalistuksen kautta kymmenen elinvuotta lisää.

– Vähän pahalta se vain kymmenen vuotta omalla kohdallani kuulostaa, mutta olenhan mä sitten jo 76-vuotias, Vesku laskeskeli.

Arvio oli varsin tarkka, elämä jatkui 11 vuotta. Uuden lääkkeen ja hieman reivattujen ruoka- ja juomatottumusten avulla Vesku sai diabeteksen ojennukseen ja pääsi insuliinista eroon. Painokin alkoi laskea, mistä tuli kansalle uusi hämmästelyn aihe. Vasta vuosia myöhemmin Vesku paljasti, että oli syksyllä 2011 käynyt laihdutusleikkauksessa.

Vesku sai lisävuosia, pääsi jälleen normaaleihin mittoihinsa ja pystyi liikkumaan ilman pyörätuolia, joskin käveleminen pysyi vaikeana. Hänelle itselleen oli tärkeää päästä taas täysillä töihin.

Vesku saattoi jatkaa uraansa vielä vuosien ajan ja tehdä komean loppukumarruksen.

Viimeistään tuolloin hänestä tuli legenda.

Seitsemänkymppisellä Veskulla riitti vientiä. Melkeinpä kaikki muuttui kullaksi, mihin hän vain koski.

Syksyllä 2012 hän vietti 50-vuotistaiteilijajuhlaansa täydellä Hartwall Areenalla, ja kolme vuotta myöhemmin samassa paikassa 70-vuotissynttäreitään. Seuraavana kesänä Vesku oli ensimmäinen Pori Jazzin suomalainen pääesiintyjä.

– Se on mieletöntä. Ei ole koskaan käynyt mielessäni, että olisin edes päälavalla esiintymässä. Pari vuotta sitten katsoin, että oma huipennukseni on jo tullut. En kaivannut enää mitään ja arvelin, että tässä tämä elämä oli. Sitten sain uuden lähdön, se on ihanaa.

Veskun Junnu Vainio -levyt olivat nostaneet hänet laulajana uuteen suosioon. Niitä seurasivat Lappi-trilogia sekä neljä yksittäistä albumia, joista moni menestyi kohtuullisesti, moni erinomaisesti. Yhteensä Veskun levyjä on myyty pitkälti toista miljoonaa, mikä on suomalaisittain käsittämätön saavutus. Ottaen huomioon, että Vesku oli paljon muutakin kuin laulaja.

Valkokangastakaan Vesku ei jättänyt, vaan teki pääroolit kolmessa Mika Kaurismäen elokuvassa. Tie pohjoiseen (2012) keräsi lähes 266 000 katsojaa.

Syksyllä 2014 Vesku osallistui Vain elämää -ohjelman kolmannelle kaudelle seitsemän muun supersuositun tähtiartistin kanssa. Hän myös juonsi kesämökillään Lapissa kuvattua talk show’ta Loirinuotiolla, johon jopa tasavallan presidentti Sauli Niinistö suostui haastateltavaksi.

Vesku vannoi vuosikymmenten ajan, ettei tekisi elämäkertaansa. Lopulta hän pyörsi päänsä ja antoi Jari Tervolle luvan kirjoittaa kirjan. Siitä tuli vuoden 2019 myydyin kirja Suomessa.

Pyhät tekstit jäi Veskun viimeiseksi studioalbumiksi. Sen sisältö viittasi vahvasti taiteilijan henkiseen testamenttiin: Timo Kiiskinen oli säveltänyt laulut muun muassa Raamatun, Koraanin, juutalaisten Kabbalahin ja Kalevalan teksteihin sekä hindujen pyhiin kirjoituksiin. Veskua oli tavallistakin vaikeampi saada studioon, ja lopulta laulajaa meinattiin jopa vaihtaa jatkuvien peruuntumisten vuoksi.

– Mä oon jo niin erakoitunut, etten viitsisi lähteä oikein minnekään. Siirsin ja siirsin asiaa vain eteenpäin. Bändin soittamat ja Timon malliksi laulamat biisit olivat nauhalla tuossa pöydällä, mutta arvaa tuliko kuunneltua, Vesku naurahti lokakuussa 2016, kun teimme tietämättäni viimeistä juttuamme kasvotusten.

Ensin Vesku suunnitteli antavansa viimeisen levynsä nimeksi Perintö, mutta muutti mielensä.

– Mietin, että mikä minä olen antamaan mitään perintöä. Olen kyllä tähän maailmaan jättänyt jo oman hiilijalanjälkeni monessa muodossa, hän murahti.

Istuimme Veskun silloisen kodin olohuoneessa Espoossa. Hän oli lopettanut savukkeiden polttamisen, mutta poltteli lähes ketjussa paksuja kuubalaissikareita.

Ylipaino oli karissut, ja Vesku vaikutti olevan paremmassa kunnossa kuin vuosikausiin. Kissat Laikku ja Ruuhonen kehräsivät tyytyväisinä jaloissa. Vesku oli hyvällä mielellä, mutta tunnusti tosiasiat.

– Tiedän helvetin hyvin, ettei tässä enää kauhean kauan olla. Mutta en mä sellaista paljon ajattele. Silloin tällöin jostain nousee pahoja masennusjaksoja, jolloin nukkumaan mennessä toivon, ettei tarvitsisi herätä tähän maailmaan.

Vielä tuolloin Vesku ei ollut kokenut elämänsä viimeistä isoa tragediaa. Se tuli vasta pari vuotta myöhemmin, kun poika Joonas Loiri kuoli aivan yllättäen 37-vuotiaana. Häntä ennen Vesku oli jo menettänyt toisen vaimonsa Monan ja esikoispoikansa Janin auto-onnettomuuksissa.

Joonaksen kuoleman jälkeen Vesku esiintyi julkisuudessa enää pari kertaa, kunnes vetäytyi kokonaan hiljaisuuteen.

Veskun kanssa oli miellyttävää tehdä juttuja silloin, kun ne sopivat hänelle itselleen.

Hän ei koskaan pyytänyt niitä tarkistettaviksi, mutta luki painetut lehdet tarkasti. Aina seuraavan kerran kohdatessamme hän kiitti edellisestä jutusta suunnilleen samoin sanoin.

– Mun piti oikein soittaa sulle. Se oli hyvä juttu. Mutta sitten taas tuli jotain…

Näin Vesku vakuutteli myös viimeisen kerran kunnolla tavatessamme: Pyhät tekstit -konsertin jälkeen Tavastian takahuoneessa keväällä 2017.

Vanhan mestarin katse oli tuolloin tavallista haikeampi, ja kun läksiäisiksi kättelimme, hän ei irrottanutkaan otettaan, vaan otti kiinni toisellakin kädellä.

– Pidä huolta itsestäs.

Veskun usein käyttämä sydämellinen toivotus kumpusi hänen omasta ajattelumaailmastaan, jossa jokainen oli vastuussa omasta elämästään ja jokaisen tuli seurata omaa johtotähteään. Se tarkoitti joskus itsekkäitä ratkaisuja, uhrauksia ja yksinäisyyttä, mutta lopulta taiteilijalle ainoaa oikeaa tietä.

Sen polun valitsi myös Vesa-Matti Loiri.

Juttua muokattu 27.12.2022 kello 12:03: Korjattu ingressissä mainittu kuolinpäivä.